keskiviikko 26. lokakuuta 2011

Pikapäivitys

Tässäpä jälleen kuulumisia.

Kuonokosketus on mahtava. Tito nokkii maata tai pleksipalaa kuonollaan niin, että takajalat ovat sängynaluslaatikon päällä. Olen vähitellen lisännyt omaa liikkumista ja tietysti harjoitellaan molempia puolia.

Tasapainoilua harjoitetaan jumppapallon päällä.

Pari päivää sitten opetin Titon työntämään painavaa käsipainoa kuonollaan. Ei riittänyt ihan pieni tökkäsy.

Keppien treenaaminen sujuu aina vaan paremmin. Vaikeutan edelleen niin hyvin kuin vain osaan. Tänään mm.
- lähetin kepeille ja lähdin juoksemaan kepeistä katsottuna 90° oikealle
- leikkasin edestä ja takaa
- lähetin oikealta, mutta juoksin keppien takaa vasemmalle puolelle samalla, kun Tito kepitti
- tein pari ohjauskuviota ja valssasin Titon kepeille

Summa summarun - ei me osata agilityssa muuta kuin kepit.

Yhdessä vaiheessa tuli lenkkeilijä ja olikin sopiva hetki pienelle levolle. Käskin Titon maahan ja annoin lenkkeilijän juosta ½ metrin päästä Titosta. Itse seisoin kauempana. Tito näytti taas hauskalta, kun se oikein tsemppasi, ettei vaan innostuisi liikaa ohi juoksevasta henkilöstä. Eipä sen ilme värähtänytkään.

Tokoilua tulee tehtyä lähes päivittäin. Eilen kokeilin pitkästä aikaa vauhtinoutoa. Tai noh, olen kokeillut sitä kerran aikaisemmin... Kyllä Tito osaa kapulan nostaa, pitää kauan rauhallisesti suussaan, istua kapula suussa eteen ja irrottaa käskystä. Ensimmäisellä kerralla vauhtinoudoista ei oikein tullut mitään. Muistan, ettei minulla ollut itsellä tarpeeksi selvää kuvaa siitä, mitä oikeasti halusin tehdä.

Eilen päätin perusteellisesti, mitkä asiat merkkaan ja ei muuta kuin pihalle. Kai se oli sitten kuitenkin jotain ensimmäisellä kerralla oppinut. Leikin ensin kahden patukan leikkiä, josta parin patukan jälkeen heitin kapulan.
Tito pysähtyi ja katsoi: Älä kuule yritä! Toi ei ole nahkapatukka.
Seisoin jääpatsaana ja katsoin, mitä tapahtuu.
Tito: Ai, se pitää kuitenkin juosta hakemaan. Olisit heti sanonut!
Tito siis juoksi kapulalle, nappasi suuhun ja merkkasin heti. Kovaa juoksi patukkaan kiinni.
Tein 5 toistoa ja alkoi näyttää siltä, kuin Tito tietäisi, mitä pitää tehdä.

Vai olisiko se niin, että minä osasin tällä kertaa kertoa, mitä halusin..?

perjantai 21. lokakuuta 2011

8 ajatusta Titosta

Sain toisen haasteen ja otan nyt tämänkin vastaan. Kiitos, Joona, haasteesta!
Sen sijaan, että kertoisin 8 asiaa itsestäni uudemman kerran, ajattelin kertoa asioita Titosta.

1. Titon koko nimi on Divining Rod's All In One. Sain itse keksiä tuon loppuosan ja sanoisin, että nimestä huomaa, millä asenteella otin Titon vastaan.

2. En ole koskaan nähnyt, että Tito näyttäisi hampaitaan ja yrittäisi olla hurja. Jos leikki toisen koiran kanssa käy rajuksi, Tito näyttää lähinnä hölmistyneeltä. "Miksi sä riepottelet mua mun kaulanahoista? Ollaanko kavereita kuitenkin?" Tito ei ole kuitenkaan nössö, joka heittäytyy selälleen heti, kun joku mahtailee. Se heittää pari kieppiä, näyttää muutaman tempun ja yrittää tehdä toiseen vaikutuksen.

3. Olen hyvin tyytyväinen Titon luoksetuloon. Luoksetulo on varmaankin ainoa asia, jonka opettamisen suunnittelin perusteellisesti.

4. Tito voi tuijottaa jalkapalloa vaikka koko päivän. Se pari kertaa saanut talvella juosta pitkin peltoa jalkapallon kanssa ja sen jälkeen sellaisen näkeminen saa Titon unohtamaan kaiken muun. Pari päivää sitten treenattiin taas jalkapallopelin vieressä - samalla kentällä.

5. En ole tekemässä Titosta kisakenttien kuningasta. Moni kysyy, milloin menemme kisoihin ja kuinka paljon treenaamme. Minä otin itselleni bc:n, koska halusin koiran, joka pysyy perässäni. Tito pysyy. Halusin koiran, jonka kanssa voin tehdä "mitä vain". Näillä näkymin suojelun harrastaminen olisi suuren työn takana, mutta uskon kestäväni tämän menetyksen. Minulla ei ole suurempia suunnitelmia Titon kanssa. Haluan toki jossain vaiheessa käydä kokeilemassa, mitä joku tuomari tykkää meidän tekemisestä. Sen näkee sitten. Joku sanoisi, että me treenaamme monta kertaa joka päivä. Toinen voisi tuhahtaa, ettei meidän touhu ole treenaamista nähnytkään.

6. Jostain syystä mielestäni on hauskaa, kun Tito osaa tulla "suunnasta kuin suunnasta" eteeni istumaan. Voin kääntää Titolle selän ja se löytää nopsasti paikkansa edestäni istumassa. Ehkä tästä on apua ohjatussa noudossa - koska niitä kapuloitahan haetaan selän takaa...

7. Sanoisin, että Tito on hoitanut hommansa tähän asti kunnialla. Haluan nimittäin tulevaisuudessa lisää näitä "rajatapauksia".

8. Kun tulin eilen aamulla kylpuhuoneesta, Tito seisoi läppärini päällä. Läppäri oli siis pöydällä ja Tito sen päällä. Talvirukkasia joululahjaksi?

maanantai 17. lokakuuta 2011

Titon keppijumppa jatkuu

Kuva: Mari Lustig
Olen jo aikaisemmin hehkuttanut, miten kätevät Titon uudet kepit ovat. Niiden avulla voi opettaa niin monipuolisesti ja nopeasti, että päätä huimaa.

Tito on metka, kun se tajuaa, että olen menossa hakemaan keppejä varastosta. Se pysähtyy, alkaa tuijottaa intensiivisesti ja menee matalaksi. Otus ei hievahdakaan, kun laitan keppejä paikoilleen. "Noni" ja Tito juoksee luokseni. Otan pannasta kiinni ja Tito tuijottaa keppejä. Päästän irti ja kepit onkin jo pujoteltu siinä vaiheessa.

Vaihtelen lähestymiskulmia, omaa sijaintiani, omaa nopeutta, omaa suuntaa, lähetysetäisyyttä jne. Jos teen täysin uutta, laitan yleensä 4 keppiä, jotta pääsen heti palkkaamaan. Kun uusi harjoitus sujuu, lisään kolmannen keppiparin. Yksi hauska harjoitus: juoksen Titon kanssa kepeiltä pois ja hihkasen "Go!". Juoksemme siis kepeiltä pois ja käskyn kuultuaan Tito kiepsahtaa 180*, juoksee takaisin kepeille ja pujottelee ne. Voin myös ohjailla Titoa katulamppujen sekä puskien ympäri, sanoa yht'äkkiä "Go!" ja Tito hakee kepit heti.

Kuva: Mari Lustig

sunnuntai 16. lokakuuta 2011

Blogihaaste: Tunnustuksia

Tunnustuksen saaneen pitää;
1. Kiittää tunnustuksen antajaa

Kiitos kuuluu Heidille. Samalla onnittelut hyväksytystä BH-kokeesta!
2. Antaa tunnustusta kahdeksalle bloggaajalle.
Katsotaan nyt...
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta
Hmm...
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestään
Tässäpä 8 asiaa minusta.
1. Minua on luultu ala-asteelta asti pojaksi niin monta kertaa, että olen täysin tottunut siihen. Naiset ovat järkyttyneinä katsoneet, kun tupsahdan naisten vessaan tai puhuhuoneeseen. Olen pienestä asti saanut myös kuulla monenmoista kommenttia poikamaisuudestani. Loukkaannunko? Enpä oikeastaan. Lähinnä mielestäni on surullista, miten rumasti ihmiset asiaa kommentoivat.
2. Elämäni parhaimpia hetkiä ovat olleet mm.
- Viikko isän kanssa lapissa huskien parissa.
- Viikko Norjassa lautailemassa.
- Titon tuleminen elämääni.
- Älykkäät sanailut ja vinoilut tiettyjen ihmisten kanssa. Ah, miten paljon näppärä sanailu saakaan aikaan!
- Äitini reaktio, kun kerroin kuuluvani "5 %:iin väestöstä".
- Istuminen ylioppilaslakki sylissä salissa tietämättä, miten kirjoitukseni menivät. Katsoin arvosanat vasta lakki päässä, kun muut olivat omistaan tietoisia jo viikkoja aiemmin. Elämässä pitää olla jännitystä!
- Viikko lapissa, kun olin Ylläksellä töissä. Illalla kiipeäminen tunturin päälle auringonlaskussa ja ympärille avautuvien maisemien ihaileminen.
3. Pidän fyysisten haasteiden voittamisesta.
4. Minulla on todella paha tapa ostaa tarpeettoman kalliita takkeja. Minulla on myös paha tapa tulla iloiseksi, kun puen sellaisen päälleni. Hyi, mikä materialisti...
5. Olen katkaissut muutamalta linnunpoikaselta kaulat vetämällä niiden päät irti. Kaveri oli ajanut pesän päältä ruohonleikkurilla. Kerroin kaverille, ettei poikasilla ollut enää mitän hätää...
6. Olen "hieman" rämäpää. Pidän kovasta vauhdista ja mietin vasta vauhtiin päästyäni, miten pysähtyminen tapahtuu.
7. Puhun paljon, mistä vain ja kenelle vain.
8. Minua kiehtoo oppiminen. Opin mielelläni vaikkapa eri urheilulajeista, fysiikasta, kaivinkoneen ajamisesta tai ruoka-aineiden vaikutuksista ihmiseen. Tylsistyn, jos en opi uutta.

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Kuva-arvoitus

Kuva: Mari Lustig

1.Kysymys
Mille kuvan koirista sanottiin, että nyt otetaan kuva?
Vastausvaihtoehdot
A) Pitkäkarvainen lyhytkarvainen collie
B) Sekarotuinen
C) Bordercollie

2. Kysymys
Mikä kuvan koirista näyttää söpöimmältä?
Vastausvaihtoehdot
A) Pitkäkarvainen lyhytkarvainen collie
B) Sekarotuinen
C) Bordercollie

3. Kysymys
Mikä kuvan koirista yrittää viestittää haluavansa hieman etäisyyttä kahteen muuhun koiraan?
Vastausvaihtoehdot
A) Pitkäkarvainen lyhytkarvainen collie
B) Sekarotuinen
C) Bordercollie

perjantai 7. lokakuuta 2011

Saako tästä edes puhua?

Koirallisia ihmisiä yhdistää usein asia, mistä ollaan hipihiljaa. Kukaan ei uskalla ottaa sitä puheeksi, koska jokainen luulee olevansa sairautensa kanssa yksin.
Näin kyseinen sairaus eteni minulla.

Kun olin pieni, halusin koiraa todella paljon. Kerroin äidillenikin, ettei ole mitään järkeä elää, jos ei ole koiraa. Koira tuli ja valkoisella hännänpäällä varustettu pentu valtasi sydämeni. Valloittava pentu kasvoi ja siitä tuli koira, joka...
- haukkuu huvin vuoksi pihalla
- varmistaa ennen käskyjen tottelemista palkan laadun ja tekemisen kannattavuuden
- reissaa omin päin saaresta jäiden yli mantereelle juoksuisten narttujen perässä
- astuu valioluokan spanielin menestyksekkäästi
- menettää pallinsa kolmen vuoden iässä, muttei yhtään luonnetta
- tappaa supikoiran vaikka flexin päässä
- leikkii  leluilla kerran vuodessa
- karkaa autosta ja käy shoppailemassa ostoskeskuksessa, kun omistaja on terveyskeskuksessa
Näiden lisäksi Rami...
- osaa ontua käskystä
- osaa olla ottamatta vasemmasta kädestä, vaikka sen tunkee kuonoon kiinni
- osaa kerätä kolikot lattialta snapsilasiin
- rakastaa temppujen tekemistä
- maalasi vesiväreillä ja pensseleillä maalauksia, koska Lemmikki-lehdessä joku koira osasi moisen tempun
- on tyynen rauhallinen, vaikka sitä kääntelee ja vääntelee (halusin, että Rami näyttää bortsulta, joten käänsin sen korvien kärjet alas)
- ei ole koskaan rikkonut kotona mitään
- oli sisäsiisti heti kotiutuessaan
- on opettanut monella tapaa, miten asiat olisi voinut tehdä toisin
- on 15,5 -vuotias, vaikka suurimman osan elämästään onkin syönyt markettiruokaa (nyt raa'alla)
- on oppinut yli 300 temppua


Rami on toiminut opaskoiranani, kun tein sille opaskoiravaljaat ja kävelin side silmillä pitkin teitä.
Rami on opetellut agilityn saloja ja harjoittelemista varten rakensin sille esteet.
Rami on käynyt agilitykurssin pääsykokeissa karaten paikkamakuusta rähisemään kultaisellenoutajalle.
Rami on parhaansa mukaan yrittänyt opetella aakkosia, muttei jostain syystä oppinut niitä heti.
Rami on toiminut rekikoirana vetäen paukkupakkasissa sementtisäkkejä jäällä.
Rami on onneton nuuskuttelija ja tekee nuuskimisääntä vain miellyttääkseen omistajaansa. Kaiken voi löytää silmillä, jos jaksaa etsiä.

Niinpä niin, myötä- ja vastoinkäymisissä. Hirvittävä...n ihana koira, joka saa kärsivällisyyden pettämään aika ajoin.

Muutin pois kotoa muutama vuosi sitten ja vähitellen ajatus omasta koirasta alkoi vahvistua. Toki olin jo agilityn maailmanmestaruuskisoista vuodelta 2000 asti ihastellut mustavalkoista paimenkoiraa. Nyt alkoi kuitenkin tuntua, ettei enää tarvinnut katsella vain muiden rajapaimenia - voisin hankkia oman.

Aloin etsiä kasvattajia ja muutaman mutkan kautta löytyi Tito. Kasvattajien etsimisen ja pentueiden tutkimisten keskellä alkoi muodostua ajatus siitä omasta bc:stä. Se olisi täydellinen. Se osaisi temppuja jokaiselle vuoden päivälle. Se käyttäytyisi hyvin. Se olisi uskollinen "Lassie" ja katsoisi minun perääni.

Kun pentue syntyi ja tajusin pentuni nähneeni päivänvalon, tuntui odotus sietämättömältä. Kaipasin pentua ja tyydytin tuskaani ostamalla pentutarvikkeita. Kipot, aitaus, pari hihnaa ja panta. Leluja tietysti, koska tämä koira leikkisi kanssani vaikka joka päivä. Harjakäsine ja kynsisakset, jotta pentu oppisi käsittelyyn heti alkuunsa. Ruoaksi pussi samaa ruokaa, jota kasvattajakin syötti. Jääkaappi täyteen omaa ruokaa, koska kaupassa ei pääsisi käymään ennen kuin yksinolo onnistui parin tunnin ajan. Kaikki olisi valmiina pentua varten.

Kotimatka pentu jalkatilassa sujui kyyneleet silmissä. Siinä se nyt oli, monen vuoden toiveiden täyttymys.
Kuinkas sitten kävikään? Kaikki ei ollutkaan niin ruusuista.

Pentu ei ollut yhtään sitä, mitä olin ajatellut. Se tuntui vieraalta enkä tiennyt, mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Pentu oli valmis vastaanottamaan koko maailman. Minun tehtäväni oli opastaa ja näyttää, miten suuri maailma onkaan. Mutta minä en halunnut. Minua ei huvittanut. Se pentu ei ymmärtänyt mitään. Se oppinut mitään. Se heilutti häntää kaikille muille paitsi minulle. Se halusi kaikkien muiden luo - muttei minun luokse.

Jos jollekin vihjasin, miten pentu ei ollut lainkaan haluamani kaltainen, sain syytösryöpyn päälleni.
"Miten voit sanoa noin?"
"Itsehän sinä sitä pentua halusit."
Mutta minä en halunnut tätä pentua!

Yhtenä päivänä katsoin nukkuvaa pentua ja aloin itkeä. Itkin ja itkin. Katsoin pentua ja itkin. Miten pieni mustavalkoinen voisi olla pettymys?
Kuva: Piia Hasu
Tämän jälkeen asenteeni pentua kohtaa muuttui. Tajusin, että minä voin tehdä parhaani tämän pennun kanssa. Tajusin, että pentu on omasta mielestään täydellinen. Ainoastaan minä voisin osoittaa sille, että se ei ole niin suuri ja mahtava kuin se luulee olevansa. Oma olemukseni kertoi pennulle, jos minä en ollut siihen tyytyväinen. Minä näytin keskisormea valkoisia varvassukkia pitävälle häntäänsä heiluttavalle lakukuonolle. Oli aika katsoa peiliin.

Tämän jälkeen keskityin vain naksuttelemiseen. En mihinkään muuhun. Tiedättekö, mikä hyöty naksutteluun keskittymisessä on? Koirasta alkaa etsiä vain myönteisiä asioita. Se katsoo rauhallisesti autoja. Se odottaa rauhallisesti lupaa astua ovesta ulos. Se ottaa kontaktia parisataa kertaa päivässä. Se kävelee nätisti vieressä hihna löysällä. Se ei välitä postin äänestä tai rapusta kantautuvista äänistä. Se osoittaa päivän aikana satoja kertoja ansaitsevansa mitalin. Pieni pentu on taitava. Ja se pentu on minun ikioma pentu.


Kuva: Edda van der Ende
Kuva: Mari Lustig
Kuva: Seppo Louhimies

Kuva: Mari Lustig

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Käymme yhdessä ain. Käymme aina rinnakkain.

Titolla ei ole ollut valjaita ennen kuin täytti vuoden. Kun pentu oli tulossa, päätin ostaa valjaat heti, jos tulokas osoittaa hirvittävät vetohalut. En halunnut rikkoa hentoista otusta heti alkuunsa. (Toim.huom. Mitä hentoista?) Aloitin kuitenkin hihnakäytöksen opettamisen jo ensimmäisellä pysähdyksellä Mikkelistä Helsinkiin, kun haettiin pentu kotiin.

Olen sitä mieltä, että pentuja kannattaa palkita alusta asti siitä, kun ne kävelevät nätisti vieressä. Olen lukenut ja kuullut, miten moni pennunomistaja ylpeänä kertoo, ettei mitään veto-ongelmia ole. Muutama kuukausi kuluu ja mitä pennulle tapahtuu? Se kasvaa. Mikä tärkeintä, sen kinttuihin tulee lisää pituutta. Maailma suurentuu, kun lenkit pitenevät. Kun lenkit pitenevät, kunto kasvaa. Kunnon kasvaessa pentu jaksaa koko ajan enemmän. Se jaksaa myös vetää omistajaansa paikasta toiseen, jos omistaja antaa näin tapahtua. Auta armias, kun pentu on vuosikas. Kohta mietitään, miksi hartiat ovat jumissa päivästä toiseen.

Käyttäkäämme hyödyksi se aika, jolloin pennun jalat ovat vielä pienet. Ei tämä tarkoita, että pennut kävelevät hienosti vieressä, kun kotiutuvat. Ehei, mutta lähes poikkeuksetta, ne viihtyvät omistajansa jaloissa paremmin kuin pellossa kasvaneet vuosikkaat.

Osaako Tito kävellä hienosti hihnassa? Yleensä kyllä. Tunnin hihnalenkki sujuu vieressä sipsuttelevan mustavalkoisen kanssa. Välillä se ottaa kontaktia ja saa luvan mennä puskaan tekemään koiruuksiaan - haistelemaan ja tarpeilleen.
Jos tilanne on outo tai uusi, joudun edelleen pysähtelemään. Joskus päästään parilla pysähdyksellä. Toisinaan pysähdytään parin askeleen välein. Matka jatkuu, kun hihna löystyy.

Tekstin piti olla valjaista, mutta näin kävi. Palataan siis asiaan.

Valjaita Tito on käyttänyt ennen ainoastaan autossa. Kyseessä eivät ole superturvalliset valjaat, joten jossain vaiheessa voisin ostaa ne "ainoat ja oikeat" Allsafe-valjaat. Nyt Tito on kuitenkin saanut parit uudet valjaat. Miksi parit? Ei mitään järjellistä selitystä.

Ensimmäiset tuli ostettua tiettyä päivää ja tarvetta varten. Matkaan lähtivät Ezy Dogin Y-turvavaljaat.
Toisiin törmäsin "sattumalta" enkä voinut vastustaa. Tito sai Ruffwearin  Webmaster -valjaat.


Ruffwearit sopivat ainakin tämmöiselle Rajatapaukselle erittäin hyvin. Pelkästään rinnan päälle tulevaa kolmiota voi säätää kolmella hihnalla. Vatsan ympäri menevät 2 hihnaa ovat hyvin pehmustetut ja niissä on samanlainen hengitysjousto kuin ihmisten hyvin suunnitelluissa repuissa ja rinkoissa.

Täältä löytyy perusteellinen kirjoitus (in English) näistä valjaista. Joku muukin on ostanut bc:lleen Webmasterit.

Tiedoksi lukijoille, että kirjoittaja on pienestä pitäen lämmennyt kaikelle, missä on mahdollisimman paljon lukkoja ja säädettäviä yksityiskohtia. Laukut (etenkin vaellusrinkat), kuoritakit, koira- ja heppatarvikkeet... you name it! Voisin hankkia muksun vain, jotta saisin ostaa sille vauhdikkaat juoksurattaat. Onneksi minulla ei ole lasta eikä hevosta. Tulisi aivan järkyttävän kalliiksi.

Enkä pelkää ollenkaan, enkä pelkää ollenkaan...

Tito ei ole jänishousu. Se ei ole myöskään tänttäränttä, joka lainkaan ajattelematta syöksyy minne sattuu karvat pystyssä haukkuen.
Titon lähestyminen uusiin jänniin asioihin on yleensä minun tulkintani mukaan ensin ihmetystä ja sen jälkeen mielenkiintoa. Inhimillistän ja sanon, että tuntuui kuin Tito haluaisin ylittää itsensä, jos joku asia on ensiksi jännittänyt. Joskus pimeällä keskellä tietä ollut kaivinkoneenkauha on saanut puhahduksen aikaiseksi. Samoin on tehnyt katulamppu talvella. Hui. Muutamia pöhähdyksen kohteita on siis ollut, mutta niistä on päästy yli aina nopeasti.

Hurjia asioita on ollut niin vähän, että mitään käytöskaavaa on vaikea muodostaa. Eteneminen menee kuitenkin aika lailla näin.
Ensin puhahdus ja heti perään lähestyminen. Muutama askel kohti kohdetta. Jos kohde on luokkaa Muumilaakson Mörkö, täytyy ehkä kiertää toiselle puolella katsomaan, josko toinen puoli on yhtä pelottava. Tämän jälkeen nenä pitkällä kohti ja kosketusetäisyydellä päälle ilme: "Mä niin tiesin, ettei tää ole mitään pelottavaa." Jotta viesti menisi hihnan toiselle päälle perille, kohteen päälle on lirutettava omistushajut. Näiden jälkeen esitetään Supersankaria.

Miksi päätin kirjoittaa Supersankarin urotöistä? Noh, huvittava osuus tulee, kun pelätään rullaportaita, voitetaan pelko ja ruikitaan metroasemalla kaikkien ihmisten silmien alla. Silloin en ainakaan minä pidä itseäni Supersankarina...