torstai 30. lokakuuta 2014

Lahjattomat treenaa

Tiedättekö sen tunteen, kun on pitänyt pitkän tauon ja sen jälkeen koira ei vaan tajua? Kaikki aikaisemmin tehty on unohtunut, ei ole rutiineja eikä mitään käsitystä siitä, mitä ollaan tekemässä.

Okei, jos tilanne olisi tämä, järkikin sanoo, että kannattaisi treenata useammin. Tavaraa lihasmuistiin, kestävyyttä, toimintamalleja ja kaiken muun hienon rakentamista.

Mutta minkäs teet, kun viet koiran parin kuukauden aksatauon jälkeen halliin, teet sille radan, isket vähän A-estettä (onhan se sellaisen nähnyt puoli vuotta sitten ja tehnyt kokonaisenakin) ja kaikkea muutakin hienoa ohjauskuviota, jota olet nähnyt jossain videolla tai kirjassa. Koira starttiin ja rataa paukuttamaan. Pysyy liikahtamatta startissa, lukee rataa, juoksee A-esteen täysiä ylös ja alas, jää kuin seinään törmäten alastulolle, ampaisee luvan saatuaan edelleen, sinkoaa putkeen, tulee tykityksestä huolimatta vaikeaan kuvioon, tehdään yhdessä, juostaan kilpaa ja tullaan "maaliin" voittajina.

Mites toi junioriosasto, joka on nähnyt keppejä viimeksi myös muutama kuukausi sitten. Tehnyt elämänsä aikana ehkä 15 settiä ja toistoja on ollut 2-15 kertaa kohden. Kaivat kepit esiin, ensin vain neljä. Asetat kepit paikoilleen ja jätät vähän kujaa. Ennen kuin kepit ovat edes paikoillaan, yksi giganttimus kiertelee niitä jo hullunkiilto silmissään. "Tästäkö?! Vai tästä?! Missä palkka, HEI??"
Otat pannasta kiinni ja viet otuksen muutaman metrin päähän. Tunnet koiran nojaavan pantaan kaikin voimin ja hinkuvan kepeille. Päästät irti ja sinne sinkoaa. Itsenäisesti, oikein sisään. Koska niin kuuluu tehdä. Tuplaat keppimäärän kahdeksaan. Vaikeutat heti kulmia - on avointa, on suljettua. Kasvatat etäisyyttä lopulta niin kauas kuin piha antaa myöten. Lähtöpisteen ja keppien välillä on ehkä 20 metriä - ja sinne se sekopää tykittää. Lopuksi kokeilet vielä kapean kujan kaventamista edelleen. Ja sehän pujottelee, tietenkin.

Ei nää hullut kannusta mua treenaamaan. Okei, treenataanhan me jotain koko ajan, mutta huhheijaa, mitä tyyppejä! Parhaita!

sunnuntai 26. lokakuuta 2014

Haaste otettu vastaan

Sain haasteen ja nyt olen reipas, otan haasteen vastaan!
Haasteeseen on annettu kategorioita ja niihin tuli etsiä kuv(i)a. Nyt on arkistoja koluttu ja tässä olisi lopputulos. Haaste oli oikeastaan todella kiva eli ottakaa omaksenne, jos nappaa!

Paras yhteiskuva
Mun pojat
This is It!
Rakkauspakkaus - paras heräteostos ikinä!
Tää on parasta just nyt!
Treenaamassa
Tottiksen tottista
Vauhtia ja vaarallisia tilanteita
Kisaamassa
Voittajan meininkiä
Ekat
Paras kesäkuva
Salaisuuksia
Onnea






Paras talvikuva
Rohkeampi Rikkahippunen
Veli Leijonamieli




















Tunnelmallisin kuva
Meidän kuva
Hassuin ilme



Lomalla



Työssä
Vähän niinku...

Tihutöissä
Samat harrastukset!


Toinen identiteetti
Juttuja elämästä







tiistai 14. lokakuuta 2014

lauantai 11. lokakuuta 2014

Omaa ohjelmaa

Tänään oli Titon päivä. Se pääsi erääseen myymälään esiintymään. Tai siis tekemään temppuja, vatkaamaan koko kroppaa kaikille iiiihanille ihmisille ja olemaan silitettävänä sekä halittavana. Erityisesti lapset ottivat Titon omakseen. Yksi meinasi alkaa itkeä, kun oli aika lähteä. Olisi halunnut vielä vähän silitellä.

Melkein...
Täytyy sanoa, että sydämessä on lämmin tunne. Tuo sekopäinen rasavilli oli innoissaan kaikesta. Se teki ja viihdytti. Lisäsi vähän omaa Tito-twistiä eri juttuihin ja voitti kaikki ihmiset puolelleen. Kaupassa oli paljon koiria - ja kaksi marsua - eikä ollut mitään ongelmia. Tito katseli koiria vieressäni maaten ja haisteli tietysti marsut läpi. Pari poikaa nimittäin toi nämä pötkylät Titon naaman eteen. Halusivat tutustuttaa. Tito haisteli marsut ja jäi sitten tuijottamaan minua, että mitäs sitten.
Hmph...
Kun oli hetken hiljaista, Tito kävi itsekseen katsomassa paikkoja. Ilme oli kohtuullisen koominen, kun se tuli leluseinän eteen. Tito jähmettyi niille sijoilleen ja haisteli varovasti leluja. Sen jälkeen se jäi sinne ja tuijotti, että voi hyvän tähden, niin kamalan paljon leluja! Tito löysi myös erikoisen vesikupin, jossa oli lähde. Tito, joka ei juo oikein koskaan vettä treenien ulkopuolella, joi lähteen tyhjäksi. Sinne piti siis käydä kaatamassa Titon käynnin jälkeen lisää vettä, koska lähde ei enää toiminut pienellä vesitilkalla, joka pohjalle oli jäänyt.

Yksi skeittimies tuli myös liikkeeseen ja mutisi, että olisi siistiä, jos Tito voisi skeitata. Eipä tarvinnut enempää mutista. Kun kuulin tämän, nappasin miehen skeitin ja annoin sen Titolle. Rätätätättäää! Boom! ja uudestaan Booom! Tito veti täysiä myymälässä seinästä seinään. Törmäyksen jälkeen se osasi hienosti kääntyä ja jatkoi matkaansa. Koska se on Tito.

Koska Tito on luottokoira.

Kuvat Johannan ottamia 



keskiviikko 8. lokakuuta 2014

Kapulakieltä

Totin kanssa on väännetty kapulahommia aina silloin tällöin. On ollut menestystä ja sitten on ollut sitä toista. Aika paljon sitä toista. Siitäkin huolimatta olen ollut hyvillä mielin, koska koko ajan on menty oikeaan suuntaan.

Näköjään, koska tänään makoilin sängyllä läppärin kanssa, kun tunsin intensiivisen tuijotuksen kohdistuvan itseeni. Katsoin vasemmalle ja siinä se oli. Totti istui sängyn vieressä ja piti kapulaa suussaan. Rauhallisesti, kapula oikeassa kohdassa suussa ja minua katsoen.

Meinasin tipahtaa sängystä, mutta tajusin vain kehua hiljaa, että onpa Totti löytänyt hienon kapulan. Pulikka ei tippunut, vaikka puhuin eikä se tippunut, kun silitin Totin poskia ja kaulaa. Otin kapulasta kiinni ja pyysin irrottamaan. Totti irrotti ja oli hurjan tyytyväisen näköinen. Niin olin minäkin.

Pssst... En tiedä, mistä kapula löytyi...