keskiviikko 26. joulukuuta 2012

Joulutunnelmia

Joulu oli ja meni. Saareen kulkeminen sunnuntaina oli aivan kamalaa. Isä vakuutti, että jää kestää kyllä, mutta takaraivossani supisi pieni ääni. Ääni sanoi, että jalkojeni alta mentiin veneellä pari päivää sitten. Olen aivan varma, että se jää vavahteli, keinui ja rakoili tallustellessani kymmenen metriä isäni takana saarta kohti. Äiti opetti pienenä, että epävarmoilla jäillä on parempi jättää hyvä turvaväli edellä kulkevaan. Ei tarvitse sitten molempien kylpeä.

Tito juoksenteli vapaana pitkin lakeutta. Pantaan kiinnitetty punainen valo liikkui kuin raketti. Välillä tuli luokse hakemaan lumipölläytyksen, mutta olikin kohta jo pinkomassa kauempana vapaudestaan nauttien.
Kotona koira kävi tutkimassa kirjahyllyt kissojen varalta, mutta joutui harmikseen toteamaan, etteivät kissat olleet sisällä. Loppuillan Tito makoili pöydän, pianon tai sohvan alla nukkumassa.

Jouluaatto sujui talvisella (aamu)päivälenkillä ja lumien kolaamisella. Hyvin osasi koiruus olla pihakoirana. Seurasi lumien kolaamista ja jouluvalojen lisäämistä puihin ison puutarhapöydän päältä. Pöydällä sai olla, koska sitä ei voinut tunnistaa pöydäksi. Yhtä paljon pöytää muistutti iso lumikinos vieressä.

Sisällä Tito vain nukkui ja söi vähän luita. Ruoka ei maistunut, mutta eipä maistunut edellisenäkään päivänä. Olihan se pari kuukautta jo hyvin syönytkin. Illalla Tito lämmitti jalkoja ruokapöydän alla nukkumalla. Me nautimme ihanista jouluruoista kuten lampaasta, joka tuli Titon isän tilalta eli Päiviltä. Meillä ei ole koskaan kinkkua tai muitakaan suomalaisia perinnejouluruokia vaan kaikkea herkullista, mistä me oikeasti nautimme. Vanhempani eivät ole ymmärtäneet, miksi pitäisi tehdä juureslaatikoita, joista kukaan ei kuitenkaan erityisemmin välitä.

Joululahjat kuusen alla kiinnostivat Titoa ja odotus palkittiin lopulta. Tito sai repiä paketista valtavan oravan, jolla ei ole vielä nimeä. Eihän sen nimi voi olla Serlakaan. Tito yritti ensin useamman kerran nauttia pehmolelustaan siveettömällä tavalla, mutta kun tähän joka kerta puutuin, muisti se mutustelun, heittelyn ja repimisen. Uskomatonta, että orava on edelleen lähes ehjä. Se on nimittäin ehtinyt kokea jo paljon. Tito sai mahtavalta porukalta Porvoosta lahjaksi karvalelun ja omistaja koiramaiset avainnauhat.


Joulupäivä alkoi hurjalla tarpomisella mantereelle siskoa ja hänen poikaystäväänsä vastaan. Myötätuulessa kulkeminen oli vielä ihan leppoisaa, mutta takaisin tuleminen nauratti epätoivoisuudellaan. Näkyvyyttä ei ollut kovinkaan pitkälle, mistä kertovat muun muassa kartalta hävinneet saaret ja tutut rannat. Tito juoksi lumikuorrutteessaan ja toivoi jonkun välillä potkaisevan lunta vähän korkeammalle. Eipä onnistunut ketään huijaamaan.
Ilta sujui lämpimissä tunnelmissa ruokaa notkuvan pöydän ääressä, kotivideoille nauraessa ja pelatessa.

Tapaninpäivänä lumikenkäiltiin taas mantereelle ja kotiin. Tito on vain nukkunut, ja minä yritän saada kodin jälleen asuttavaan kuntoon. Näyttää siltä, että täällä olisi askarreltu joulukuusenkoristeita...


lauantai 22. joulukuuta 2012

Jouluinen painajainen

Eilen kirjoitin iloisen ja intoa pursuavan kelkkailutekstin. Nyt tekee mieli vain itkeä ja painua peiton alle.

Ihana talvinen aamupäivälenkki menossa. Autoteiden välittömästä läheisyydestä päästyämme, päästän Titon vapaaksi. Kahlaan reisiä myöten lumessa ja Tito joutuu hyppimään päästäkseen etenemään. Olemme lähellä tuttuani, jolla on puolivuotias tolleri, ja päätän soittaa hänelle. Hanskat pois kädestä ja puhelinta kaivamaan. Etsin numeron puhelimesta ja soitan. Sen jälkeen kaikki tapahtuu kuin hidastetussa elokuvassa. Näen lumen pöllyävän minusta pois päin. Lopetan soittamisen ja kiljaisen. Näen, miten rusakko kiitää kohti autotietä - Tito perässään. Toinen kiljaisu, vaikka tiedän se olevan turhaa. Autotie lähenee enkä voi tehdä mitään. En tiedä, onko pupuilla ymmärrystä autoista, mutta autotien reunaan tullessaan pitkäkorva kääntyy 90 astetta ja lähtee pinkomaan kävelytietä pitkin. Tässä vaiheessa minä en näe enää koiraani. Odotan henkeäni pidätellen kirskuvia jarruja, huutoja, kolarin ryskettä ja lähden juoksemaan. Tätä ennen olen vain lamaantuneena seissyt, täysin toimintakyvyttömänä.

Odottamiani ääniä ei kuulu ja samassa Tito juokseekin jo näkyviin. Niin onnellisena ja iloisena. Se juoksee luokseni ja heittäytyy lumeen. Sillä on kuuma. Minä tuijotan koiraani epätoivoisena ja tunnen silmieni kostuvan. Miksi se ei tullut? Miksi en osaa opettaa ehdotonta luoksetuloa? Koska en halua käydä koiraani käsiksi, pyöritellä sitä? Näyttää sille, ettei tämä käy?

perjantai 21. joulukuuta 2012

I'll take you everywhere

Takana on neljä kelkkailukertaa ja voihan suhisevat sukset, miten hienoja kokemuksia meille on jo kerääntynyt!

Järkyttävän jyrkkää mäkeä alas niin, ettei pöllyävältä lumelta näe eteensä. Ajatus vain siinä, ettei kelkka ajaudu hurjasti pinkovan mustavalkoisen kintuille. Se ei ole vaihtoehto, mutta penkkaan rysähtäminen on. Onneksi tätä ei ole tarvinnut vielä toteuttaa. Kelkka on toistaiseksi pysynyt pystyssä - hurjista tilanteista huolimatta.

Lenkin päätteeksi niin jyrkkää ja pitkää mäkeä ylös, että veren voi maistaa suussaan. Jos koira jaksaa pitää laukkaansa yllä, minunkin on jaksettava juosta ja kertoa, että me nousemme tämän mäen päälle yhdessä.

Nietoksien keskellä tarpominen ja koiran kannustaminen - jos ei ole valmista latua, me teemme sellaisen!

Kovaa vauhtia mäkeä alas ja yht'äkkiä se ääni, jota yksikään suksija, pulkkailija, luistelija tai kelkkailija ei halua kuulla. Kyseinen ääni syntyy kovan muovin tai teräksen osuessa kiviin, teräviin sellaisiin. Matka hidastui viiden metrin ajaksi yllättäneen kitkan vuoksi, mutta jatkui sen jälkeen ennallaan. Kotona tuli todettua, että puukolle tuli töitä - jalakset täytyy vuolla ja vahata. Olivathan ne olleet käytössä jo toista kertaa!

Vastaan tulevien koirakoiden ilmeet, kun saavumme heidän näkökenttäänsä. Kauhu ja hätä tulevat yleensä ensimmäisenä mieleeni. Esitän kaukaa kysymyksen, voimmeko kaahottaa ohi ja myöntävän vastauksen saatuamme Titolle kehotus pistää tulta hännän alle. Vauhdilla ohi ja suoraan sydämestä huudettu kiitos ohitetulle koirakolle.

Kelkan kyydissä seisominen lumisten puiden kaartuessa päälle. Ei muita ihmisiä, ei muita ääniä. Minä ja koira nauttimassa lumesta ja toteamassa, että voisimme jatkaa maailmaan loppuun asti.

Kotipihaan tullessa olo, että on antanut kaikkensa, mutta koira säntäilee penkasta penkkaan, pyörii lumessa ja juoksee ympyrää kuin sanoakseen, ettei vielä ole aika mennä sisään. Vastahan me lämmittelimme.


lauantai 15. joulukuuta 2012

Piski-Pirkka

Takana on nyt pari kelkkalenkkiä ja ajattelinpa kirjoittaa muistiin ja vinkiksi, mitä mieleeni on ehtinyt tulla.

* Pakkaskeleillä kelkka liukuu hyvin, mutta nollassa tai suojan puolella lumesta tulee liisteriä, jossa kauniin liitelyn sijaan saa ajurikin huhkia. Tänään ostin luistovoidetta ja kokeilen sitä seuraavan lämpimän sään sattuessa.

* Vauhdin potkiminen ei ole niin yksinkertaista kuin olin kuvitellut. Ajattelin, että samalla tavoin pusken kuin mennessäni jäällä tavallisella mummopotkurilla. Tajusin hyvin nopeasti, että sellainen potkiminen ei ole koiran kannalta lainkaan hyvä ratkaisu. Kelkan ei pitäisi mielestäni liikkua nykäyksittäin, koska koira ei pysty juoksemaan tasaisesti vaan saa tuntea nykäykset vaihtuvina paineina valjaissaan. Tokihan minullakin on hyvä joustohihna kelkan ja koiran välissä, mutta paineen vaihtelut tuntuvat koiralla tästäkin huolimatta. Parempi siis opetella tasainen tapa potkia. Itsellä uuden potkimistavan opettelu on vasta aluillaan, mutta jo toisella lenkillä aloin päästä ehkä vähän jyvälle tekniikasta. Ehkä.

* Vetopiste mahdollisimman alas, jotta veto ei keikuttelisi kelkkaa kumoon. Vetokohtaan on myös hyvä ostaa joko koira-adapteri tai askarrella lukkoviritelmä niin, että vetoliinan saa tauoilla tai muuten tarvittaessa irti ilman solmujen avaamista. Itse kiinnitin karbiinilukon kelkan ohjaustangon uloimpaan osaan niin, ettei se pyöri ja kolise, vaan on helposti "tyrkyllä" vetoliinan kiinnitystä tai irrottamista varten.

* Jos koiralle heittää palkkaa esimerkiksi ohituksista tai ylämäissä huhkimisesta, mahdolliset palkkasanat sanotaan vasta, kun palkka ilmestyy koiran eteen. Ei siis palkkasanaa ja sen jälkeen lentävää palkkaa. Muuten saadaan aikaiseksi koira, joka vilkuilee taakseen. Samalla tavalla siis kuin pujottelun 2x2-menetelmässä.

* Hanskat GTX-kalvolliset tai vähintään tuulenpitävät. Nahka toimii tietysti myös. Märillä sormikkailla ohjaustangon puristaminen pakkasessa ja tuulessa on verrattavissa sormien irtileikkaamiseen.

* Omat varusteeni ovat olleet pari aluskerrastoa, tuulenpitävä pyöräilytakki, talvijuoksutrikoot sekä lakki. Pyöräilytakki ajaa asiansa mielestäni hurjan hyvin, koska pidennetty selkä on hyödyllinen asennon ollessa etukumarassa. Pyöräilytakissa on myös isompi tasku selässä samalla tavalla kuin treeniliiveissä.

* Säärystimet, jokaisen koirallisen top10-varuste, ovat erittäin kätevät myös kelkkailussa. Kahlaaminen hangessa tai jarruttaminen alamäessä saa lumen tunkeutumaan ilman säärystimiä kenkiin ja lahkeisiin.

* Lamppu ja heijastimet on helppo kiinnittää ohjaustankoon. Itse laitoin lampuksi ns. kypärälampun, jossa menee kuminauha lampusta tangon ympäri ja takaisin lamppuun. Toistaiseksi pysynyt erittäin hyvin paikoillaan. Myös koira on hyvä varustaa valolla, mutta itse en ainakaan halua valon heiluvan isossa kaaressa puolelta toiselle tai jäävän jonnekin valjaiden alle painamaan. Kannattaa siis olla tarkka, miten valon kiinnittää.

* Koiralle koko selän pituiset vetovaljaat. Tito tarvitsee ehkä uudet valjaat - taas. Mielestäni nykyiset huskyvaljaat menevät aivan liian helposti päälle ja vedossa näkisin kiinnityskohdan mieluummin vähän edempänä kuin nyt. Hyvin vetää näilläkin, mutta en ole täysin tyytyväinen. Valjaat ovat Ramin vanhat ja niitä olisi ollut mukava käyttää ihan siitäkin syystä. Katsotaan, voisiko näitä ehkä kiristellä edestä ja lyhentää takaa...

* Vetoliinaksi vähintään parimetrinen jousto-osalla varustettu talutin. Tällä hetkellä omistan kaksi hyvin erilaista vetoliinaa. Zero DC:n pienellä lukolla varustettu versio on liian "löysä" Titolle eli olisi pitänyt ostaa isolukkoinen. Noin 10 vuotta vanha "siitä tutusta oranssista muovista" valmistettu liina toimii kuitenkin erittäin hyvin.

* Alkuharjoittelussa koiran on hyvä päästä välillä luvan kanssa vapaana penkkaan rymyämään. Näin on helpompi arvioida koiran jaksamisen tila.


Toiset osaa

Pari kuukautta sitten törmäsin Roosan blogiin ja sitä kautta huikean hienoihin bannereihin. Itse en osaa muuta kuin "liimata ja leikata" eli laittaa valokuvia vierekkäin. Toisinaan saan tehtyä kuvista sen kokoisia kuin haluan. Kun sitten löytää ihmisen, joka osaa noin 15986 kertaa paremmin kuvien kanssa leikkimisen, kannattaa vain suosiolla kääntyä hänen puoleensa. Talvi on alkanut ja Roosa sai tehtyä minulle hienon bannerin. Saman tien tuli tosin halu teettää 10 lisää, mutta maltetaan nyt hetki. Tätä sähkönsinistä kelpaa ihastella, jos minulta kysytään!

torstai 13. joulukuuta 2012

You just need a little spark - Kickspark

Sen jälkeen, kun Tito tuli, olen ostanut monenlaista varustetta ja ostohetkellä ne ovat tuntuneet erittäin oleellisilta. On ollut vähän ärsyttävää huomata, kun jokin panta tai talutin on jäänyt lopulta korin pohjalle sen sijaan, että käyttäisin sitä säännöllisesti. Eniten käytössä ovat olleet Karlien panta, Back on Track -loimi, D&C:n taluttimet ja Ruff Wearin valjaat.

Tänään tuli sitten hankittua uusin varuste, joka ei jää nurkkiin pölyttymään. Kotiin suhasi Kickspark Max, joka pääsi heti kasattavaksi ja käyttöön. Lisäsin perinteisesti heijastimet neljään kohtaan ja kiinnitin hyvän lampun ohjaustankoon. Kasauksen aikana Tito sai myös syödä energiatryffelinsä, koska edellisenä päivänä ruokaa ei tarjottu. Eipä se koira hetkeä ennen suoritusta saadusta energiasta taida kovin paljon hyötyä, mutta ei kai siitä erityisemmin haittaakaan ole. Yleensä olen antanut pari tryffeliä pari tuntia ennen kovempaa rasitusta.

Sisälläni on pienestä pitäen sykkinyt sydän vetokoirajutuille. Vanhoissa 90-luvun Koiramme-lehdissänikin on omat värikoodilaput vetokoira-artikkeleille. Minun oli helppo kerätä aina vetokoira-aiheiset jutut yhteen pinoon, kun teki mieli unelmoida omasta huskylaumasta ja jalaksilla seisomisesta. Rami sai kärsiä innostuksestani ja veti talvisin sementtisäkkejä pulkassa. Suksetkin hankin, jotta Rami voisi vetää minua jäällä. Vanhemmat ostivat vetovarustukset eli vyön minulle ja joustavan taluttimen, mutta varusteista huolimatta Ramista ei tullut vetokoiraa. Sitä ei kiinnostanut vähimmissä määrinkään juokseminen ilman porkkanaa kuonon edessä roikkumassa. Joskus vein namikupin pitkälle auratun tien toiseen päähän ja nautin hetken huumasta, kun Rami juoksi kupille.

Titon kanssa olen crossannut eli vetäminen on sille tuttua. En olisi kuitenkaan uskonut saavani sellaista kyytiä kuin tänään. Annoin Titon ensin lämmitellä vähän aikaa ja käydä "lukemassa päivän postit". Samalla vein uuden potkurin talon toiselle puolelle kohtaa, josta lähtee tie kohti lenkkipolkuja ja Vantaanjoen rantoja. Koira kiinni hienoon viritykseeni ja tuttu käsky "Juostaan!". Ja Titohan juoksi - juoksi sellaista vauhtia, että aloin miettiä, miten vekottimen saa pysäytettyä ja käännettyä. Kun pystyin ajattelemaan järkevästi, muistin opettaneeni Titon hiljentämään vauhtiaan käskystä ja pysähtymään. Kääntyminen oli sitten toinen juttu, mutta sekin onnistui, kun vaihtoehtona oli penkkaan ajaminen.

Sain etukäteissyntymäpäivälahjaksi työkavereiltani liukujalakset potkuriin eli saatoin huoletta suunnata hankeen, jossa meni vain kapea tampattu polku. Tito juoksi polkua pitkin ja minä tulin perässä - jalaksilla seisten. Vaivatonta lenkkeilyä, tuumin. Jalaksethan eivät polulle kummoisestikaan osuneet, joten pahimpien hankien kohdalla taiteilin toisen jalaksen siihen. Kun siirsin painoni yhdelle jalakselle, Titon olin helppo pitää vauhtia yllä.

Ensimmäiset ohitukset muista koirakoista olivat vähän hankalia, koska ne tehtiin tuolla kapealla polulla. Koska yhdet jäiset ulkoilijat eivät osanneet muuta kuin jähmettyä paikoilleen, käskin Titon hiljentää vauhtiaan ja tulla viereeni kävelemään. Kannoin sitten koko kelkan hangessa tarpoen ohi ja arvuuttelin, tulevatko alle metrin päässä rähisevät saksanpaimenet päälle vai saako mies pideltyä niitä. Veikkasin puoliksi oikein, koska osumaa ei tullut, mutta meidän jälkeen mies meinasi löytää itsensä hangesta. Sen verran rajusti koirat tempaisivat peräämme.

Polkuetapin jälkeen pääsimme lenkkipolulle, jossa menee ladut sivuilla ja kävelyalue keskellä. Tässä voi siis hyvin potkutella menemään koirankin kanssa. Tito juoksi, juoksi ja juoksi. Ylämäissä autoin potkimalla ja pallo lensi aina palkaksi hyvästä ylämäessä vetämisestä. Muutaman kerran kesken lenkinkin heitin pallon ihan vain kertoakseni, että tehty työ on toivottua. Puolessa välissä lenkkiä päästin Titon vapaaksi pyörimään hankeen ja tarpeilleen. Huilimisen jälkeen sai hetken juosta vapaana, jotta näin vähän paremmin, mikä vireystila oli vetämisen jälkeen. Koska Tito spurttaili lumessa energiaa puhkuen, se sai jatkaa vetämistä. Vauhtia riitti kotiin asti eikä viimeiselle ohitettavalle koiralle suotu silmäystäkään.

Kotipihassa heitin kelkan seinän viereen ja lähdin jäähdyttelemään Titoa. Ensin sai juosta ja ravata vapaana, jonka jälkeen otin kiinni kävelemään rauhallisemmin. Kotona heitin juomaveteen vähän Mineral Drink -jauhetta ja annoin Titolle ruokaa. Mainitsemisen arvoista on, ettei Tito ole koskaan syönyt kerralla niin paljon kuin nyt. Tito voi syödä ihan hyvin, kun läsnä on toinen koira. Yksin kotona se on kuitenkin aivan mahdoton ja ruoka maistuu usein kahden tai kolmen päivän välein. Nyt kupista hävisi 500g lammasta ja nautaa lisineen.

Ensivaikutelma Kicksparkista on täysi 10. Huomenna täytyy malttaa pitää välipäivää, mutta eiköhän kohta jo mennä uudelle lenkille!


torstai 6. joulukuuta 2012

Greased Lightning

Tämän vuoden itsenäisyyspäivä oli täynnä ohjelmaa. Päivä kului 3-vuotiaan tytön kanssa puuhastellessa. Hautausmaata, karjalanpiirakoita ratikassa, ruoan tekemistä yhdessä, piparkakkujen leipomista, yhteislaulua ja lopuksi pulkan tuunaus. Innostuin pulkan kanssa askartelemisesta niin paljon, että tekisi mieli tehdä itselle samanlainen. Katsokaa nyt, miten hieno tuli!

Oranssi nauha kyljessä on heijastinteippiä,
jota löytyy myös pulkan takaa sekä vetonarusta.



Kun pulkka oli valmis, se piti heti ottaa käyttöön. Ledeillä ja kimalteilla varusteltu pulkka oli hieno pimeässä. Titolle vetovaljaat päälle, pulkka taakse ja menoksi. Tito oli niin täpinöissään ja tietoinen työstään, että pidin matkan ajan Titon vetoa vastaan. Muuten lapsi olisi viilettänyt hifi-pulkallaan pitkin Arabianrantaa kuin "rasvattu salama". Hienoa oli huomata, että tunnin vetämisenkään jälkeen Tito ei hidastanut vauhtiaan lainkaan. Korvat takana, kunnon nojaaminen valjaisiin ja tasaisesti eteen päin.

Tito yllätti myönteisesti päivällä muutenkin. Vaikka pieni lapsi juoksenteli pitkin asuntoa, leikki jumppapallolla, kävi halaamassa ja silittelemässä Titoa, karvakorva vain makoili, nukkui ja heilutti häntäänsä. Joskus se osaa jopa olla - vain olla.

torstai 29. marraskuuta 2012

Haaste otettu vastaan

Ronja haastoi minut kysymyksillä ja minähän vastailen mielelläni.

1. Valitse jokin koirarotu joka on täysin erilainen kuin omasi ja kerro mitä hyvää/toivottavaa/kiehtovaa ko. rodussa, sen käyttötarkoituksessa tai juurissa on.
Luolakoirista en tiedä mitään ja niihin voisi olla hyvin mielenkiintoista tutusta. Mäyräkoiran tai terrierin sinnikkyys voisi olla hyvin palkitsevaa oikeaan kohteeseen suunnattuna. Mäyräkoirat eivät viehätä minua ulkoisesti lainkaan, mutta pakkohan niissä on jotain hyvää olla, koska ovat rotuna järjettömän suosittuja. Terriereiden palkitseminen voisi näin pikaisesti ajateltuna olla huomattavasti helpompaa. Pidän myös joidenkin terriereiden kyvystä hyppiä ja pomppia aivan päättömiä hyppyjä.

2. Jos oma koirasi osaisi yhtäkkiä puhua, mitkä olisivat luultavasti sen ensimmäiset, vahingossa suusta tipahtavat sanat?

Titon suusta voisi päästä ensimmäinen esimerkiksi seuraavat lausahdukset: "Wau, näitkö ton? Mennään kattomaan, mikä se on. Anna edes mun mennä. Annan nyt jo. Mä haluun mennä. Mä haluun!"

3. Onko sinulla sisaruksia? Mitä ja millaisia eläimiä he olisivat?

Isosisko ja pikkuveli löytyvät eli olen nopeasti pääteltynä keskimmäinen. Isosisko voisi olla kaunis riikinkukko ja pikkuveli taas mangusti. Isosisko siis kaunis kuin sateenkaari ja pikkuveli yhteisöllinen askartelija.

4. Jos saisit valita minkä tahansa työn, vaikka sinulle henkilökohtaisesti perustetun ennennäkemättömän toimen, jossa olisi tavallisen hyvä päivätyön palkka, mikä tämä työ olisi ja millaisessa vuorokausirytmissä tekisit tätä työtä? Työ ei kuitenkaan saa olla esim. oma päivärytmi vapaapäivinä tai oman koiran henk. koht. hoitaja tms.

Voisin olla eräopas Alpeilla. Toimisin oppaana eri mittaisilla retkillä eli välillä olisin tien päällä pidempiäkin aikoja. Työnkuvaani kuuluisi opastuksien lisäksi eri reittien suunnittelu ja paikalliseen kasvillisuuteen ja historiaan perehtyminen. Opastuksien väliin jäävällä vapaa-ajalla kuluttaisin lumilautaani.

5.Mikäli saisit valita itsellesi jotain ominaisuuksia eri villieläimiltä, mitä nämä olisivat? Esim. lepakon ns. kaikuluotaus.

Haluaisin olla todella ketterä ja hyvä kiipeilemään. Tämä viittaa siis apinoihin. Voisin kuitenkin lisätä ominaisuuksiin kyvyn juosta niin kovaa, että muut elävät olennot kalpenisivat rinnallani.

6. Onko olemassa koira jonka haluaisit, mitä et voi saada esim. hinnan, ympäristötekijöiden, tarjoamasi olojen tai kennelin suosion takia mitä et voi saada mutta jota ulkoilutat ja treenaat päiväunissasi? Esim. husky, vaikka asut Helsingin keskustassa olosuhteiden pakosta tai Tendingin huippukoirat, vaikka vihaat tokoa.

Tähän täytyy sanoa, että Tendingin koirat ovat hyviä, mutta suurempi syy menestykseen on mielestäni koirien meneminen taitaville ja tavoitteellisille ihmisille. Kyseisen kennelin kasvattajat järjestävät myös korkeatasoisia valmennuksia kasvateilleen, mikä vie koirakoita eteen päin. Kivi on lähtenyt pyörimään jo useita vuosia sitten eikä siihen kerry sammalta enää kovin helposti. Ajoittain tunnutaan ajattelevan, että kyseisestä kennelistä tulevat ovat aivan eri planeetalta kuin muut saman rotuiset. Koiria ne ovat niin kuin muutkin.

Mutta itse kysymykseen; Rekikoirat ovat lähellä sydäntäni, mutta en ottaisi mitään arktista koiraa ellen voisi tarjota sille mahdollisuutta vetotöihin. Tämä ei tarkoita paria kilometriä kerran viikossa talvisin. Perinteiset rekikoirarodut on jalostettu pitkien matkojen kulkemiseen ja minä haluisin sen koiralleni/koirilleni mahdollistaa.

7. Onko olemassa ehdoton ei?

"Ehdottomasti ei" olisi minun näköiseni vastaus. Täytynee kuitenkin alistua ja sanoa, että ehdottomasti on.

8. Onko koirasi ns. pallohullu?

Koirani on hullu ja rakastaa palloja. Se ei kuitenkaan vie palloja kaikille ihmisille toivoen, että joku heltyisi heittämään. Tiedän näitä koiria ja ne ovat rasittavia.

9. Kuuluuko asuntosi sisustukseen ruukkukasveja?

Kuului, mutta sitten tuli Tito the Puutarhuri.

10. Mitä eläinlajia harrastaisit, mikäli se ei olisi koira? (syystä tai toisesta, mieluiten perustelujen kanssa!)

Ehdottomasti hevosia. Jonkun verran olen ratsastanut, mutta en koskaan säännöllisesti. Kaikki kokemukset ovat olleet myönteisiä ja hevoset kiehtovia. Pidän tunteesta, kun voin laukata maastossa kovaa ja tuntea olevani yhtä hevosen kanssa. Olohan on kuin elokuvissa!

maanantai 26. marraskuuta 2012

Ihan tavallinen työpäivä

Oli ihan tavallinen työpäivä. Kuittisotkujen selvittelyä, asiakkaiden palvelemista, hyllyjen pyyhkimistä, tavaroiden järjestelyä, sähköposteihin vastailemista ja tilausten tekemistä. Mutta sitten kaikki pysähtyi ja työt unohtuivat. Sisään liikkeeseen asteli pieni mustavalkoinen otus.

Humahdus kävi, enkä nähnyt enää muuta kuin pienen paddingtonin. Tuntui, että jokin ulkopuolinen ääni kysyi, saisiko pentuun koskea. Minähän se kysyin, mutten tuntenut ääntäni lainkaan. Olen varma, ettei suuni liikkunut. Jonkinlainen myöntävä vastaus kantautui alitajuntaani ja samassa olin jo lattialla pennun tasolla. Pentu kääntyi minua kohti ja taapersi luokseni niin kuin 7-viikkoisilla on oikeus taapertaa. En tehnyt elettäkään käydäkseni pentuun käsiksi, odotin vain. Ja siinä se oli. Valkoisella hännänpäällä varustettu karvapallo kiipesi syliini ja nuoli naamaani hillittömällä vauhdilla. Unohdin kokonaan, etten pidä siitä, että koirat nuolevat naamaani.

Seuraavan vartin ajan kävelin lämmin karvaton massu kättäni vasten. Sydämestäni löytyi pieni paikka, jonka voi täyttää vain pieni bordercollie.

Kuva kasvattajalta

Läpi harmaan kiven

Tito on saanut pienen elämänsä ajan etsiä viskomiani esineitä pelloilta, metsistä, niityiltä ja kivikoista. Olen vaihdellut maastoja ja yleensä miettinyt, minne esineen/esineet viskaan. Usein olen halunnut vahvistaa jotakin tiettyä asiaa ja sijoittanut esineen/esineet sen mukaisesti.
Tässä joitakin, jotka tulevat tältä istumalta mieleen:

* esineen etsiminen läheltä ja kaukaa
* esineen etsiminen tuulen tullessa tietystä suunnasta
* esine ei ole maantasolla vaan esimerkiksi kivellä tai puskassa/puun alaoksalla
* esinettä ei näy lainkaan eli se on lehtien tai muun alla
* esine on tietyssä kulmassa lähetyspaikkaan nähden
* esineitä on tietty määrä
* esineiden välissä palkkaaminen esineellä, toisella lelulla, ei millään - eli suora lähetys uuden etsimiseen
* keppi muiden keppien joukossa
* koiran täytyy ylittää tie tai puro löytääkseen esineen
* maasto nousee tai laskee jyrkästi
* koiran pitää ylittää harjanne eli sillä ei ole mahdollisuutta nähdä minua etsinnän aikana
* etsinnän keskeyttäminen ja jatkaminen
* maasto niin vaikeaa ryteikköä, että koiran pitää survoa itsensä oksien läpi päästäkseen eteen päin
* koiran lähettäminen suoraan eteen päin, vaikka edessä on vaikea ryteikkö ja sivuilla olisi helpompaa maastoa
* etsimispaikka vilkkaan tien tai puiston vieressä
* koiran täytyy ylittää tai alittaa kaatuneita puita löytääkseen esineen

Erilaisten haasteiden keksiminen on hurjan hauskaa ja tänään viimeksi hihkuin ilosta, kun Tito ensin ylitti virtaavan ojan, syöksyi ryteikköön, jäi sinne kiinni, tunki ja potki itsensä läpi, ryömi parin puunrungon ali, sai hajun esineestä, juoksi hakemaan sen ja kiidätti vauhdilla takaisin. Rapa roiskui ja minusta tuntui kuin olisimme maailmanmestareita.


tiistai 20. marraskuuta 2012

Learning is its own exceeding great reward.

Sanoin pari viikkoa sitten, että Tito ei nyt oikein tunnu tajuavan tunnaria. Ulkona selvältä tuntunut asia oli aivan mahdoton tehtävä sisällä. Kapuloita piti maistella ja kaikkia kannatti tuoda näytille. Sillähän todennäköisyys kasvaa - kun tuo kaikki. Jonain iltana, koska askartelu tapahtuu aina iltaisin, harjoiteltiin eteisessä ja keksin ottaa kengät avuksi. Että mitä? Ensin yksi kenkä ja käsissä pyöritelty kapula pihtien avulla kengän perukoille. Titon piti merkata kenkä tunkemalla kuono sinne. Parin toiston jälkeen aloin lisätä kenkiä ja edelleen Titon piti merkata kapulalla varustettu kenkä tunkemalla kuono kyseiseen kenkään. Vaihdoin kenkien paikkoja ja Tito oli tehtävässä hyvin mukana. Välillä naksautin ihan vain siitä, että kuulin nenän tuhisevan. Syy, miksi laitoin kapuloita kenkiin, on yksinkertainen. En halunnut antaa Titolle mahdollisuutta koskea itse kapulaan. Halusin saada vain haistelun esille ja oikean kapulan merkkaamisen.

Tästä edettiin siihen, että laitoin kapulat lattialistan viereen. Myös tällä ajattelin minimoida kapuloiden ottamisen suuhun. Kapulaan on paljon vaikeampi tarttua, kun se on kiinni seinässä. Kapulan merkkaamisen tekniikka oli harjoiteltu jo viikkoja sitten eli kuono piti vain tunkea kapulaan kiinni. Tarkalla naksuttelulla sain Titon tajuamaan, että niitä kapuloita ei kuulu ottaa suuhun - vielä.

Nyt tarvittiin kärsivällisyyttä ja tarkkuutta. Tito yritti kovasti merkata vain jonkun kapulan, mutta ajattelin, että se ymmärtää kyllä, kun väärien merkkaamista ei huomioida. Vähitellen hulivilin päässä alkoi raksuttaa ja piuhat yhdistyä. Lisäilin kapuloita seinän viereen ja vaihtelin niiden järjestystä. Tietysti vaihdoin myös itse kapuloita, jottei joku fiksuna etsisi omaa kuolaansa. Aloin siirtää kapuloita kauemmaksi seinästä eikä tämä tuottanut sekaannusta. Pari kertaa Tito yritti nostaa kapulan, mutta tämä oli yleensä tuloksena järjettömistä toistomääristä ja väsymisestä. Joskun minä vielä opin...

Viimeksi pääsimme jo siihen, että lattialla oli 15 kapulaa (3x5 -kuvio) noin 10 cm:n päässä toisistaan. Tito lähti rauhallisesti haistelemaan. Ei koskenut vääriin kapuloihin ja oman tullessa kohdalle, lyttäsi kuononsa siihen kiinni. Jatketaan ja katsotaan, miten tämä etenee. Nyt näyttää hyvältä!



perjantai 16. marraskuuta 2012

Lupa hiipiä, lupa vaania

Kuva kasvattajalta
Paimenille ominaista hiipimiskyttäämisvaanimista katsotaan harvoin hyvällä ellei paikalla ole lammaksia tai muuta paimennettavaa. Kyttäämistilaan tipahtanut koira on usein niin jämähtänyt, että liikkeet eivät ole välttämättä sitä, mitä ohjaaja haluaa. Hidasteleleminen tulee siitä, että koira odottaa jotakin. Se odottaa esimerkiksi käskyä, joka annettiin viimeksi tietyssä kohdassa tai lelua, joka on useamman kerran ilmestynyt määrätyn liikkeen aikana. Paimenet ovat yleisesti herkempiä valumaan kyttäämiseen, koska luulevat olevansa niin järkyttävän viisaita, että tietävät, mitä seuraavaksi tapahtuu. Yleensä kyttäysongelmat ratkeavat sillä, että kaavat rikotaan ja toistomäärät pidetään alhaalla. Tarkkana pitää tietysti olla, että alussa orastavan kyttäämisen huomaa ja rikkoo kaavan heti. Vaikeaa, mutta eipä kukaan ole koskaan sanonut, että koiran kouluttamisen pitäisi olla helppoa.

Sen sijaan, että pureutuisin yhtään enempää ei-toivottuun kyttäämiseen, otan esille Titon uuden projektin. Titon tulisi oppia muutama temppu pienelokuvaa varten. Kun kuulin, että Tito pitäisi opettaa vaanimaan ja tuijottamaan, tuntui kuin sisälläni olisi pulpunnut lähde. Meinasin tikahtua ilosta, kun ajattelin pääseväni opettamaan kyttäämistä hallitusti. Kun rooli tuli puheeksi, kuvaaja toivoi Titon näyttävän myös hampaita. Tällekin riemu repesi, mutta aivan toisesta syystä kuin vaanimiselle ja tuijottamiselle. Onhan se nyt vitseistä suurin - Tito näyttämässä hampaita!´

Useampi ajatus hampaiden näyttämiselle ehti jo tulla mieleen, mutta aloitin ensin vaanimisen opettamisen. Tavoite on saada Tito lopulta vaanimaan kohti tulevaa ihmistä ja estämään hänen kulkunsa. Reippaan viikon harjoiteltiin tätä kotona ja vaikeutettiin. Haluan, että Tito hiljentää ja kiihdyttää vauhtiaan vihjeestä ilman, että se menettää vakuuttavan ilmeensä. Haluan myös, että saan pysäytettyäs sen paikoilleen vaanimisasentoon ja jatkamaan sen jälkeen hiljaa hiipimistä. Näitä harjoitellaan nyt ja sen jälkeen lisään sivuttaisliikkeen.

Kävin eilen näyttämässä, minkälainen tilanne on nyt. Ihan hippasen jännitti, koska tätä oltiin harjoiteltu vain kotona. Nyt saman piti onnistua urheiluliikkeessä 10 ihmisen silmien alla. Tein tempun kapealla käytävällä, jonka varrelle entiset työtoverit olivat asettuneet. Näytin vaanimisen muutaman kerran jatkuvana liikkeenä ja sen jälkeen hidastuksilla. Ensimmäinen meni muuten hyvin, mutta kun Titon piti hiipiä alle puolen metrin etäisyydellä kyykyssä olevan kuvaaajan ohi, häntä oli pakko iloisesti vilkaista. Jatkoi kuitenkin heti vilkaisun jälkeen tehtäväänsä. Sen jälkeen kaikki meni hienosti! Enkä yhdestä vilkaisusta revi peliliivejäni, koska olosuhteet olivat aivan älyttömät kotiharjoitteluun verrattuna. Kuulemani mukaan hampaiden näyttämistä ei tarvita, koska vaaniminen oli niin hienoa. Ehkä opetan sen joskus huvin vuoksi, mutta ainakaan siitä ei tarvitse ottaa nyt paineita.

Ihana, uusi projekti!

Löysin vanhan kuvan, jossa Titon hampaat näkyvät lähes uskottavasti:


perjantai 9. marraskuuta 2012

Aamulenkkitunnelmia

Titon haaremi kasvoi tänään entisestään. Aurinkoinen aamupäivälenkki tallusteltiin pellolla ja pusikoissa. Jonnalla oli mukana tällä kertaa kummatkin koirat eli Birre ja Bea. Jälkimmäinen on Titolle jo entuudestaan tuttu, mutta porokoira oli uusi tuttavuus. Uusi heila ei oikein lämmennyt Titon iskuyrityksille, mutta Tito on jo vähitellen tottunut siihen, että nartut ovat narttuja.

Bea ja Tito vetivät vanhaan tapaan rallia pitkin peltoa ja ryteikköjä. Titon säde oli taas niin pitkä, että aloin miettiä, harjoitteleeko se kuvitteellista hakukaarta. Paimennettavat vain puuttuivat.  Peltoa ympäri - yksin. Lähempänä ollessaan juoksukaveriksi liittyi Bea ja kovaa mentiin. Välillä lammikoiden jäistä läpi ja rypemään ojiin. Onneksi pysyivät liikkeessä, muuten olisi voinut tulla kylmä.

Totesimme Jonnan kanssa, että aurinko tekee ihmeitä. Kun päivän ensimmäisen lenkin saa tehdä kuivassa ja aurinkoisessa säässä niin, että hengitys huuruaa, päivä alkaa hyvin.




Kuvat ovat jälleen Jonnan ottamia!

torstai 8. marraskuuta 2012

I feel like Dancin'

Sairaslomani loppuu näillä näkymin tämän viikon jälkeen. Selkä on parempi kuin aikoihin ja nyt vasta tajuan, kuinka kipeä se on ollut. Uskomaton tunne, kun ei tunne!

Tunnaria on treenattu edelleen säännöllisesti ja uskaltaisin sanoa, että Titolla on jo jonkinlainen haisu, mitä olisi tarkoitus tehdä. Liike on kaukana valmiista, mutta minua kiinnostaa tässä nyt vain haistelu ja sen siirtäminen onnistuneesti ulkoa sisälle. Miten minusta tuntuu, että yleensä siirretään asiat sisältä ulos...

Nyt on jo niin pimeää, että näkyvyyttä on parannettu entisestään. Ostin Titolle Hurtan Polar -liivin ja Rukan heijastintaluttimen. Liivi on kokoa L, jos joku miettii omalle koiralleen sellaisen hankkimista. Koko voisi olla napakampi, mutta M olisi ollut jo slimfit. Valitsin keltaisen, koska käytän liiviä myös päivisin, jotta havaitsen Titon helposti metsässä tai pellolla. Keltainen menee tietysti rapaseksi heti, mutta näkyy väreistä parhaiten. Ehkä viitsin sen välillä huuhdella ja niin hidastaa sen likaantumista.

Rukan talutin on toiselta puolelta musta ja toiselta neonkeltainen tai -vihreä. Väri on tämän taluttimen kohdalla katsojan silmissä. Heijastintikkausta on kummallakin puolella koko matkalta eli pitäisi näkyä. Talutin on pitkä, mutta hyvillä säätömahdollisuuksilla. Jopa minä voin sitä siis käyttää, vaikka en pitkistä taluttimista yleensä välitä. Koska se on vielä tarpeeksi kapea minun makuuni, paketti ei tunnu liian raskaalta käytössä.



sunnuntai 4. marraskuuta 2012

Tekemisen riemua

Löysin jälleen mahtavan videon, jossa paistaa tekemisen riemu. Nauttikaa ja hymyilkää!


lauantai 3. marraskuuta 2012

Tito the Tunari

Tunnistusnoutoon ollaan paneuduttu viime aikoina enemmän, koska aikaa on ollut ja jostain tuli aivan varoittamatta inspiraatio. Käpytunnarin Tito osasi hienosti jo muutaman kuukauden ikäisenä. Nenä on pidetty siitä asti auki säännöllisellä harjoittelulla ja ajattelin, että tämä liike on pala kakkua. Onhan se - siellä metsässä, ruohikossa ja lehtien seassa.

Hyvä tavaton, kun homman siirtää sisälle. Ei pysty ymmärtämään, mitä pitäisi tehdä. Ulkona etsii, vaikka vierekkäin olisi kymmeniä käpyjä. Niin kauan etsii, että oikea löytyy ja muihin käpyihin, keppeihin tai kapuloihin ei koske. Tunnarikapulat sisälle ja jokaista tielle tulevaa voisi tökkiä kuonolla ja vähän kokeilla suussakin. Tunnarikapuloita on siis etsitty ulkona, mutta tajusin nopeasti, että niitä on etsitty alustoilta, joissa on käytettävä nenää. Tavallinen ruohikkokin vaatii enemmän haistelua kuin lattia. Ulkona on tehty myös tulitikkutunnaria. Se, jos mikä, on saanut nenän auki.

Emmehän me kilpaile tokossa - saati ole luokassa, jossa tunnari pitäisi osata. Minä nyt olen kuitenkin päättänyt, että Tito osaa tunnarin eli se myös opetetaan sille. Ideoita ja ajatuksia on 73, joista jätän 4 kokeilematta. Katsotaan, kuinka kauan menee, että Tito tajuaa etsiä sitä kapulaa. Huomasin juuri, että olen innoissani tästä - toistaiseksi.


perjantai 26. lokakuuta 2012

Odottaessa...

Samalla, kun mielessäni jäsentelen tulevia tekstejä, laitan pari kuvaa tämän päivän lenkiltä. Hienot rallit raikkaassa säässä.



Titollako talviturkkia?
Kuvat ovat jälleen Jonnan ottamia. Titon haaremi kasvoi yhdellä nuorella bc-nartulla eli Kulolla.

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Aamulenkki kuvin

Käytiinpä tänään aamulenkillä - tai koirathan siinä lenkkeilivät. Kaikki kuvat ovat Jonnan ottamia.





tiistai 23. lokakuuta 2012

I try to make myself believe that it's healthy to be sick sometimes

Kauan jatkuneet selkäkivut ovat nyt syksyllä kärjistyneet sellaiseen mittakaavaan, että sairaslomalla ollaan ja yritetään eri ammattilaisten avulla selvittää, mikä tukirangassa on vialla ja miten sitä voisi parhaiten hoitaa. Elämäni aikana on tullut kolhuja monenlaisia, mutta näin pitkäkestoista vaivaa ei ole koskaan aikaisemmin ollut. Sanon suoraan, että olen näinä päivinä hyvin huonotuulinen, koska minua ottaa päähän aikaansaamattomuus, liikuntakielto ja jatkuva kipu. Titon kanssa ei voi juosta, käydä liitelemässä tai rämpiä metsässä. Parempi pysytellä tasaisella maalla ja pitää tahti rauhallisena. Raivostuttavaa. Sen sijaan, että vain repisin hiuksia päästäni yksi kerrallaan, olen opettanut Titolle uusia asioita, järjestänyt sille kavereita, nähnyt omia kavereita, lukenut, siivonnut ja tänään harkitsin ruoan tekemistä eli kalan laittamista uuniin. Ajatus jäi toistaiseksi kalatiskille, mutta ehkä huomenna. Minähän en valmista lämmintä ruokaa kuin hyvin harvoin - tämä on sekä minun, että talon muiden asukkaiden parhaaksi.

Koska liikuntakielto koskee minua eikä Titoa, olen yrittänyt pitää huolen, että se saa liikkua ja etenkin juosta niin paljon kuin isolla pellolla on mahdollista juosta. Onneksi Titoa voi pitää vapaana ja miten iloinen olenkaan kavereista, joita voi soittaa apuun. Tito on saanut pari uutta (tyttö)ystävää ja ne ovat olleet erittäin tervetulleita. Olisivat luonnollisesti tervetulleita, vaikkei selkäki olisikaan romuna. Tito on vetänyt peltorallia Piitu-porokoiran ja sekarotuisen Bean kanssa. Piitu on Titoa hitaampi, mutta herrasmiehenä Tito hiljentelee vauhtiaan tyttökaverille sopivaksi, jottei kummankaan tarvitse yksin pinkoa. Hyvin jaksavat juosta ja Tito sai houkuteltua Piitun isoon lammikkoonkin, vaikkei porokoira tavallisesti arvosta tassujen kastelemista.

Bea ja Tito tutustuivat eilen raparallin merkeissä. Tito tuntui tällä kertaa juoksevan pari astetta kovinta menoaan hitaammin ja kirmasi siis ison osan ajasta Beasta jokusen metrin jäljessä. Kyllä se Tito välillä väläytteli ja kiihdytti Beasta ohi, mutta ehkei Tito halunnut elvistellä sen enempää. Kepin Tito löysi jostain ja siitä oli iloa kummallekin. Keppi vaihtoi omistajaa ja me omistajat saimme yhdestä keppivaihdosta makeat naurut. Keppi oli Bealla ja Tito juoksi tytön perään toiveikkaana. Parivaljakon vauhti alkoi olla jo kova ja Titoa alkoi ärsyttää niin, että se päästi yhden haukahduksen Bean vieressä juosten. Tyttönen tästä säpsähti niin, että kepukka tippui suusta ja sen jälkeen yksi paimen oli erittäin tyytyväinen itseensä - ja keppiinsä. Olen niin kaivannut Piitun ja Bean kaltaisia juoksukavereita Titolle, että olen tikahtua onnesta sellaiset löydettyäni. Vielä pitäisi ainakin yksi nuori bc-tyttönen,Luna, tavata.

Bea ja Tito ovat monella tavalla samanlaisia ainakin tämän lyhykäisen parin viikon tutustumisen perusteella. Kaikista tykätään ja suurella sydämellä. Olenpa pari kertaa pistänyt Bean solmuun eli omistajan harmiksi riehuttanut sitä. Vastapainoksi Tito sai eilen käskystä juosta parkkipaikan läpi Jonnan luo "sanomaan hei". Titon "hei" on sitä luokkaa, että siinä meinaa lentää turvalleen jokainen uhri. Joskus ajattelin opettaa tämän käskyn uusiksi, mutta Tito on niin sekopäisen hauska revetessään liitoksistaan, että on jäänyt ihan ajatuksen tasolle. Ihmiset, jotka haluavat Titoa silittää, mutta eivät pussata, saavat rauhallisemman version eli Tito käsketään maihin ja sitä saa siinä sitten silitellä ja rapsutella. Oli kuitenkin jälleen kerran hyvä osoitus Titon avoimuudesta, koska Tito ei ollut koskaan tavannut Jonnaa aikaisemmin. Sinne se juoksi halittavaksi, kun luvan sai. Minun pieni sekopää!

Sairasloma on sisältänyt istuskelua ulkona, kun aurinko on näyttäytynyt. Kalastajien touhuja on mukavaa seurata ja heidän kanssaan tulee aina juteltua. Pari päivää sitten Tito sai luvan tervehtiä juttelemaan tullutta miestä ja pitihän sen keksiä jotain. Ensin otti parit rapsut vastaan, mutta kiepsahti sitten miehen toiselle puolelle, tunki päänsä miehen jalkojen välistä ja katsoi silmät suurina ylös miehen kasvoihin. Että terve, terve...

Syksy tarkoittaa pudonneita lehtiä eli tunnarikapuloita olen pitänyt mukana viime päivinä ja Tito on saanut etsiä muutakin kuin lelujaan ja keppejä. Nenä toimii hurjan hyvin. Kaukoja on treenattu sisällä ja joitain uusia temppuja samaten. Kapulointia, seuruuta, jääviä ja nyt alkaa näyttää siltä, että me mukamas tokoillaan. Pois se meistä. Kunhan askarrellaan.

maanantai 15. lokakuuta 2012

Tältäkö se tuntuu?

On se vaan hurjan hieno tunne, kun alkaa ymmärtää jotakin asiaa päivä päivältä paremmin ja paremmin. Oli se sitten jokin koiralaji tai vaikka ruoanlaitto. Piuhojen yhdistyminen omassa päässä on siinä määrin euforista, että tekisi mieli pienet pirskeet pitää. Mutta ei minulla ole joka päivä aikaa pystytellä juhlia...

Järjettömän huonolla aasinsillalla siirryn lokakuun agilitytreeneihin. Olen käynyt sunnuntaisin eri koirakoiden kanssa Agility Akatemian tiloissa treenaamassa. Ensimmäisellä kerralla teimme ralliradalla irtoamista ja huomasin parilla toistolla hyvin, että kyllähän Tito irtoaa hyvin, mutta juoksee tietysti kovempaa, jos tehdään kilpajuoksuna. Parin irtoamisen jälkeen tehtiin samalla radalla tiukkaa kääntymistä yhdeltä esteeltä. Titon tuntien, olisin olettanut sen lähtevän irtoamaan samalla tavalla kuin ensimmäiset kierrokset, mutta yllätti, hyvä tavaton. Nyt muistilistalle tuli, että en saa hidastaa omaa juoksuani kääntääkseni koiraani. Käyn merkkaamassa sen kääntöesteen ja se on siinä. Muistetaan ja harjoitellaan. Siihen nähden, että kääntötapa oli meille aika uusi, olin iloinen, kun Tito sen luki. Irtoamiset ja kääntämiset tehtiin matalilla rimoilla.

Ralliradan jälkeen tein Titolle muutaman hyppysuoran korkeammilla rimoilla. Keräsi itseään omaan silmääni hyvin, vaikka lopussa ammottkini putki. Saksalaista kokeilin myös ja tämä on tällä hetkellä yksi lempiohjauksistani. Niin sujuva ja toimiva!

Toisella kerralla työstettiin välistävetoja ja näitä saadaan näköjään työstää jatkossakin. Pitäisi tehdä itselle paremmin selväksi, mistä on kysymys, ennen kuin ottaa sen koiran mukaan. Kun treenien lopussa tein samaa harjoitusta vielä omatoimisesti, sain joitain hyvältäkin näyttäviä toistoja aikaiseksi. Näitä pitäisi muistaa ottaa ensi kerralla. Rengas tuli radalla aidan takaakierron ja sokkarin jälkeen - kehikosta meni ja toisenkin kerran. Jos lähetti kauempaa suoraan, meni renkaasta, mutta sokkari ja uudenlainen rengaspaholainen olivat näköjään liikaa. Hyvä naurut siinä sai ja taisin käkätykseni keskeltä yrittää vähemmän vakuuttavasti kirota Titoa.

Ystävämme naksutin toimi ratkaisuna ja sheippasin Titon siitä pirun renkaasta läpi. Hetihän se tiesi kokeilla läpi, kun ei ollut sokkaria sekoittamassa. Sen sijaan, että oltaisiin jääty näin helppoihin toistoihin, vaikeutin joka kerta isolla kädellä. Hyvin se haki putki-rengasta, jotka eivät olleet linjassa lainkaan, vaan vaativat putken jälkeen kurvaamista ja keräämistä, että rengas löytyi. Samaten tehtiin kunnolla leijeröiden eli siirryin noin 8-10 metrin päähän renkaasta sivuun parin esteen ja pahviseinien taakse. Ilmeisesti rengas oli nyt ymmärretty. Saksalaista tein lopuksi vielä useammasta eri kulmasta ja hyvin haki. Love it!

Eilisiä treenejä varten oltiin katsottu rata netistä, suunniteltu se paperille ja nimetty ohjaukset.
Video oli tämä: Wiu 14 kk treenaa
Pystytettiin rata, kinasteltiin hetki esteiden paikoista ja lähdettiin tekemään lopusta lähtien 2-4 estettä aina kerrallaan. Tämä tuntui järkevältä paristakin eri syystä, mutta päälimmäisenä ehkä siksi, että tiesin itse joka kerta, minne rata jatkuisi. Jos radan keskellä meni hyvin, saattoi ahneena vetää loput siihen heti perään. Jos olisin aloittanut ratkomisen alusta, loppuosa olisi kyllä ollut ajatuksena päässä, muttei kovin hyvin vielä käsissä ja jaloissa.

Pysyin hyvin "5 toistoa settiä kohden"-suunnitelmassa treenien ajan. Pysyisinpä aina. 
Rata tuntui loogiselta ja sen tekeminen hyvältä. Tito toimi ja teki niin kuin ohjasin. Jos ohjasin huolimattomasti, Titokin lähti vähän käsistä. Yksi kohta meinasi joidenkin toistojen jälkeen jäädä kompastuskiveksi, mutta ratkaisu oli pienen pieni "FT" eli False Turn, jolla sai hyvin kerrottua, ettei seuraava este ole siellä edessä vaan tuolla oikealla. Kun rata oli pulkassa, tehtiin vielä rengasta muistutukseksi. Hyvin muisti - irtosi ja ajatteli selvästi.

Nyt agilityn treenaaminen tuntuu siltä, että kehitytään ja saadaan tekemisestä koko ajan enemmän irti.
Juuri tältä tämän pitää tuntua!


torstai 11. lokakuuta 2012

maanantai 8. lokakuuta 2012

I can't change the direction of the wind, but I can adjust my sails to always reach my destination.

Viime aikoina olen pohtinut jälleen paljon sitä, miten kerron koiralleni, mitä haluan sen milloinkin tekevän. Ajatukset hyökkäävät päähäni sellaisena vyyhtenä, että sen selvittämiseen tarvitaan muutakin kuin kärsivällisyyttä. Ajattelin saksia vyyhdin pienempiin osiin, joiden selvittäminen saattaisi olla helpompaa kuin koko kasan avaaminen. Katsotaan, miten selvittely lähtee liikkeelle ja minkälaisia solmuja tulee vastaan. Voihan olla, että jokin asia näyttää nyt selvältä, mutta kohdalle tultaessa se kiristyy niin tiukaksi, että siihen täytyy palata myöhemmin.

Kun puhun koirien kasvattamisesta, sillä ei ole tekemistä pentujen teettämisen kanssa. Kasvattaminen merkitsee minulle koiran työstämistä sellaiseksi, että sen kanssa eläminen olisi suurimmaksi osaksi nautintoa. Työstämisen lähtökohdaksi eivät kuitenkaan riitä vain ne omat päämäärät. Auton voi rassata juuri sellaiseksi kuin mielikuvitus suinkin keksii ja lompakko antaa myöten. Talon voi rakentaa omiin tarpeisiin sopivaksi ja sinne voi laittaa kattoikkunan, jotta tähtiä voisi katsella vuoteesta. Koiran kanssa omat haaveet ja setelinippu eivät riitä. Koira on aina lähtökohtaisesti jotakin, mihin ei voi vaikuttaa. Oman mielikuvituksen avulla koiraa voi työstää hyvin paljon. Tähän ei tarvita rahaa, mutta aikaa sitäkin enemmän. Ongelmien lähtökohtiin voidaan syventyä ja täten puuttua perimmäisiin syihin. Ajan ja taitojen puuttuessa ongelmat voidaan hoitaa voimakeinoin tai tukahduttamalla koiran yritys ilmaista itseään.

Koirasta voi muokata jotakin, joka parhaimmillaan muistuttaa hyvin paljon omaa ihannetta. Oma ihanne kuitenkin muuttuu tilanteen mukaan. Voin ainakin itse sanoa, että taitojeni, tietojeni ja kokemusteni lisääntyessä, ihanteeni muuttuvat nopeasti. Mielestäni on tärkeää, että jonkinlainen ajatus siitä ihannekoirasta on olemassa. Parhaimmillaan se auttaa ohjaamaan oman koiran työstämistä eteenpäin. Se saattaa tiukan paikan tullen muistuttaa, miksi kaikki on vaivan arvoista. Pahimmillaan ajatus ihannekoirasta voi toisaalta lannistaa ja saa toteamaan, etteivät omat kyvyt riitä sen saavuttamiseen.

Kun mietin Titoa ja sen kanssa rämmittyjä soita ja juostuja niittyjä, ajattelen tietysti, että osassa asioista olen onnistunut hienosti. Olen jopa ylpeä ja meinaan pakahtua onnesta, kun tietyt asiat toimivat. Sitten on se räme, jota tulee toisinaan tarvottua, kun pitkospuita ei löydy. Se tunne, kun ei yksinkertaisesti tiedä, mitä tekisi, on lamauttava.

Kun Tito tuli minulle, olin aivan kädetön. Toisinaan saatoin omistaa toisen käden, mutta siinäkin oli peukalo keskellä kämmentä. Olin niin hukassa, että epäilin jo pitkospuiden olemassaoloa. Hyvin nopeasti aloin kuitenkin miettiä valmiita toimintatapoja, joita toteuttaisin eri tilanteissa. Teen näin edelleen ja koen tämän helpottavan elämistä Titon kanssa valtavasti. Suunnittelen etukäteen, mitä teen eri tilanteissa ja pystyn tätä kautta helpommin vaikuttamaan Titon tapaan toimia ja ajatella. Kun olen päättänyt valmiiksi, mitä sanon "saako sitä silittää" -ihmisille, tilanne on hallinnassa. Muuten saattaa käydä niin, että pari lasta on jo koirani kaulassa roikkumassa ennen kuin ehdin tehdä mitään. En halua myöskään hätäisesti vastaavassa tilanteessa nykäistä Titoa pois tai ärtyä, koska koira luonnollisesti aistii tämän heti. Kun tilanne on hallinnassa, koirakin huomaa, ettei ole tarvetta pystyttää sirkusta.

Sanavalmius on koirien kanssa muutenkin arvokasta. Pari vuotta sitten pyysin usein ventovieraita ihmisiä vain seisomaan paikoillaan, jotta Tito pääsi omia aikojaan heitä haistelemaan. Tein näin miesten, naisten, lasten, roskakuskien, poliisien ja esimerkiksi kypäräpäisten moottoripyöräilijöiden kanssa. Halusin, että Titolla on aikaa haistella ihmisiä ilman, että sitä heti silitettiin, nosteltiin syliin ja väännettiin solmuun. Ei, Tito ei ollut ihmisten kanssa varautunut, epävarma tai pelokas. Mielestäni oli kuitenkin hyvä tarjota sille mahdollisuus haistella ja tutustua itse. Ihmisten kanssa piti olla toisinaan tiukkana, mutta kukaan ei koskaan kieltäytynyt pyynnöistäni. Pimeillä lenkkipoluilla tämä oli myös tärkeää. Tito sai tutustua tummiin ja hiljaisiin hahmoihin juuri niin nopeasti tai hitaasti kuin halusi.

Titon kanssa olen hyvin pitkälle yrittänyt ehkäistä epätoivottujen toimintamallien syntymistä. Tärkeintä minulle on ollut, että joka tapauksessa kaiken huomaava paimen ei reagoisi uusiin asioihin kielteisellä tavalla. Näin ollen Tito onkin omaksunut hyvin, että kaikki voi olla hurjan mielenkiintoista. Varmasti se on sen geeneissäkin, mutta uskoisin vaikuttaneeni Titon silmälasien roosaan sävyyn.

Näitä suunnitelmia Titon maailmankuvan työstämiseksi ja toisaalta sen toimintaa ohjaavaksi ovat olleet esimerkiksi:
- Jos joku alkaa puhua minulle, naks ja Titolle ruokaa naamaan ennen kuin edes vastaan toiselle.
- Jos kuuluu kova ääni, naks ja ruokaa naamaan.
- Aina, kun hissin ovet avautuvat, naks ja namia naamaan. Koskaan ei tiedä, onko ovien toisella puolella joku.
- Kun ohi humahtaa pyörä tai kipittää juoksija, naks.
- Kun hämärässä näkyy liikettä, naks.
- Kun tuulisena päivänä lentää lehti ohi, naks.
- Kun lintuparvi pyrähtää lentoon, naks.
- Kun mitä tahansa poikkeavaa tapahtuu, naks ja namit naamaan.

Uusia ja ihmeellisiä asioita saa katsoa. Katsominen on toivottavaa, mutta myös kohteen katsomisesta luopumisesta palkitaan.  Jos tilanne on liian vaikea, vien Titon pois tilanteesta sellaiselle etäisyydelle, että katsominen ilman sirkusta on mahdollista.

Olin visusti päättänyt, että en nosta pentua syliin ja sitä kautta pois tilanteista. En myöskään silloin, jos toinen koira juoksi luokse. Sitä tapahtui onneksi lähinnä pentutreffeillä. Tito saattoi väsyneenä hakea suojaa jaloistani, mutta tällöin menin vain kyykkyyn ja tein muille pennuille selväksi, että pysyvät loitolla. En hyssytellyt omaani, mutta kerroin sille, että minä pidän muista huolen. Pentutreffeillä pidin myös Titoa koko ajan silmällä. Olen sitä mieltä, että nämä tapaamiset eivät ole sitä varten, että pennut päästetään rellestämään ja samalla voi itse vaihdella kuulumisia muiden omistajien kanssa. Nämä tapaamiset ovat sitä varten, että voi seurata, miten oma pentu selviää eri tilanteista. Ne ovat hetkiä, jotka kertovat huikean tärkeää tietoa omasta pennusta. Kyllähän minäkin kuulumisia vaihdoin, mutta pyrin seuraamaan oman pentuni menoa jatkuvasti. Miten se leikki, miten se reagoi muiden haukahteluihin, miten se paini ja missä vaiheessa oli tauon paikka.

Erityisesti pentuaikoina ajattelin, että kaikki hetket päivän aikana ovat tilanteita koiran kannalta. Mikään päivä ei ole samanlainen ja näin ollen pentu myös oppii joka päivä jotakin uutta. Halusin mahdollisuuksieni mukaan auttaa Titoa ymmärtämään, miten uusissa tilanteissa toimitaan.

Jotta jonkinlaisia toimintamalleja voi itselleen kehitellä, täytyy tutustua omaan koiraan. Epävarman koiran opettaminen olemaan välittämättä muista koirista voi olla valtava virhe, kun taas yli-innokkaalle koiralle se voi olla erittäin hyvä itsehillintää koetteleva tavoite. Toimintamalleja on siis hyvä yrittää tarkastella mahdollisimman monipuolisesti. Miten opettaa juuri omaa koiraa toimimaan ihmeellisessä maailmassa?

perjantai 28. syyskuuta 2012

Hyvä video vastaehdollistamisesta

Löysin klipin, jossa käydään monta tärkeää asiaa läpi, mikäli on ajatellut vastaehdollistaa koiraansa. Video on myös hyvä, vaikka tämä tapa olisi jo tuttu.

Vastaehdollistamisen maailma on kiehtova ja olen iloinen huomatessani, että yhä useampi on siitä kiinnostunut. Valitettavan usein asiaan ei kuitenkaan perehdytä tarpeeksi ja vastaehdollistamisen sijaan koiraa lahjotaan, houkutellaan ja "huijataan" niin, että koira ei edes tajua, mistä hyvästä palkinto on tulossa. Pahimmillaan nämä tavat saattavat muokata koiran käyttäytymistä aivan eri suuntaan kuin oli alkujaan tarkoitus...


torstai 27. syyskuuta 2012

Se tunne...

... kun yritän nukkua ja koirani makaa sänkyni alla potkimassa.
... kun näen koirani juoksevan niin kovaa kuin se osaa.
... kun voin todeta opettaneeni koiralleni jotakin uutta onnistuneesti.
... kun koirani kiipeää syliini.
... kun koirani saa minut nauramaan vedet silmissä.
... kun voin olla ylpeä koirastani.
... kun koirani tuntuu lukevan ajatuksiani.
... kun koirani keksii tehdä jotakin aivan järjetöntä.
... kun koirani yrittää katseellaan saada minut tekemään jotakin.
... kun huomaan, että kärsivällisyys koirani kanssa palkitaan.
... kun koirani väläyttelee osaamistaan.
... kun koirani ohjaaminen tuntuu tanssilta.
... kun voin todeta omistavani fantastisen koiran!


sunnuntai 23. syyskuuta 2012

Valoa pimeyteen

Kun kello 20 on jo niin hämärää, että huomaan miettiväni näkyvyyttäni ulkona, on aika katsastaa heijastimet ja valot ulkoilua varten. Meillä näkyvyysvarustelu suoritetaan seuraavilla varusteilla:

Titolla on päällä oranssi tai keltainen heijastinliivi. Liivi on usein päällä myös ihan vain metsälenkeillä, koska koira on paljon helpompi huomata, kun se on varustettu neonväreillä.

Talutin on vähintään toiselta puolelta heijastimilla varustettu. Yksi talutin on molemmin puolin pelkkää heijastinta ja varsin kätevä.

Joihinkin taluttimiin lisään näkyvyyttä apteekista ostettavalla heijastinteipillä. Teippiä on myös takeissani ja repuissani. Teippi pysyy hyvin ja on helppo sekä edullinen tapa lisätä näkyvyyttä niihin "lempparitaluttimiinkin".

Minulla on käsivarsieni ympärillä tarraheijastimet ja toisinaan vedän päälle myös ihan heijastinliivin. Tokihan siinä tulee raksamiesolo, mutta mieluummin tunnen oloni hassuksi kuin aiheutan vaaratilanteita.

Titolla on valopanta, mutta siihen tarttuu aina kaulakarvoja, joten pannan käyttö on jäänyt vähälle.

Valoja lisäilen Titon kaulapantaan, taluttimeen, reppuun ja treeniliiviin. Suosittelen led-valoja, jotka maksavat euron kappaleelta ja toimitetaan kirjeenä kotiin. Minulla taitaa olla näitä valoja reilut 15 kappaletta. Mikäli joku innostuu tilaamaan, suosittelen irrottamaan pienen rinkulan lampun ja ison rinkulan välistä. Muuten valo irtoaa ja hukkuu. Iso rinkula kannattaa siis kiinnittää suoraan lamppuun. Valo on kevyt ja loistaa hyvin!

Kaikki eivät ole aina samaan aikaan käytössä. Jotain on kuitenkin aina oltava, kun illalla lähdetään ulos.

torstai 13. syyskuuta 2012

"Mä aion sitten voittaa."

Marjon ja Jannin epiksistä alkoi kyteä ajatus, että minäkin tahdon mennä kisoihin. Viralliset tai epäviralliset - tahdon. Piti sitten etsiä heti sopiva kisa ja hyppyversio, koska meillä ei ole vielä asiaa radoille, joilla olisi tarkoitus suorittaa niitä kontaktejakin. Löysin HSKH:n Tehis Cupin toisen osakilpailun, jossa näytti olevan meille sopiva kisa. Sinne siis ja treenikaveri samoihin kisoihin - tietysti. Ilmoitin tyynesti viikkoa ennen kisoja, että aion sitten myös voittaa. Tämä tietysti leikkimielisesti, mutta ajatuksena, että otan tosissani, vaikka "vain" epäviralliset kilpailut ovatkin kyseessä.

Olen oppinut purjehduksesta, että kisoissa pitää olla hyvissä ajoin. Odottelin sitten tuntisen sateessa, että ensimmäiset järjestäjät saapuvat edes paikalle. Tämän jälkeen alkoi valua varsinaisia osallistujia ja heitä olikin pienen kylällisen verran. Ihan aavistuksen alkoi jännitys kerääntyä. Sannikin oli löytänyt tiensä kentälle ja juteltiin peruskuulumiset. Noh, Sanni jutteli, minä olin niin hermostunut, että kuuntelin puolella korvalla ja taisin tiuskaista pariin kertaan, että nyt en kestä juttuja enää. Nyt hiljaa. Onneksi olin varoittanut mahdollisesta epäsosiaalisuudestani jo etukäteen.

Katsoimme radan rakentamisen ja sen jälkeen suorittaneiden medien kisat. Rata oli siis hallussa jo ennen rataan tutustumista. Medien ohjaaminen eroaa kuitenkin makseista, islanninlammaskoira ei mene samaa vauhtia bc:n kanssa edes tuli hännän alla. Oli siis vuorossa oma rataan tutustuminen ja omien ohjauksien suunnitteleminen. Rata näytti näin jälkikäteen mietittynä ehkä tältä:



Olin katsonut viime sunnuntaina valmiiksi itselleni kappaleen, joka kestää pari sekuntia alle 5 minuuttia. Tämä siksi, että olisin suunnilleen tietoinen ajankulusta ilman kelloon vilkuilemista. Samalla minun ei myöskään tarvitsisi kuunnella muiden höpinöitä, vihjekuiskauksia ja muuta. Musiikki toimi hyvin ja rata tuntui mentävältä. Koska mielikuvitus laukkaa aina, ehdin heti keksiä monia eri ohjausvaihtoehtoja, vaikka kyseessä oli ihan perusrata.

Tässä hieno suunnitelmani.
Tiukka käännös heti alkuun, joten suunnittelin lähteväni Titon kanssa samoilta kalkkviivoilta - ehkä hippasen edempää. Suhaus ja sellainen puoleksi sekunniksi pysähtyvä liike, jotta koira ei vetäisi liian pitkäksi. 3 ja 4 ihan perusohjauksilla. 5 takaakiertona ja valssilla putkeen 6. Sen jälkeen sitä himskatin vastakättä, ettei koira paina muurille, ja töppöstä toisen eteen 7 ja 8 ajaksi. Ennen 9 tieto koiralle, että nuolisi sen ja tulisi rivakasti takaisin ja 10 vaiheilla valssi(?). Pituuden kirmasin vasemmalta puolelta ja ohjasin putken vasempaan päähän. Putken sisäänmenon sai itse valita. Valitsin vasemman pään, koska silloin ehtisin vetää Titoa pidempään, kerätä hyvät vauhdit muurin yli seuraavaan putkeen 14. Jos muurin takana olisi ollut jotain keräämistä vaativaa, olisin saattanut valita putken 12 toisin. Putkesta 14 tultiin aika suoraan hypylle 15. Vähän jännitti, leviääkö pahasti putkirallin jälkeen, mutta pakka pitäisi vain pitää kasassa. Vain. Sen jälkeen loppusuora 16-18. Tähän eteenmenokäsky ja se olisi siinä.

Olin numero 19/41 eli otin kaksi starttia, kun kerran tarjottiin. Ehdimme seurata hyvän tovin muiden maksien startteja. Joukossa oli myös vuoronumeroita muotoa 18A, mutta minulla ei ole mitään tietoa, mitä se meinaa. Viisaammat, kertokaa keltanokalle. Kun oma vuoroni lähestyi, leikitin Titoa hetken ja menin lähtöön. Kävelin hermostuneena toisen hypyn viereen, mikä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaani ollenkaan. Seisoin valmiina lähtemään ja odotin lupaa. Niin, lupahan oli jo annettu, mutta odotin näköjään jotain yhtä selvää merkkiä kuin starttipistooli. Ajanottajat ihmettelivät, enkö ole lähdössä ja hoputtivat. Ja siihen se sitten levisi. Voisin kuvitella, että oloni oli radan aikana samanlainen, jos koira varastaisi lähdössä. Hätäinen, myöhässä eikä ainakaan kontrollissa.

Toinen hyppy meni omaan makuuni pitkäksi. Juuri ja juuri tajusin odottaa, että Tito tulee putkesta viedäkseni sen takaakiertoon. Hypyllä 9 meni pitkäksi, kun unohdin kertoa, että se hyppy mennään tiukkana. Tito oli kerännyt hyvät vauhdit ja veti sen mukaisen hypyn. Putki 12 meni oikein, mutta sen jälkeen sähläsin jotain ja muistan vain ohjanneeni ihan kummallisesti muurille, vaikka siinä voisi vain juosta vieressä. Kolahti ja palikka tipahti ilmeisesti alas. Vauhtia oli ja putkesta 14 tultiin vauhdilla. Hyppy 15 pitkäksi ja kiitettävä loppusuora.

Mieli oli niin maassa tämän jälkeen, että en osannut edes iloita Sannin ja Varjon hienosta radasta jälkeeni. Minua harmitti se, etten saanut kerättyä itseäni lähdön jälkeen ja suoritus oli hätäinen. Tässä vaiheessa Tito tuli makaamaan likomärän jalkani viereen ja rapsutin sitä korvien vierestä. Ihana koira.

Meidän jälkeen oli taas parikymmentä suoritusta. Niin taitavia ja nopeita. Hienoja suorituksia, joiden katselu ei auttanut harmitukseeni. Toinen startti alkoi häämöttää ja menin harjoitteluesteille. Tein pari kertaa radan alkua muistuttavan harjoituksen ja tajusin, että minun on pidettävä kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani. Sitten näinkin jo, että minua viittilöitiin lähtöön. Asetin Titon lähtöön ja olin jo menossa, kun kuulin, että ei nyt vielä, kun edellinen oli vielä kesken. Jahas, he olivat vain viittilöineet, että minä olen seuraava. Ei niinkään, että minun pitäisi olla jo radalla. Sain sentään kuitattua tämän naurulla ja leikkimällä Titon kanssa pienen hetken lisää. Sitten olikin meidän vuoro.

Nyt en enää miettinyt ajanottajia. Mietin vain alkua sekä hyppyjä 9 ja 15. Tein lähdön niin kuin olin suunnitellut ja siitä lähtien minulla oli huomattavasti parempi tunne kuin ensimmäisellä radalla. Maltoin odottaa, että Tito kävi putkissa ja muistin kertoa, milloin saa mennä kovaa ja milloin piti malttaa vähän kerätä. Loppusuoralle irtosi taas hyvin.

Katsoimme kisat loppuun ja Tito sai syödä ruokansa siinä samalla. Se syö niin huonosti, että pitää hyödyntää tilanteet, joissa on muita koiria. Silloin ruoka maistuu paremmin. Kuulutuksista alkoi kuulua puhetta ja halusimme tietää, ketkä olivat voittaneet. Olimme nähneet niin hienoja suorituksia, että emme olleet lainkaan varmoja tilanteesta. Syötin Titolle ruokaa samalla, kun korviini kantautuivat nimet "Tito ja Nova". En edes ensin tajunnut mitään, mutta sitten heräsin ja kysyin hämmästyneenä Sannilta, sanottiinko nimeni juuri. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni niin hölmistyneenä kuin mahdollista. Mitä minun piti tehdä? Jossain vaiheessa eräs asiakkaani tuli sanomaan, minne minun pitäisi mennä. Naurua pidätellen kipusin palkintokorokkeelle ottamaan vastaan Titon ensimmäisen ruusukkeen ja palkintopussin. Toiseksi tuli komea malinois, jonka kanssa Tito vähän pusutteli. Sanni oli tulossa ottamaan kuvaa, mutta siinä vaiheessa sanottiin, että Sanni ja Varjo olivat tulleet kolmansiksi. Katsoimme toisiamme ja repesimme sellaiseen nauruun, että mahtoi muilla olla ihmettelemistä.

Takapihaliitäjät

Nämä olivat minun ja Titon ensimmäiset kisailut ja selvähän se, että hyvä mieli jäi. Ensimmäisen radan jälkeen harmitti, etten osannut koota itseäni hämmentävän lähdön jälkeen. Olen kuitenkin hurjan iloinen, että pystyin nollaamaan tilanteen toista starttia varten.

Loppuverryttely sujui kävelemällä pari tuntia Kehä III:sta pitkin ja siitä monen mutkan kautta kotiin.

Kuva: Sanni

maanantai 10. syyskuuta 2012

Jos sä oisit mä...

Minua ei haastettu, mutta kysymykset kolahtivat jonkin verran ja päätinpä itse haastaa itseni.

1. Rotu, jonka ulkonäköä ihailet, mutta et voisi sellaista kuitenkaan ottaa?

    Alkukantaiset ja arktiset koirat, joiden katse tunkeutuu lävitse. En ottaisi tämän tyyppisiä koiria, mikäli minulla ei ole mahdollisuutta tarjota niille vetotöitä ja paljon vapaata metsälenkkeilyä. En näe näitä koiria missään nimessä kaupunkikoirina.

2. Saitko valita koirasi pentueesta? Jos kyllä, niin mitkä seikat vaikuttivat päätökseen?
    Sain valita. Valitsin Titon puhtaasti omien pienien testieni perusteella. Tito oli kolmesta uroksesta pelottomin ja palautui nopeimmin. Kaikki urokset olivat hyviä, mutta Tito muistutti vielä ulkonäöllisesti eniten isäänsä. Ja sehän on jo tullut selväksi, miten hieno isä Titolla oli.

3. Minkä niminen koirasi olisi, jossei se olisi se mikä on?
    Tito on aivan huippu nimi ja istuu kuin tuolle koiralle hyvin. Sinko olisi kuitenkin tänä päivänä hyvin vahvoilla.

3. Tähtihetki koiraharrastuksessa?
    Hetket, jolloin aikaisemmin tehty työ palkitaan.

4. Milloin viimeksi olet huomannut satsaavasi koiraasi enemmän kuin satsaisit itseesi?
    Hyvin usein. Koira syö poronlihaa, lampaanlihaa ja kallista öljyä. Minä söin juuri purkillisen maitorahkaa.

5. Mistä koirasi taidosta tai ominaisuudesta olet erityisen ylpeä?
    Titon kyvystä muistaa kauan sitten tehdyt pohjat johonkin liikkeeseen. Toinen asia on Titon luoksetulo. Tuntuu hyvältä, kun koira ampuu luokse niin lujaa kuin kintuistaan pääsee.

6. Jos saisit muutta jonkin asian koirasi koulutushistoriassa, mikä se olisi ja miksi?
    Ne kerrat, kun olen menettänyt hermoni. En menetä hermojani kovin usein, mutta jokainen kerta kaduttaa, koska en koe kertovani sillä koiralleni mitään järkevää.

7. Jos olisit koira, millainen agi-/tokokoira olisit?
    Agilityssa juoksisin kovaa, mutta näen itseni karkaamassa omalle radalleen, jos ohjaajan ohjaus haparoi. En näe itseäni paikkailemassa ohjaajan virheitä.
    Tokossa reagoisin nopeasti, mutta en välttämättä oikein. Yrittäisin kuitenkin virheen jälkeen vielä korjata tilanteen.

8. Millainen ihminen koirasi taas olisi? Mikä se olisi ammatiltaan?
    Tito olisi hyvin samanlainen kuin minä. Ihminen, joka puhua pulputtaisi kenelle vain. Sillä olisi pää täynnä ajatuksia, mutta energiaa niin paljon, ettei se välttämättä jaksaisi keskittyä toteuttamaan ideoitaan.

9. Miten päädyit ykköslajinne pariin?
    Meillä ei ole ykköslajia, mutta harrastan lajeja monipuolisesti. Yksi laji vaatii nenätyöskentelyä, toinen nopeutta, kolmas ketteryyttä, neljäs tarkkuutta jne. Toisissa hallinta ja kuuliaisuus ovat avainasemassa siinä, missä toiset suoritetaan "tilanteen mukaan".

10. Mikä on ärsyttävin asia ykköslajissanne?
    Yleensä ärsyttävät asiat, joita ei osaa tai ei ole saanut opetettua koiralleen. Syy taas näihin löytyy siitä, että en osaa päättää, miten opetan tai mikä on tarkalleen haluamani suoritus. Lajeissa ei ärsytä mikään. Minä olen se ärsyttävä tekijä.

11. Onko olemassa koiraa tai koiraharrastajaa, jota ihailet syystä tai toisesta?
    On muutamia harrastajia ja koiria, joita seuraan ja ihailen. Syyt ovat hieman erilaisia, mutta yhdistävänä tekijänä on koirista paistava into tehdä. Koirat jotka tekevät mielellään eivätkä paineen alla. Joillain harrastajilla on hienoja ajatuksia ja vielä hienompaa on nähdä heidän toteuttavan niitä. Innovatiiviset koiraharrastajat ovat mielestäni kiehtovia, koska he eivät jämähdä aiemmin hyväksi todettuun.