Koirallisia ihmisiä yhdistää usein asia, mistä ollaan hipihiljaa. Kukaan ei uskalla ottaa sitä puheeksi, koska jokainen luulee olevansa sairautensa kanssa yksin.
Näin kyseinen sairaus eteni minulla.
Kun olin pieni, halusin koiraa todella paljon. Kerroin äidillenikin, ettei ole mitään järkeä elää, jos ei ole koiraa. Koira tuli ja valkoisella hännänpäällä varustettu pentu valtasi sydämeni. Valloittava pentu kasvoi ja siitä tuli koira, joka...
- haukkuu huvin vuoksi pihalla
- varmistaa ennen käskyjen tottelemista palkan laadun ja tekemisen kannattavuuden
- reissaa omin päin saaresta jäiden yli mantereelle juoksuisten narttujen perässä
- astuu valioluokan spanielin menestyksekkäästi
- menettää pallinsa kolmen vuoden iässä, muttei yhtään luonnetta
- tappaa supikoiran vaikka flexin päässä
- leikkii leluilla kerran vuodessa
- karkaa autosta ja käy shoppailemassa ostoskeskuksessa, kun omistaja on terveyskeskuksessa
Näiden lisäksi Rami...
- osaa ontua käskystä
- osaa olla ottamatta vasemmasta kädestä, vaikka sen tunkee kuonoon kiinni
- osaa kerätä kolikot lattialta snapsilasiin
- rakastaa temppujen tekemistä
- maalasi vesiväreillä ja pensseleillä maalauksia, koska Lemmikki-lehdessä joku koira osasi moisen tempun
- on tyynen rauhallinen, vaikka sitä kääntelee ja vääntelee (halusin, että Rami näyttää bortsulta, joten käänsin sen korvien kärjet alas)
- ei ole koskaan rikkonut kotona mitään
- oli sisäsiisti heti kotiutuessaan
- on opettanut monella tapaa, miten asiat olisi voinut tehdä toisin
- on 15,5 -vuotias, vaikka suurimman osan elämästään onkin syönyt markettiruokaa (nyt raa'alla)
- on oppinut yli 300 temppua
Rami on toiminut opaskoiranani, kun tein sille opaskoiravaljaat ja kävelin side silmillä pitkin teitä.
Rami on opetellut agilityn saloja ja harjoittelemista varten rakensin sille esteet.
Rami on käynyt agilitykurssin pääsykokeissa karaten paikkamakuusta rähisemään kultaisellenoutajalle.
Rami on parhaansa mukaan yrittänyt opetella aakkosia, muttei jostain syystä oppinut niitä heti.
Rami on toiminut rekikoirana vetäen paukkupakkasissa sementtisäkkejä jäällä.
Rami on onneton nuuskuttelija ja tekee nuuskimisääntä vain miellyttääkseen omistajaansa. Kaiken voi löytää silmillä, jos jaksaa etsiä.
Niinpä niin, myötä- ja vastoinkäymisissä. Hirvittävä...n ihana koira, joka saa kärsivällisyyden pettämään aika ajoin.
Muutin pois kotoa muutama vuosi sitten ja vähitellen ajatus omasta koirasta alkoi vahvistua. Toki olin jo agilityn maailmanmestaruuskisoista vuodelta 2000 asti ihastellut mustavalkoista paimenkoiraa. Nyt alkoi kuitenkin tuntua, ettei enää tarvinnut katsella vain muiden rajapaimenia - voisin hankkia oman.
Aloin etsiä kasvattajia ja muutaman mutkan kautta löytyi Tito. Kasvattajien etsimisen ja pentueiden tutkimisten keskellä alkoi muodostua ajatus siitä omasta bc:stä. Se olisi täydellinen. Se osaisi temppuja jokaiselle vuoden päivälle. Se käyttäytyisi hyvin. Se olisi uskollinen "Lassie" ja katsoisi minun perääni.
Kun pentue syntyi ja tajusin pentuni nähneeni päivänvalon, tuntui odotus sietämättömältä. Kaipasin pentua ja tyydytin tuskaani ostamalla pentutarvikkeita. Kipot, aitaus, pari hihnaa ja panta. Leluja tietysti, koska tämä koira leikkisi kanssani vaikka joka päivä. Harjakäsine ja kynsisakset, jotta pentu oppisi käsittelyyn heti alkuunsa. Ruoaksi pussi samaa ruokaa, jota kasvattajakin syötti. Jääkaappi täyteen omaa ruokaa, koska kaupassa ei pääsisi käymään ennen kuin yksinolo onnistui parin tunnin ajan. Kaikki olisi valmiina pentua varten.
Kotimatka pentu jalkatilassa sujui kyyneleet silmissä. Siinä se nyt oli, monen vuoden toiveiden täyttymys.
Kuinkas sitten kävikään? Kaikki ei ollutkaan niin ruusuista.
Pentu ei ollut yhtään sitä, mitä olin ajatellut. Se tuntui vieraalta enkä tiennyt, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Pentu oli valmis vastaanottamaan koko maailman. Minun tehtäväni oli opastaa ja näyttää, miten suuri maailma onkaan. Mutta minä en halunnut. Minua ei huvittanut. Se pentu ei ymmärtänyt mitään. Se oppinut mitään. Se heilutti häntää kaikille muille paitsi minulle. Se halusi kaikkien muiden luo - muttei minun luokse.
Jos jollekin vihjasin, miten pentu ei ollut lainkaan haluamani kaltainen, sain syytösryöpyn päälleni.
"Miten voit sanoa noin?"
"Itsehän sinä sitä pentua halusit."
Mutta minä en halunnut tätä pentua!
Yhtenä päivänä katsoin nukkuvaa pentua ja aloin itkeä. Itkin ja itkin. Katsoin pentua ja itkin. Miten pieni mustavalkoinen voisi olla pettymys?
 |
Kuva: Piia Hasu |
|
Tämän jälkeen asenteeni pentua kohtaa muuttui. Tajusin, että minä voin tehdä parhaani tämän pennun kanssa. Tajusin, että pentu on omasta mielestään täydellinen. Ainoastaan minä voisin osoittaa sille, että se ei ole niin suuri ja mahtava kuin se luulee olevansa. Oma olemukseni kertoi pennulle, jos minä en ollut siihen tyytyväinen. Minä näytin keskisormea valkoisia varvassukkia pitävälle häntäänsä heiluttavalle lakukuonolle. Oli aika katsoa peiliin.
Tämän jälkeen keskityin vain naksuttelemiseen. En mihinkään muuhun. Tiedättekö, mikä hyöty naksutteluun keskittymisessä on? Koirasta alkaa etsiä vain myönteisiä asioita. Se katsoo rauhallisesti autoja. Se odottaa rauhallisesti lupaa astua ovesta ulos. Se ottaa kontaktia parisataa kertaa päivässä. Se kävelee nätisti vieressä hihna löysällä. Se ei välitä postin äänestä tai rapusta kantautuvista äänistä. Se osoittaa päivän aikana satoja kertoja ansaitsevansa mitalin. Pieni pentu on taitava. Ja se pentu on minun ikioma pentu.
 |
Kuva: Edda van der Ende |
|
 |
Kuva: Mari Lustig |
 |
Kuva: Seppo Louhimies |
 |
Kuva: Mari Lustig |