Se hyppii!

Totti tutisi haavanlehden tavoin vielä pari viikkoa sitten tämän samaisen lohkareen päällä. Oli niin korkea kivi ja niin vaikea päästä sinne. Saatoin sen silloin ihan pienellä niska-perse-otteella kiven päälle ja kehuin vuolaasti. Kun koira on tarpeeksi hupsu, se luulee tällöin itse hypänneensä. Tottikin luuli. Mutta oli siitä huolimatta kauhuissaan kiven päällä. Ja vapaaehtoisesti se ei todellakaan sinne mennyt.

Tänään tultiin kiven luo ja ajattelin kokeilla, missä mennään. Oliko se edellinen kerta jäänyt mieleen vai kuinka. Hienosti se ohitti koko kiven ensin, mutta kutsuin takaisin. Yritin samalla kuvata hienoa laatua puhelimella ja saada koiran oikeasta suunnasta kivelle. Videolta näkyy uskomattoman huikea laatu. Mutta tärkeintä on, että sehän meni! Ei tarvinnut auttaa. Otin vain askelen tai pari kohti kiveä ja Totti oli jo kivellä. Katsokaa nyt tuota hullua!

Poikien oma lelulaatikko

Koirien tarvikkeita on niin joka lähtöön, että ei ihan yhteen paikkaan voi niitä sijoittaa. On kuivaruokaa, pakastelihoja, puruluita, herkkuja, lisäravinteita, hoitotarvikkeita (kynsisakset, viilat, tassusiteet jne.), kuppeja liian monta erilaista, pari takkia, valjaita eri tarkoituksiin, vielä enemmän taluttimia, joihin kaulapannat, liinoja eri pituisia, naksuttimia, koulutusliivejä, eri lajeihin ne must-jutut (kartioita, ruutunauhoja, tunnareita, kapuloita...), pujottelukepit (koska pitää olla omat), kosketusalustat ja -kepit, häkit ja vaikka mitä muuta. Meillä on myös läjä kakkapusseja, joita en osaa käyttää.

Sitten on leluja. Paljon leluja. On hauskoja, kestäviä, ääntä pitäviä, pieniä ja huomaamattomia, pitkiä, turkisleluja, kelluvia, näkyviä, helposti taskusta vedettäviä, trendileluja (koska muillakin on) ja kuten kaikkea muitakin, myös näitä on niin paljon, että voisi perustaa oman koirien lelukaupan!

Olen säilyttänyt viimeiset kuutisen vuotta koirien leluja JYSKistä ostetussa isossa pyykkikorissa. Musta ja iso suorakaiteen mallinen "kori" oli oiva paikka hävittää kaikki koirien lelut. Aktiivisesti käytössä olevat, pidin eteisessä ja lenkkitakkien taskuissa.

Kun kuukausi sitten muutimme, pyykikori sai lähteä. Samalla lähti paljon lelujakin, joita ei ole ikuisuuksin tullut käytettyä ja jotka juuri ja juuri pysyivät kasassa. Lähdön kokivat kaikki ne, jotka tajusin kerta toisensa jälkeen ohittavani, kun etsin sopivaa lelua.

Koirien uudeksi lelulaatikoksi päätyi Kepon vanha puinen kirstu, joka oli tarpeeksi iso kaikille leluille, mutta myös sen kokoinen, etten voisi enää ostaa lisää. Tämä hyvä, koska jokin rajoittava tekijä tarvitaan! Onneksi pitkään aikaan ei ole tarvinnut mitään ostaa. Ainoastaan uusi Bounzer, koska yksi jäi talvilomalla pohjoisen upottaviin kinoksiin.

Tänään laitettiin lelut uuteen laatikkoon ja pojat seurasivat operaatiota tarkkaavaisina. Sen jälkeen saivat kerran valita omat lelut ja se on molempien poikien hermoja raastava tehtävä. Annan luvan valita minkä tahansa lelun ja pojat valitsevat omansa. Mutta kun leluja on niiin paljon, että valinta on vaikea tehdä. Siinä ne pohtivat ja haistelevat leluja yleensä pitkänkin tovin, kunnes se oikea lelu löytyy. Ja sillä sitten leikitään seuraavaksi. Tito valitsi tällä kertaa vihreän verkkopallon ja Totti meni kelluvalla pallolla.

Lelujen ritarit

Mustavalkoinen

It all comes together

Ensiksi haluan kiittää lukijoita saamistani kommenteista ja viesteistä liittyen Kepon allergiaan. Kiitos, kiitos ja vielä kerran kiitos!

Kohta kuukauden päivät ollaan asuttu uudessa osoitteessa ja vanhaan ei ole ikävä. Ei sitten lainkaan. Vaikka koti on vielä vinksin vonksin, on jotain saatu aikaiseksikin. Tavaroita on vielä paljon laatikoissa, mutta koirien suhteen pääsee pitkälle, kun niillä on iso ruokalaatikko täynnä ruokaa ja pari talutinta löytyy eteisestä.

Koirat ovat löytäneet jo omat kolonsa ja asettuneet hyvin kodiksi. Totin ja vain Totin ehdoton oma paikka on kylpyhuoneessa suihkuseinän takana. Se on siellä lähes aina. Tito taas etsii jonkun asian lattialta ja menee löytyneen aarteen päälle koisimaan. Pyyhe, pahvia, kassi - kaikki käy.

Lenkkeilypaikkoja on löytynyt lisää ja lähellä on pieneen ylämäkitreeniinkin puitteet. Jonkinlaisia kaivettuja syvennyksiä löytyy myös ja pojat ovat hyppineet niiden yli aktiivisesti. Toisesta metiköstä löytyi kaksi iso lohkaretta, joilla on voinut hyvin harjoitella kohteelta kohteelle juoksemista ja kiipeämistä. Kolmannesta ryteiköstä löydettiin valtava määrä kaatuneita puita ja sinne kaiken väliin onkin lentänyt lelu jo noin miljoona kertaa. Vaati ketteryyttä, ponnistusvoimaa, uskallusta, nenää ja nopeutta, jottei toinen löydä ensin. Muun muassa näistä paikoista on meidän lenkit tällä hetkellä tehty, jos ei suunnata pitkälle, mutta halutaan muutakin kuin kävelyteitä jalkojen alle. Liukasta on ollut, mutta vieläkään ei löydy ötökkäkenkiä tai kenkiin kiinnitettäviä piikkejä.

Lenkeillä on ollut kerta kaikkiaan hyvä fiilis. Muutama pieni ärsytyksen aihe kuuluu tietysti asiaan, joten ne ensin.

Ärsyttää, että välillä olen ajatuksissani ja vähän sen jälkeen koirat ovat hihnoissa tuntumalla. Eivät kisko, mutta tunnen ne hihnoissa. Ärsyttää... Totin aina olemassa ollut ruveta pissimään ihan tosta noin vain ärsyttää myös. Se voi siis kävellä monta metriä pissaten. Tai seistä ja olla yht'äkkiä sitä mieltä, että nyt on hätä ja lorottaa siihen. Se on aina tehnyt niin. Vielä vuoden ikäisenä se saattoi rapussa lammikoida käytäville. Minkäs teet, kun olet Totti?

Meinasi kolmaskin ärsytys tulla, mutta se kääntyikin pari päivää sitten suureksi voitoksi. Olin aamusella koirien kanssa ulkona. (Siinä kaatuneiden puiden metsässä.) Pojat juoksivat pitkin poikin ja välillä huikkasin luokse tekemään jotain pientä ennen seuraavaa rellestelyä. On se Tottikin niin superhypermakea. Ah, minä niin tykkään siitä, vaikka sen touhu lyökin joskus koneiston erroriin. Olen aina tykännyt esim. Titon seuraamisesta. Kun se on niin siinä. Se ei haahuile tai ole vain mukana. Titon kanssa tehdään yhdessä. Totin asenne... on aivan korvaamaton! Se ei tee samalla tavalla yhdessä, mutta se toteuttaa tärkeää tehtävää, jonka se luulee osaavansa. Se haluaa aina tehdä vielä vähän enemmän ja sen olemus on täynnä energiaa. Upea pakkaus!

Seuratessani koirien kurvailua alkoi läheltä kuulua haukkumista. Metsän laidalla oli mies ja flexin päässä russeli. "Jap, jap, jap", sanoi russeli. Miehellä ei ollut kiire pois eivätkä he toki siellä laidalla mitään haitanneet. Tito ja Totti eivät antaneet haukkumisen häiritä ja jatkoivat omiaan. Kunnes... mies lähti kävelytieltä suoraan meitä kohti. Ylitti lumipenkereet ja risukot. Hetkinen nyt sentään... En ihan ymmärtänyt ja samalla hämmennykselläni kuuntelin miehen hiljaista puhetta koiralleen. "Ei mitään hätää. Ei mitää hätää. Ei mitään hätää." Kun etäisyyttä oli enää parisen metriä, näytin Titolle ja Totille, missä niiden tulisi pysyä keppejään syömässä. Samalla kuului flexin ääntä ja niin oli russeli alle metrin päässä jaloistani. Tito ja Totti katsoivat räkyttävää koiraa ja minua kysyvästi. Kehuin omiani ja katsoin miestä kysyvästi.

Mies alkoi rupatella ja halusikin kertoa kaikki maailman koiratarinat, jotka vain tiesi. Kuuntelin sadut hänen lapsuuden koiristaan, kuuntelin naapureiden koirien lorut ja vakavilla kasvoilla kerrotut kuolleiden koirien kohtalot. Ison osan ajasta russeli juoksenteli ja hyppeli flexinsä päässä, mutta etäisyys oli juuri sopiva - Tito ja Totti saivat vain haukkujen saattelemat hönkäykset päälleen.

Alkuun oli hieman varpaisillani. Se pieni koira oli jotenkin arvaamaton liikkeissään. Välillä seisoi aloillaan ja seuraavaksi säntäsi jo kohti koiriani. Mutta hyvin nopeasti mieleni valtasi turvallinen ja rauhallinen tunne. Vaikka Tito heilutti pienelle töppöjalalle häntäänsä muutaman kerran, se ei lähtenyt tekemään sen enempää tuttavuutta. Vaikka Totti oli välillä sen näköinen, että haukkuja häiritsi ja päälle lentävä räkä oli ällöttävää, sekin vain mutusteli tyytyväisenä keppiään tai makoili ja pyöri lumessa. Se tunne oli ihana! Se oli sellainen "meidän jengi"-tunne. Koin voivani luottaa omiini ja hymyillä vanhalle miehelle sekä jutustella hänen kanssaan mukavia.

Hyvä, pojat! Hyvä, me!

Mikrokuitupyyhe - miksi en tajunnut aikaisemmin!?

Koiria piti olla 20 vuotta ennen kuin tajusin mikrokuitupyyhkeen hyödyn. Morjes!

Ostin viikko takaperin Clas Ohlsonilta Asaklitin mikrokuitupyyhkeen. Niitä oli kolmea kokoa ja otin pienimmän. Ihan siksi, että epäilin koko hommaa. Siis siitäkin huolimatta, että käytän esimerkiksi mikrokuiturättejä keittiössä. Kyllä, siitä huolimatta epäilin koko hommaa.

Eilen oli iltalenkin jälkeen niin rapasta koiraa eteisessä, että muistin tuon uuden pyyhkeen. Otin sen käteen ja kävin koirat kauttaaltaan sillä läpi. Mitä ihmettä, tyypit?! Koirat olivat hetkessä kuivia. Ei tarvinnut etsiä koko ajan uutta kohtaa pyyhkeestä ja käydä samoja tassuja miljoonaan kertaan läpi. Tänään aamurämpimisen jälkeen sama homma. I'm in love...

Lopputulos - suosittelen, kun alle kympin vielä maksoivat. Isoin pyyhe oli 14,99, mutta sillä saa jo ponin kuivaksi.

Kun painajainen käy toteen

Olen tästä vihjannut, mutten vielä kertaakaan suoraan aiheesta kirjoittanut. Aihe on ollut minulle niin vaikea, että itken sen vuoksi edelleen silloin tällöin. Kesä oli rankka ja syksy vielä rankempi. Muutimme - toivoen siitä apua tilanteeseen.

Kepo on allerginen koirille.

Kun tutustuimme 1,5 vuotta sitten, hän kertoi jossain vaiheessa olevan allerginen kissoille. Siinä vaiheessa, kun ihan kamalan paljon tykkää toisesta, kuulee vain sen kissa-allergian. Silloin sivuuttaa täysin takaraivoon hiipivän ikävän tunteen. Sen, joka pilaisi niin paljon. Sen, joka veisi maton jalkojen alta ja kaataisi bussin eteen.

Kissoja minulla ei ole. Vanhemmillani on, ja Kepo niistä kovin tykkää. Hän tykkää eläimistä muutenkin paljon. Kissoihinkin koskee, vaikkei pitäisi - silittelee, ottaa syliin. Päivä kissojen kanssa menee, toinen päivä vielä pinnistellen, jos pääsee paljon ulos. Kolmantena päivänä tehdään jo kuolemaa.

Muutimme yhteen noin vuosi sitten. Joskus Kepo aivasti. Aina piti olla nenäliina mukana. Ulkona, harrastuksissa, kaupassa, autossa, sängyn vieressä, takin taskussa. Sivuutin asian kokonaan. "Sillä on vain joku pidempi flunssa..."

Kun menimme nukkumaan, joku tarkkaan kuunteleva olisi kuullut, miten Kepo hengitti ensin nenän kautta. Vähitellen olisi kuulunut, miten nenä meni kiinni ja oli avattava suu. Nenän kautta ei voinut hengittää enää. Joku tarkkaavainen olisi huomannut tämän joka yö. Kyllä minäkin huomasin, mutta olin sen aina aamuun mennessä unohtanut. Tai halunnut unohtaa.

Niin tuli päivä, jota olin eniten pelännyt. Ihan hiljaa olin sen omissa ajatuksissani tiennyt jo alusta alkaen. Istuimme aamulla autossa vierekkäin. Kepo halusi sanoa jotain. Mutta ei tarvinnut. Tiesin kyllä, miten jatkuisi lause: "Nova, mä taidan olla..."

En kuullut sitä lauseen loppua. Katsoin Kepoa ja annoin kyynelien valua. Olin tyyni ja rauhallinen, mutta tuska sisälläni purkautui poskilleni.

Sen päivän jälkeen kaikki muuttui. Asunto meni uusiksi. Matot vietiin pois. Sänky nostettiin korkeaksi. Pinnoilta kerättiin kaikki tavarat pois. Mitään ei voinut enää jättää lattialle, koska oli voitava imuroida monta kertaa päivässä. Tekstiilien oli oltava kaapeissa ja laatikoissa, jotta ne eivät keräisi "koiraa" itseensä. Lenkeille otin harjat ja kammat mukaan, jotta sain mahdollisimman paljon irtokarvaa pois asunnosta. Päivän aikana pojat olivat isossa kylpyhuoneessa, jotta eivät päätyisi sänkyyn köllimään. Ostettiin ilmanpuhdistin ja myöhemmin toinen. Ne olivat päivät suurimmalla asetuksella ja yöt nukuttiin vaimeassa hurinassa. Imuriin ostettiin allergiapussit, jotta se ei päästäisi mitään takaisin huoneilmaan.

Kepon olo helpotti - vähän. Heti, jos jäi pari päivää siivoamatta, alkoi aivastelu. Tulin aivastelusta ja niistämisestä aivan hysteeriseksi. Jokainen pärskähdys vahvisti ajatusta siitä, että Tito ja Totti saavat mieheni voimaan huonosti. Öisin kuuntelin, miten vaikeaa Kepon oli hengittää ja itkin.

Aloin valmistaa itseäni ajatukseen elämästä ilman koiria, ilman Titoa ja Tottia. Suunnittelin, minne ne veisin. Pitäisi saada juosta paljon vapaana. Pitäisi päästä samaan paikkaan, koska veljekset kuin ilvekset. Pitäisi olla kokemusta koirista ja mielellään bordercollieista. Pitäisi osata olla tarpeeksi tiukka, mutta antaa kiitosta onnistumisista. Pitäisi olla ylpeä koirista ja niiden persoonista. Pitäisi olla kiinnostunut opettamaan uutta. Pitäisi ymmärtää, ettei koira ole koskaan valmis.

Selvähän se, että minä olisin ajanut Kiikalaan ja koputtanut Päivin oveen. Olisin kysynyt, voivatko Piskinpoika ja Piskintytönpoika muuttaa sinne.

Aloin suunnitella elämää ilman koiria niin harrastusten, opiskelujen kuin matkustelunkin kautta. Yritin saada itselleni rauhaa aikaiseksi, mutta samalla vaivuin syvemmälle ja syvemmälle suohon.

Niin tuli ilta, jona paha olo valui yli äyräiden. Sinä yönä ei nukuttu, mutta puhuttiin sitäkin enemmän. Minulle tehtiin selväksi, etteivät koirat ole lähdössä. Se ei ollut kuulemma vaihtoehto lainkaan. Oli keksittävä muuta. Niin alettiin etsiä uutta kotia. Kahden ihmisen ja kahden koiran asuminen yksiössä oli tullut päätökseen.

Ilmanpuhdistimet ja imuri hurisevat edelleen, mutta rauha on palannut Muumilaaksoon. Kepo voi huomattavasti paremmin ja niin minäkin. Enää en odota vietereillä, milloin kuuluu seuraava aivastus. Enää en jää kuuntelemaan nukkuvan Kepon hengitystä. Enää en suunnittele elämää ilman Titoa ja Tottia.

Tuhoaako bordercollie?

Jos nyt ihan tältä istumalta listaan, mitä kaikkea pientä nuo karvaiset askarellit ovat osanneet vuosien aikana saavuttaa.

Tito
* Pari huonekasvia
* Kenkien nauhoja ja solkia
* Lattioiden kaivaminen kulmista - ihan kohtuullisesti pehmeni vanhan kämpän muovilattia tästä
* Jotain pieniä esineitä, joita on ollut lattialla
* Puhelimen pientä jyrsimistä
* Anatominen tyyny
* Oma peti
* Novan pedistä petauspatja
* Pipojen tupsuja

Totti
* Vessan käsisuihkun letku
* Vessan lavuaarin alla oleva putki
* Vessanpöntön vesilukko (löytyy pöntön takaa)
* Kylpyhuoneen ovenkarmit ja samalla vähän seinääkin siitä vierestä
* Pipojen tupsuja

Eivät nuo enää *nock nock* tuhoa samalla tavalla (paitsi tupsut). Nuo ovat yksin ollessaan hiljaa ja vaikuttaisivat nukkuvan pääosin. Kyse ei ole liikunnasta, aktivoinnista tai rauhoittumisen opettamisesta. Totti saattaa esim. ihan minun silmieni edessä nuuhkia tuolin jalkaa ja vain todeta, että sitä voisi jyrsiä. Eivät nuo vaikuta stressaantuneilta tai voivan huonosti. Mutta joskus tekee mieli mutustella.

Alla kuvat edellisen asunnon ovenkarmeista juuri ennen kuin vaihdoimme uusiin muuttoa varten. Hyvää duunia, Totti!

I did it!

I did this too...

Sorry...

Koiramaailman asiakaspalvelua - Koiraurheilu ja Taikamuona

Talvilomalla ajoin kauniissa pohjoisissa maisemissa sparkin mäntyyn. Siinä rytäkässä mäntyyn jäi minun lisäkseni puolet ohjaustangosta. Kun kotiuduttiin takaisin Helsinkiin, päätin käydä hankkimassa uuden stongan. Suuntasin siis 10:45 Tuusulaan Ninnin Koiraurheiluun - koiraihmisten karkkikauppaan. Ihan oli saattanut unohtua vilkaista aukioloaikoja eli pihassa totesin myymälän olevan kiinni. Tai siis se oli kiinni, kunnes Ninni huikkasi tulemaan sisään! Eipä tarvinnut avaamiseen asti odotella.

Kerroin asiani ja pyysin tilaamaan minulle uuden ohjaustangon. Tiedättekö, mikä on palvelua? Se, kun sinulle pahoitellaan, miten ohjaustangon saaminen menee seuraavaan päivään. Huhheijaa, nopeaa toimintaa tosiaan. Siltä istumalta otin kuitenkin mukaan uudet liukujalakset ja Manmatin tossut suojaamaan Totin haavaisia etutassuja. Pari tossua riitti alkuun, jotta saisin todettua niiden toimivuuden ja matkassa mukana pysymisen.

Tossuja kokeiltiin kotosalla ja Kepon kanssa naurettiin itsemme lattiatasolle asti, kun Totti koetti kaikin tavoin välttää tossutassujen koskemista maahan. Totti muistutti lähinnä ensiaskeliaan ottavaa varsaa. Sen verran raajat huitoivat puolelta toiselle.

Titolla ja Totille ostin M-kokoiset tossut.

Tossut todettiin toimiviksi ja niitä ostettiin mukaan kuusi kappaletta lisää, kun haettiin ohjaustanko. Nyt on molemmilla koirilla tossut.

Toinen ruusuinen asiakaspalvelutapahtuma tapahtui tänään. Tilasin Taikamuonalta lihoja ja luita, jotka toimitettiin tänään. Sain viestiä hyvissä ajoin ja juuri ennen mustan peltiratsun saapumista. Karskeja, rustoja ja muutamat puuhaluut löytyivät paketista. Olin tilannut myös possun selkärankaa, mutta sitä ei ollutkaan saatavilla. Joten minulle ehdotettiin possun häntäluita. On se vaan kivempi saada jotain tilalle kuin "ei-oo":ta sillä hetkellä, kun avaa paketin.

Asiakaspalvelu on mielestäni joustamista, asiakkaan etujen ajamista ja asiakkaan toiveiden toteuttamista. Sitä, että asiakasta yritetään auttaa ja löytää hänelle sopiva palvelu, tuote tai ratkaisu. Minä kannan euroni mieluummin sinne, mistä olen aikaisemmin saanut apua ja hyvän kokemuksen. Korttini sulkeutuu ja rahapussini nyörit samaten hyvin nopeasti, kun toinen taho ei tule lainkaan vastaan ja ajattelee, että asiakkaita kyllä riittää, vaikka tämä yksi lähtisikin mielensä pahoittaneena.

Minua kiinnostaakin:

Vaikuttaako asiakaspalvelu teidän ostokäyttäytymiseen? Ja missä olette saaneet hyvää asiakaspalvelua?

Pentuaikaa!

Olin aikaisemmin varma, että asuin hyvien lenkkeilymaastojen kehdossa. No enpä asunut. Nyt on asiat vielä paremmin. Vai onko kyse vain uutuuden viehätyksestä?

On uusia teitä, uusia metsiä, uusia peltoja, uusia polkuja. On myös uudet kotikulmien räyhärakit ja omistajaansa perässään vetävät saksanpaimenkoirat. Ja tietysti on uusi koirapuisto, jossa koirat juoksevat verkolle hurisemaan, haukkumaan ja pullistelemaan.

Ehkä muuttuneen ympäristön vuoksi olen ollut hurjan innokas Titon ja Totin kanssa. Olen pudonnut täysin pentuaikoihin ja tohkeissani opettanut ja vahvistanut samoja asioita kuin poikien ollessa tasapaksuja pentupötkylöitä.

Miksikö? No tuotaa, koska nuo täytyy tosiaan pitää hihnassa, jos haluaa ulos mennä. Ihan vieressä on pari metikköä, mutta myös autotie, parkkipaikka ja vielä enemmän koiria. Joten olen päätynyt käyttämään taluttimia. Ehkä erikoisen kuuloista, mutta sitä se on meille nyt ollutkin.

Enkä jaksa koirien perässä raahautua, joten ollaan opeteltu käytöstapoja. On pitänyt kävellä nätisti vetämättä ja kaikenlainen hötkyily ja sirkustelu on jouduttu jättämään pelloille ja metsiin. Yyyh, miten tylsää! No ei! On ollut oikeasti hauskaa (vielä toistaiseksi) muistutella näitä ja nopeasti homma alkoikin olla jo järkevissä mittasuhteissa.

Pentuajat ovat tulleet mieleen, koska lenkeillä on ollut nameja mukana ja pari päivää sitten mentiin useamman kerran koirapuiston ohi ees-taas, koska siellä oli niin kiva puhisija häiriönä. Olen vahvistellut rentoa kulkemista, oikeaa mielentilaa lenkeille ja tämä on ollut kivaa. Meidän lenkit ovat niin pitkään olleet vauhdikkaita temppuja ja kovaa juoksemista. Välillä on pitänyt hetkeksi pysähtyä tien sivuun tai odotella jossain, mutta sitten on saanut taas rymytä tahtonsa mukaan. Tokihan nuo ravailevat itsekseen ja ihan vain lönköttelevätkin vapaana, mutta on se eri asia kuin hihnassa kulkeminen vieressäni. Vaikka tässä on ollut pentuajat vahvasti mielessä, en kyllä millään mittapuulla ottaisi nyt uutta karvapöksyä. Huhheijaa, ovat nuo muka-aikuiset kuitenkin nyt se täydellinen yhdistelmä minulle.

Aloitin uuden itsenäistä työtä vaativan tehtävän opettamisen eli alla olevassa kuvassa näkyvän metikkösaarekkeen kiertämisen. Kyllähän nuo kiertävät yksittäisiä puita, mutta tämä on nyt uusia taitoja vaativa kehityskohde. Aloitin opettamisen paloissa ja kuudennella toistolla molemmat kiersivät koko metsän! Tekemistä on vielä, jotta saadaan varmuutta. Ajankohta täytyy myös miettiä aina hyvin, jottei lähellä ole muita ulkoilijoita yllätyksenä.

Kaikesta sitä innostuukin!

Ensimmäisellä lenkillä löydetty lelu

Mun koti on siellä, missä mun banaanilaatikot on

Muutettiin viime viikonloppuna ja sen jälkeen on nukuttu joka yö noin 5 tuntia. Tänään alkoi jo väsymys vähän painaa töissä. Mutta minkäs teet, kun muuttolaatikoita on enemmän kuin vuodessa päiviä, asunto erittäin vaiheessa ja kovasti tekisi mieli saada tästä kodin tuntuinen.

Emme muuttaneet kovinkaan kauaksi edellisestä osoitteesta, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin muutos olisi suurikin. Uusia ajatuksia ja ideoita. Tunne eteenpäin menemisestä. Tykkään!

Lenkkeilymaastot ovat mieleiset ja jopa paremmat kuin aikaisemmassa osoitteessa. Tosin täällä joutuu kytkemään koirat ennen kuin pääsee metsään tai pelloille päästämään ne vapaaksi. What?! Olen myös muutaman kerran harkinnut vakavasti ottavani kakkapusseja mukaan. Täällä on enemmän asutusta ja ihmisiä. Hirveästi enemmän koiria ja minä en tahdo olla SE, jonka koirat vääntävät torttuja sopimattomiin paikkoihin. Noh, onneksi nuo ovat tähän mennessä asioineet vain metsässä ja pellolla. Mutta vielä tulee se nolo tilanne, jossa joutuu esittämään kakkapussin etsimistä taskuista tai vilkuilemaan yht'äkkiä puhelinta tai pilviä kuin ei muka huomaisi koirien kyykkäilevän. You know?

Kun koirien ruokakupit oli jo pakattu...

Lauantaina muutettiin ja koirat olivat härdellin ajan vanhassa kylpyhuoneessa portin takana. Kun sisään tuli Kepon ystävä, joka meni suorin tein moikkaamaan poikia, olin hiljaa mielessäni onnea pursuileva muka-hillitty, koska Titon lisäksi myös Totti(!) otti tämän muuttoavun vastaan avosylin.

Kun melkein kaikki oli saatu muutettua uuteen kohteeseen, otettiin koiratkin mukaan. Näin stressissä ovat muutosta olleet lauantaista alkaen:

Mainittakoon vielä, että olimme olleet kaiken tavaran keskellä uudessa kodissa noin alle vartin, kun kuului kilinää ja Totti tuli talutin suussa moikkaamaan. Totti oli kuin kotonaan!