sunnuntai 29. tammikuuta 2012

Need a Paw?

Eilinen lumilautareissu Lumiparkissa ei päättynyt suunnitellusti. Lähestyin yhtä hyppyriä liian kovalla vauhdilla ja väärässä kulmassa. Kyseessä on hankalan mallinen hyppyri, josta tein viikko sitten hienoja hyppyjä. Nyt kuitenkin levisi. Hypyn päätteeksi iskeydyin selälleni rinteeseen ja tällä hetkellä en voi kävellä kunnolla, kumartua, nostaa tavaroita - en voi tehdä muuta kuin nahistua ja muumioitua sisällä.

Ulkona on kaunein sää, mitä tänä talvena on nähty. Sopivasti pakkasta ja kultainen aurinko. Makaan sen kunniaksi selkätuen kanssa sisällä. Toivon, että selviän tästä kovalla täräyksellä ja pääsen pian urheilemaan ja puuhastelemaan Titon kanssa.

Tekisi niin mieli crossaamaan, aksaamaan, ratsastamaan, kiipeilemään, lautailemaan - mitä vain!

Onneksi oloani on helpottamassa muukin kuin purkillinen Buranaa. Tito on ollut suureksi avuksi. Se vetää sukat ja housut jaloista, avaa kengännauhat, hakee ja nostelee tavaroita. Tito on tänäänkin auttanut jo monta kymmentä kertaa ja säästänyt minut turhilta ponnisteluilta ja kivuilta. Kiitos, Tito!

keskiviikko 25. tammikuuta 2012

Otetaanpa uusiksi

Pari kirjoittamaani tekstiä ovat selkeästi aiheuttaneet pienoisia väärinkäsityksiä.
Tiivistän vielä, josko se selventäisi ajatuksiani.
Hallitreenit-tekstissä kerroin opettaneeni Titon tarkoituksella kysyväksi koiraksi. En halua, että ensimmäinen agilityyn hyvin soveltuva koirani posottaa menemään sellaista vauhtia, ettei minua tarvita. Tito saa muuttua takaisin tykittäväksi koiraksi sitä mukaan, kun itse kehityn ja opin. Tietysti on huikeaa nähdä koiria, jotka eivät tee yhtään ylimääräistä kurvia ja kääntyvät kuin ajatus. Totuus on kuitenkin se, että minä teen itse niin monta ylimääräistä askelta ja huidon jokaiseen ilmansuuntaan, etten voi olettaa koirani ymmärtävän, mitä tarkoitan. Parin vuoden kuluttua tilanne on varmasti jo toinen.
Opetin Titon kysyväksi, jotta minun olisi helpompi pysyä perässä. En sen vuoksi, että haluaisin kysyvän koiran.

Viimeisin teksti käsitteli iloista treenaamista.
Minulle seuraaminen, tunnistusnouto ja etutassuilla käveleminen ovat kaikki yhtä lailla temppuja. Minä en ottanut koiraa, jotta voisin menestyä. Otin kuitenkin bc:n, jotta koirani ei olisi este menestymiselle, jos kilpaileminen alkaisi houkutella.

Hui jui, miten totista koirien kanssa urheileminen on tänä päivänä. Pennuille on paikat ohjatuissa ryhmissä ennen kuin ovat edes luovutusikäisiä. Kasvattajat antavat mukaan lisenssit ja kisakalenterin. On osallistuttava tuolle leirille ja aloitettava tämän lajin treenaaminen mielellään ennen kuin koira täyttää 3kk. Ensimmäinen vuosi on niin tärkeä, ettei mitään saa heittää hukkaan. Pennusta on otettava kaikki irti, koska nuorena opittu osataan vielä vanhanakin. Palkkasitko 10-viikkoisen vinosta perusasennosta? Ei, ei ja vielä kerran ei. Mieti nyt loppuun asti ennen kuin lähdet tekemään. Saat korjata perusasentoa koiran loppuelämän ajan.

Tämä kappale oli hienoisella ironialla höystetty. Minä vaadin Titolta suoria perusasentoja ennen kuin se oli ollut viikkoakaan minulla. Se pääsi 9-viikkoisena leikkimään muiden koirien kanssa vasta, kun istui ja tapitti silmiini. Ei Tito ole kasvanut pellossa. He, jotka ovat sen pienenä nähneet, tietävät.

Hauskan pitäminen ei tarkoita minulle päätöntä rehaamista. Olen tietoinen siitä, miten ja mistä palkkaan. Kun opetan, mietin ja punnitsen mahdollisia opetustapoja. Teen ja katson, mitä tapahtuu. Kesken opetuksen saatan keksiä uuden idean ja kokeilen, miten idea toimisi käytännössä. Kaukokäskyjä kuonokosketuksella ja eilen treenattiin takapään käyttämistä ison ruokatynnyrin avulla. Kuinka moni on seissyt koiranruokien säilytystä varten tehdyssä tynnyrissä ja ajatellut treenaavansa jotakin seuraamiseen liittyvää?
Mielikuvitus - mikä lahja ihmiselle onkaan annettu!

Tavoittellisuudesta muutama sananen. Minä osallistun jokin kaunis päivä ainakin tokossa ja agilityssa kilpailuihin. Agilityyn osallistun, kun koira olisi oikeasti valmis kolmosiin. Tokoon osallistun, kun tiedän alo-liikkeiden olevan peruskauraa. En mene kokeisiin kokeilemaan ja toivomaan parasta. Käyn kokeissa toteamassa, että olen oikealla tiellä ja jotain on tullut tehtyä oikein.

Hauskan pitäminen ei missään nimessä tarkoita lipsumista tekniikasta. Tekniikasta lipsuminenhan ei ole hauskaa, joten näitä ei kannata yhdistelläkään...

tiistai 24. tammikuuta 2012

I just wanna have Fun

Hui jui, miten totista koirien kanssa urheileminen on tänä päivänä. Pennuille on paikat ohjatuissa ryhmissä ennen kuin ovat edes luovutusikäisiä. Kasvattajat antavat mukaan lisenssit ja kisakalenterin. On osallistuttava tuolle leirille ja aloitettava tämän lajin treenaaminen mielellään ennen kuin koira täyttää 3kk. Ensimmäinen vuosi on niin tärkeä, ettei mitään saa heittää hukkaan. Pennusta on otettava kaikki irti, koska nuorena opittu osataan vielä vanhanakin. Palkkasitko 10-viikkoisen vinosta perusasennosta? Ei, ei ja vielä kerran ei. Mieti nyt loppuun asti ennen kuin lähdet tekemään. Saat korjata perusasentoa koiran loppuelämän ajan.

Jos rotu on tyypillinen perhekoira, vaikkapa noutaja tai suomalaisten suosima mäyräkoira, pennun koulutuksen katsotaan pilaavan koiran. On väärin vaatia pieneltä pennulta yhtään mitään ja estää sitä tekemästä "pentumaisia" asioita. Pentu saa mennä pitkällä hihnalla tervehtimään ketä vain eikä kukaan pisti pahitteeksi. Pentua kutsutaan noin 50 kertaa päivässä, mutta se tulee ainoastaa silloin, kun ruokakuppiin kaadetaan papanoita.
Ota sitten sporttikoira ja olet nurkkaan ahdettu. Kaikki tekemisesi on suurennuslasin alla. Jos ei ole, kuvittelet sen olevan.

Sen sijaan, että paineistuisin sen kummemmin, pidän Titon kanssa lähinnä hauskaa. Me treenaamme joka päivä jotakin. Päivän mittaan voi tulla 10 pientä treenituokiota, yksi pidempi tai lenkin lomassa mieleen tullut päähänpisto, joka on pakko toteuttaa.
"Kappas, tuolla on kaivinkone. Kyllä sen alta voi juosta. Katsotaan vaikka!"
"Kylläpä tuossa pulppuaa puro. Miten olisi paikkamakuu purossa? Titoo, tuus vähän tänne kattomaan, mitä löysin..."
"Ai, Tito on löytänyt hurjan herkullisen oksan. Otetaanpa hallintaa tähän väliin."

Tämä ei tarkoita, että teemme asiat vasemmalla kädellä eikä mitään vaadita. Jos jotain ei ole opetettu, sitä ei sen kummemmin vaadita. Jos asia on opetettu, sitä vaaditaan. Tämä tietysti tarkoittaa opetushistorian punnitsemista. Itse en lähde vaatimaan suin päin kotona opetettuja asioita muualla. Mielestäni se ei yksinkertaisesti ole reilua koiraa kohtaan. En halua asettaa koiraani toistuvasti tilanteisiin, joissa sillä ei ole mahdollisuutta onnistua. En myöskään halua korjata koiraani jatkuvasti tai huomautella lekalla kolauttaen, etten ole tyytyväinen.

Mietin paljon, miten mitäkin kannattaa opettaa.  Tokon kaukokäskyjen pohtiminen on mainio tapa kuluttaa aikaansa tai saada itsensä turhautumaan. (Sanni, vastaus on käsikosketus...)
Kaiken voi tehdä niin monella tavalla, vaikka tulos näyttäisikin samalta. Eikö tämä ole yksi kouluttamisen kiehtovuuksia? Mitä jos voi keksiä jotakin, mitä kukaan muu ei ole tullut ajatelleeksi? Tai keksii jotakin ja toteaa myöhemmin, että joku arvostettu kouluttaja tekee samalla tavalla?

Meidän treenit lauantaisin ovat sisältäneet suurimmaksi osin agilitya ja jonkin verran tokoa. Viimeksi tuli harjoiteltua kiekkojen heittämistä pitkästä aikaa ja pari kaveria treenasi suojelussa vaadittavaa hallintaa. Tuli sitten aika, että Titon piti näyttää jotain muuta kuin agilitya. Treenikaverit vaativat nähdä edes vähän. Totesin, ettemme ehkä osaa edes sitä "vähän". Muiden tekeminen näyttää välillä kovin totiselta ja ryppyotsaiselta, enkä uskonut meidän leikittelyn sopivan kuvaan. Housut tutisten hain Titon autosta.

On se kumma, miten nopeasti kauhu valtasi mieleni.
On se myö kumma, miten nopeasti tämä tunne kaikkosi.

Kävi samalla tavalla kuin puoli vuotta sitten kiekkokurssilla. Jännitti niin, että vatsaa nipisti, mutta kentällä riitti Titoon katsahtaminen. Sen olemus sanoi minulle, että me tehdään yhdessä ja se tekee sen, minkä osaa.


Kuvat: Mari Lustig
Tein Titon kanssa sellaisen seuraamistreenit, jonka tekisin kotona takapihalla. Vaihtelevia pätkiä, askelsiirtymiä, käännöksiä jne. Pidemmällä suoralla tarkistin muilta juuri ennen palkkausta, että otus on suora. Palkkasin iloisesti ja keskityin meidän tekemiseen katsovista silmäpareista välittämättä.

Viimeisen palkan jälkeen palasin maanpinnalle ja kysyin muilta: "No?"
Olen suunnattoman helpottunut, kun meidän "nössöilytreenaamisella" on saatu aikaan iloinen, suora ja hyvältä näyttävä seuruu. Kuulemma meidän treenaaminenkin näyttää iloiselta.

Hei, minä olen iloinen!

torstai 19. tammikuuta 2012

Vieraan koiran kunnioittaminen

Kirjoitin aikaisemmin omaan koiraan kohdistuvasta omistushalusta. Seuraavat ajatukseni liittyvät osittain samaan asiaan.

Pienille lapsille pyritään usein opettamaan, että koirien omistajilta pitää aina kysyä lupa, saako koiraa silittää. Lapsille opetetaan myös, että koiralle annetaan ensin avoin kämmen haisteltavaksi. Mitä lapsille tapahtuu, kun he kasvavat aikuisiksi? He unohtavat nämä pienet, mutta hyvin tärkeät seikat.

Kun ihminen aikuistuu, hän omaksuu mielenkiintoisen ajatustavan: Ei tämä minua koske.
Vieraita koiria voi lähestyä oman mielen mukaan, niitä voi ottaa syliin ja niitä voi käskyttää omilla käskyillä.
On myös tavallista, että väliin tullut omistaja saa aikaan valtavan mielipahan sanomalla, ettei tervehtiminen nyt syystä tai toisesta sovi. Pyyntö, ettei koiraa huomioitaisi on kuin sydämeen isketty veitsi. Toiset järkyttyvät niin syvästi, etteivät tosiaan koske koiraan enää. Koiran omistaja kiittää ymmärryksestä ja ehtii vielä selittää, miksi tämä on käytäntö. Toiset jättävät omistajan pyynnön täysin huomiotta ja höpisevät, että pitäähän koiraa nyt saada tervehtiä. Omistaja ärtyy tässä vaiheessa ja yrittää hienovaraisesti kertoa, ettei halua koiransa hyppivän, tulevan syliin ja purevan hansikkaita. Yleensä höpöttävä henkilö toteaa: Ei tämä minua haittaa.

Hyvät ihmiset, kyse ei ole siitä, mikä teitä haittaa ja mitä te annatte koirien tehdä. Tämä koira ei ole teidän ja te ette päätä, miten se kasvatetaan.

Tämän tekstin oheen sopii hyvin tilannetaju koirallisten ihmisten kanssa. Meidän töissä isolla osalla asiakkaista on koira mukana. Yleensä heistä näkee heti kättelyssä, miten koiran kanssa tulee toimia.
 - Koiria, joita käskytetään ja pyritään pitämään hallinnassa, ei mennä kädet ojossa halailemaan. Ne koirat jätetään huomiotta ja heidän omistajansa huokaisevat helpotuksesta, koska heitä ymmärretään.
- Flexien päässä kieppuvat pienet koirat ovat syliin kaapattavaa sorttia. Heidän omistajansa ovat vain iloisia, kun heidän koirat saavat huomiota.

Vinkki: Samaa skannausta kannattaa käyttää arkielämässä.
Syliin kaapattava?

keskiviikko 18. tammikuuta 2012

My Favorite

Youtuben hulvaton maailma on täynnä näitä "favorites"-videoita. Joku kertoo tammikuun lempimeikeistä, toinen kertoo kyseisen viikon vaikuttavimmasta elokuvasta ja kolmas arvostelee vuoden koskettavimpia kappaleita.

En missään nimessä halua jäädä toiseksi, joten otan blogiini uuden aluevaltauksen: My favorite
Näissä teksteissä kerron kyseisenä hetkenä käytetyimmästä pannasta, hihnasta tai Titon lempparilelusta. Mikäli kohdalle on osunut uusi herkullinen ruoka tai namipala, jaan tiedon kanssanne.

Ensimmäinen teksti koskee tämän hetken pidetyintä talutinta.

Kyseessä on Doxlock-kumitalutin käsilenkillä.
Minulta löytyy lyhyt versio (1,2 m) kumpaakin leveyttä. Pidän taluttimesta, koska siinä on hyvä grippi, joten talutin pysyy sormien päällä ilman, että sitä tarvitsee sen kummemmin puristaa. Minulta löytyy monen mittaisia taluttimia, mutta iso osa on hyvin lyhyitä. Tito on paljon vapaana, joten taluttimia ei tule paljon käytettyä. Silloin, kun Turjake otetaan kiinni, ei ole tarvettakaan pitkälle taluttimelle. Silloin kävellään lähellä eikä rymytä pusikoissa. Doxlock-talutin on hyvin taipuisaa ja kevyttä materiaalia eli sen saa hyvin pieneen tilaan.

Pari pientä miinusta taluttimesta löytyy. Leveämmässä mallissa lukko on mielestäni tarpeettoman iso, kapeammassa se on sopiva. Pistoolilukkojen väkänen, jolla lukon saa auki/kiinni, on myös tavallista hankalampi. Muotoilu poikkeaa perinteisistä pistoolilukoista.

Näin tänään.

maanantai 16. tammikuuta 2012

1. hallitreenit 7.1.2012

Kaveriporukalla (Mari, Janni, Tia, Kirsi, Mirva, Marjo, Sofi ja Minna) vuokrattiin vuoro Espoon Sporttikoirahallista. Lauantai-illat kuluvatkin seuraavat neljä kuukautta sitten siellä.

Sen sijaan, että kertoisin, mitä kaikki tekivät, kerron omista ajatuksistani ja Titon kanssa touhuamisesta.
Tito oli halliin tullessa pyörällä päästään. Koiria joka puolella ja hurja hälinä. En antanut sen kovinkaan kauan ihmetellä muiden menoa - suuntasimme Jannin agilitykoulun ensimmäiselle luokalle.
Tein Titon kanssa Jannin rataa, joka sisälsi aitoja ja putken. Oli siellä kepitkin, mutta jätin ne suosiolla pois. Osaahan Tito suorat kepit pujotella, mutta niitä on harjoiteltu vain kotona. Putken Tito oli nähnyt edellisen kerran n. 4kk aikaisemmin ja aitoja samaten. Puiden kiertäminen on mielestäni hyvää harjoitusta, mutta olen todennut, etteivät puut kasva "pareittain". Nyt oli kaikki uutta ja ihmeellistä. Tito tuntui tahmealta käsissä ja pohja turhankin liukkaalta. Löysin itseni maasta makaamasta muutaman kerran. Pitänee harjoitella enemmän ohjausta maasta. Tito jostain syystä meni aivan väärin, kun lensin rähmälleni. Outo koira.

Alkukankeuden jälkeen alkoi yhteinen sävel hieman löytyä. Janni totesi Titon olevan kiltti (ehkä vähän liiankin kiltti), koska se kysyy paljon, minne pitäisi mennä. Mielestäni huomio oli hauska - olenhan minä opettanut Titon tarkoituksella sellaiseksi. Puoli vuotta sitten Tito kaahasi agikentällä karvapöksyt vilkkuen. Riitti, että sille vähän osoitti suuntaa ja Nuorukainen olikin jo suorittanut koko radan.

Tänä päivänä hyvä agility koiraa saalistaa esteitä. Se osaa suorittaa esteitä ja estesarjoja itsenäisesti. Sen ainoa ajatus on mennä täydellä nopeudella loppuun asti suorittaen eteen tulevat esteet opetetulla tavalla. Tässä tulee meidän "mutta kun". Rami oli helppo ohjattava, koska se ei ollut erityisen nopea. Sitä sai vetää ja viedä. Ei ollut pelkoa väärille esteille karkaamisesta. Tito on kuitenkin niin nopea, että minun oli pakko keksiä jokin jarru tätä lajia varten. Jarru agilitya varten?! Ihan vain siksi, että minä itse ehtisin opetella agilitya samalla. Jos Tito olisi minun 5. agilitykoira, unohtaisin kaikki jarrut ja hillitsemiset. Olisin itse (toivottavasti) jo niin taitava, että ymmärtäisin lajia paremmin. Olisin vain iloinen kiilto silmissä paahtavasta mustavalkoisesta.

Erityisesti viime syksyn tein Titon kanssa puiden kiertämistä niin hankalilla ja ennalta-arvaamattomilla ohjauksilla, että Tito alkoi vähitellen tajuta, etten ole mukana huvin vuoksi. Minä kerron, minne mennään ja miten. Olen sen monta kertaa sanonut, joten toistanpa taas itseäni: "Titon tehtävä on tutustuttaa minut erilaisiin lajeihin. Meidän päätavoite ei ole menestyminen tuloksissa. Me menestymme oppimalla uusia asioita ja nauttimalla matkasta."

Ensimmäisissä treeneissä tein myös puomin kuonokosketusta pleksinpalalla. Hyvin Tito nokki ja ansaitsi palkkansa. Pöytää treenattiin kuten kesälläkin eli Tito sai tilaisuuden tullen juosta pöydälle ja mennä sukkelasti makaamaan. Näiden lisäksi leikittiin "BANG"-leikkiä keinulla. Tito tykkää räiskiä keinua alas ja sehän sopii. Lopuksi Janni teki vielä pienen radanpätkän, jossa aidan ja putken jälkeen oli välistä vetoja parilla aidalla. "Muutaman" toiston jälkeen saatiin pari hyvää suoritusta.

Tito sai olla autossa ne hetket, kun en tehnyt sen kanssa. Tämä antoi minulle hetken aikaa ajatella kaikkea muuta kuin Titoa. Jos se on mukana hallissa, keskityn siihen koko ajan enkä voi olla osallisena muiden harjoittelua. Nova rauhoittuu, Tito rauhoittuu ja maailma on taas parempi paikka.

Life is Fun!

torstai 12. tammikuuta 2012

It's My Preciousssss! Mine, Mine, MINE!

Kukapa ei olisi lukenut tai nähnyt Taru sormusten herrasta -teoksia..? Itse olen nähnyt elokuvat "muutaman" kerran. Olin päälle kymmenen, kun näin ensimmäisen osan syntymäpäivälahjana. Elokuvan jälkeen kävelin yksin yöllä kotiin jäitä pitkin. Muistan, miten heittäydyin lumihankeen ja makasin hiljaisuudessa keskellä jäälakeutta. Ihailin tähtiä, katselin kaupunkia ja sen jälkeen kohti kotisaarta. Kaupungista hehkui valoa taivaalle, saari uinui keskellä mustaa samettia. Muistan, miten mietin olevani onnekas, kun sain päivän päätteeksi kulkea pimeässä jäätä myöten kotiin. Voi, miten rakastankaan meidän kotisaartamme!

Tarkoitukseni ei ollut kertoa, minkälainen lapsuus minulla on ollut.
Lue: Niin hieno, etteivät sanat riitä kuvaamaan.
Tarkoitukseni ei ollut kertoa, mitä olen saaressa asuessani saanut ja joutunut kokemaan. 
Lue: Upeaa luontoa ja lintujen päiden katkomista.
En halua myöskään kertoa, kuinka paljon olen saaressani asuessani oppinut.
Lue: Miksi leveillä?
Enkä ainakaan haluaisi kertoa, miten kiitollinen olen kaikesta - ihan kaikesta.
Lue: Tuhannet kiitokset!

Sormusten herra tuli mieleeni, koska siinä on pienen pieni ökkimönkijäinen, Klonkku, jolla on hieman yliampuva suhtautuminen sormukseen. Hän haluaa olla sormuksen herra. Hän haluaa pitää sormuksen itsellään eikä missään nimessä jakaa sitä kenenkään muun kanssa. Hän ei halua luopua sormuksesta mistään hinnasta.

Jos en halua huijata, joudun myöntämään tuntevani Titosta hyvin pitkälti samalla tavalla. Minä haluan olla Titolle tärkein ihminen. Haluan pitää Titon itselläni enkä anna sitä kovinkaan helposti kenenkään muun lenkitettäväksi, leikitettäväksi, hoidettavaksi jne. Jos annan taluttimen jonkun toisen käteen, mukana tulee kätevä käsikirja: "Titon ulkoiluttaminen keltanokille". Kuinka moni haluaa lukea opuksen saadakseen pitää hihnaa kädessään? Aika harva. Lykkäsin kerran hihnan laiturilla naapurin käteen ja hän kysyi huolestuneena: "Osaankohan nyt pitää tätä oikein?"

Tässä kohtaa ojennan puketin tulppaaneja äidilleni, joka yrittää aina kovasti noudattaa antamiani ohjeita. Isä saa tuuppauksen kylkeen, koska hän luulee tietävänsä, miten koirien kanssa toimitaan eikä edes yritä tehdä ohjeitteni mukaisesti. Hän sooloilee omiaan eikä tunnu ymmärtävän, vaikka kuinka selittäisin, mikä ajatus eri menettelytapojen takana on. Kielimuuri, kielimuuri...

Mitä minä pelkään tapahtuvan? Olen miettinyt (ja minut on laitettu miettimään) tätä paljon.
Pelkään, että Tito saa muiden käsissä olla täysin pellossa ja muuttuu (entistäkin) hallitsemattomaksi  penskaksi. Pelkään, ettei siltä vaadita tiettyjä asioita loppuun asti. Kontaktia tietyissä paikoissa tai vaikkapa ehdotonta luoksetuloa. Pelkään, että sitä palkataan huomaamatta vääristä asioista. Pelkään, että sitä ei palkita oikeista asioista. Pelkään, etteivät muut ole tarpeeksi nopeita reagoimaan Titon liikkeisiin. Pelkään, että muut luulevat Titon toimivan heidän kanssaan samalla tavalla kuin minun kanssani ja luottavat siihen silloin aivan liikaa. Pelkään muiden "hälläväliä"-asennetta, jolloin he eivät ymmärrä, kuinka suuri merkitys joillakin asioilla on.
Tiivistettynä: Pelkään, että joku pilaa Titon.

sunnuntai 8. tammikuuta 2012

Arkistoja

Videokameraa en valitettavasti omista, mutta löysin videon, jonka olen joskus kuvannut silloisella pokkarillani.

lauantai 7. tammikuuta 2012

Kun lähin agilityrata on liian kaukana - tehdään oma

Mainitsin edellisessä tekstissäni rakentaneeni pienenä agilityesteet Ramille. Olin silloin yläasteella eli ikää oli kaiketi n. 14 vuotta.
Kuvat ovat paperikuvista skannattuja.

A-esteen jyrkkyyttä pystyi säätämään loivasta hyvinkin jyrkäksi.


Muuri oli kuvaushetkellä uusin eikä siis vielä valmis.



Pussiosuuden kiinnitys tapahtui vahvoilla neppareilla,
jotta pussin sai tarvittaessa kuivumaan.

Renkaan korkeutta sai säädettyä sentin tarkkuudella.
Oma rata - parempi mieli.
Täytynee vielä sanoa, että näiden esteiden rakentaminen oli hauskaa, mutta aiheutti paljon harmaita hiuksia. Isä ja äiti auttoivat kumpainenkin yhden esteen tekemisessä. Isä rakensi pukit puomille ja äiti ompeli pussin pussiosuuden.

torstai 5. tammikuuta 2012

Tavoitteiden asettelua

Tavoitteita koiran kanssa tekemiseen? Siinäpä vasta mietinnän aiheita. Näin vuoden vaihtumisen aikoihin voi keskustelupalstoilta ja blogeista lukea, miten ihmiset asettavat itselleen ja koirilleen tavoitteita tulevalle vuodelle. Usein tavoitteiden asettaminen ja tulevan vuoden käyminen etukäteen läpi antaa harjoittelemiselle suuntaa. Osa asettaa päämäärän jokaiselle kuukaudelle, toinen tähtää tiettyihin kisoihin, yhdelle on tärkeää saada arkielämä sujuvaksi, kun kolmas on päättänyt vuoden aikana haalia mahdollisimman monta titteliä koiran nimen eteen. Suunnittelusta on silloin hyötyä.

Tähän väliin on laitettava ajatus, joka juuri putkahti mieleen. Ihmisillehän on myös titteleitä opiskelumeriittien ja ammattien mukaan. Motivoisiko nuoria, jos he saisivat esim. lukion käymällä nimensä eteen FI LU Jori Juovanen? Eipä tästä sen enempää...

Toisinaan saattaa käydä niin, että tavoitteet aiheuttavat jäätävän paniikin ja stressin jo parin kuukauden kuluttua. Virheiden tekemisiä ei anneta anteeksi ja koiralle saatetaan lukea lakia, koska näin ei saavuteta mitään. Sanoisin, että suunnittelu haittaa tässä vaiheessa harjoittelua ja koiran kanssa elämistä.

Kuinkas meillä sitten?
Ehkä voisin asettaa elämäni ensimmäiset tavoitteet koiraani koskien. Tokihan minulla on ollut lukuisia liukuvia tavoitteita. Olen halunnut, että Tito oppii jonkin asian vaikkapa kevään aikana ja suunnitellut käyvämme jossakin tapahtumassa tms. Näitä ei ole kuitenkaan pohdittu sen suuremmin ja harmiteltu, jos ei olekaan onnistunut. Jos asiaa ei ole opittu toukokuun loppuun mennessä, sovitaan kevään loppuvan vasta kesäkuun lopulla ja lisäaikaa tulee roimasti!

Kokeillaan nyt kuitenkin eli tässä ovat minun ja Titon tämän vuoden tavoitteet alkaneelle vuodelle.

1. Rauhoittuminen
Emmi, vaihdetaanko koiria? Minua ei välttämättä haittaisi, jos Titoa ei joka sekunti kiinnostaisi treenata. Olisi ihan hyvä, jos se näyttäisi joskus keskisormea ja sanoisi: "Kokeile itse nousta maasta makaamasta seisomaan liikuttamatta jalkojasi!"
Rauhoittuminen edistyy vähitellen sheippausta hyödyntäen. Meillä on kuitenkin vielä pitkän pitkä matka edessä tällä saralla.

2. Lenkkeily rennommaksi
Olisi toivottavaa, että hihnan päässä olisi astetta levollisempi tapaus kuin nyt. Vastaehdollistaminen on mielestäni huikea tapa toimia koiran kanssa, mutta se saatta aiheuttaa pienen kaaoksen. Kesällä Tito juoksi täysiä luokseni, kun puussa raakkui lintu tai pellolla lensi perhonen. Näistä olenkin jo pitkään kehunut, mutta perään vapauttanut ilman sen suurempia leikkejä tms. Toivon, ettei tämä kuitenkaan muuttaisi muista koirista tapahtuvaan luoksetuloon. Olen tosin muiden koirien kanssa saattanut myös makuuttaa Titoa tai tehnyt muuta vähemmän kiihdyttävää. Onhan se kiva, että koira aktivoituu muista koirista, mutta rajansa kaikella.

3. Agility
Tiesittekö, että olen oikeasti vannoutunut agilityihminen? Kun olin yläasteella, isäni antoi yhden pellon käyttööni, jotta sain tehtyä siihen agilityradan. Hän varmasti innostui, kun tein pellosta ruohokentän!
Tein esteet samoilla väreillä kuin Agilityn MM-kisoissa vuonna 2000. Lisään esteistäni kuvia myöhemmin, koska ne ovat ulkoisella kovalevyllä.
Meillä alkaa tällä viikolla viikottaiset treenit kaveriporukalla. Mukana on kisaavia ja osaavia, sekä lajiin tutustuvia. Katsotaan, minkälainen agilitykoira Tito lopulta on. Kesän ja syksyn treenaamisen perusteella se luulee tietävänsä, miten rata menee. Olenkin tehnyt hurjasti harjoituksia, joissa Titon on pakko olla kanssani samalla kartalla tai palkka ei lennä. Sanoisin, että se kuuntelee huomattavasti paremmin kuin heinäkuussa.
Koulutan esteet edelleen mahdollisimman paljon positiivisella vahvistamisella, koska tähän mennessä olen saanut varsin kiitettäviä tuloksia.

4. Toko
Juu, juu, me treenaamme TOdella KOvaa tätä lajia. Tänään luin töissä tokon sääntökirjaa tauolla. Kiitos Sannille joululahjasta! Kikkailen opetustapojen kanssa, koska haluan kokeilla uusia juttuja koko ajan. Tito on osannut jo vuoden verran tulla sivulle suoraan ja oikeaan paikkaan. Kuinkas sitten kävikään? Päätin, että haluan paljon hauskemman pakitustyylin. Pari viikkoa on leikitty samoja kiepsahduksia, joita käytän dog frisbeessä. Toissayönä otin naksun ja namit esiin. Viisi minuuttia ja seisoin tattina, kun Tito pakitti edestäni (eteentulo) täydellisesti perusasentoon. Otin näitä muutaman ja lähdin hihkuen yölenkille.
Meille toko on hupilaji, mutta silti kaikki pitää osata viimisen päälle, jos kokeeseen mennään. Eli ei mennä.

5. Dog Frisbee
Heittokäsi kuntoon niin, että hanskassa on vuoden lopussa ainakin 20 eri heittoa hallitusti. Titolle parempi hyppytyyli ja syksyllä meillä on valmis koreografia. Malttia treenaamiseen. Toivon pääseväni jonkun ulkomaisen kiekkoilijan oppeihin. Yksi on mahdollisesti tulossa Suomeen.

6. Paimennus
Tähän meni maku totaalisesti viime kerralla eli katsotaan nyt, mitä tämän suhteen tehdään. Ehkä ei mitään. Ehkä päästään Titon jonkun päiväkodin pihalle ja opetan sen paimentamaan lapsia. Pitäähän sen jotain saada paimentaa.

7. Cani Cross
Aloitettiin syksyllä, mutta jäi, kun tuli märkää, pimeää ja liukasta. Tämä täytyy laittaa kalenteriin ainakin viikon välein, jottei unohdu.

8. Nenähommat
Pennusta asti olen pitänyt Titon kuonon aktiivisena erilaisten nenätehtävien kanssa. Erilaisia asioita on saanut etsiä jälkeä pitkin ja tuulihaulla. Tunnareita on harjoiteltu tammenterhoilla, kävyillä ja kepeillä. Hyvin etsii, ei maistele ja löytää oman. Näitä jatketaan kokeilen jotain jäljen tynkää saada aikaiseksi. Tein eilen ja tänään minijäljet. Hyvin seurasi, mutta näitä tehdään täysin nenän aktivoimiseksi. Ei paineita opetustavoista, kun kaikki tehdään kuitenkin väärin!

9. Terveys
Tito menee kuvauksiin 6.2.2012. Kuvautan näillä näkymin lonkat, kyynärät, olat, selän ja tarkistutan silmät. Mielenkiinnolla odotan, miltä pienen pyörremyrskyn sisällä näyttää.

10. Kisoihin?
Haluaisin korkata sekä tokon että agilityn, vaikka sitten mölleillä, tämän vuoden aikana.

11. Muuta
Yritän psyykata itseäni siihen, että voin jättää Titon pariksi päiväksi vanhemmilleni hoitoon. Siskoni asuu Ruotsissa ja sinne pitää päästä kylään. Tito on valmis, minä en.
Olisi kiva saada Tito tottumaan kissoihin, mutta pitääkö minun hankkia sitä varten kissa?

Näköjään pääsin vauhtiin, mutta nämä ovatkin ehkä enemmän "mitä tehdään tänä vuonna" -mietteitä.

maanantai 2. tammikuuta 2012

Vuosi 2011 kuvina

Vuosi aloitettiin pilke silmäkulmassa.

Hyisevä talvi meinasi viedä mennessään, mutta me selvisimme juuri ja juuri.
Kuva: Seppo Louhimies

Kävimme Kiikalassa ja
Titon isä antoi isällisiä neuvoja elämässä pärjäämistä varten.

Tito yritti hurmata kauniita naisia, mutta sai käsilaukusta...
...kerta toisensa jälkeen.
Harjoittelimme kotona olemista,
mutta Titolle ei oikein uni maittanut yksin ollessa.

Jottei tulisi liikaa noottia,
opettelimme joitain "hienouksia".
Kuva: Mari Lustig

Välillä otimme etäisyyttä ympäröivään maailmaan ja
yritimme nähdä "the big picture".
Näimme ainakin kodin lähellä sijaitsevan jalkapallokentän.
Kuva: Mari Lustig
Joskus oli päiviä, jolloin halusimme vain pysyä sisällä.
Toisinaan suostuimme pistämään päämme ulos,
jotta muutkin voisivat ihailla meitä.
(Rotujärjestön lehden takakansi syksyllä -11)

Auringon paistaessa otimme ilon irti kaikesta, mitä löysimme.
Sateen yllättäessä estimme mökkihöperyyden opettelemalla tärkeitä temppuja.
Kun olimme loman tarpeessa,
menimme saareen nauttimaan Koirista Parhaimman seurasta.

Auringon porottaessa kävimme uimassa ja huomasimme,
että olemme tosiaan rantakunnossa.

Koska tungemme kuonomme joka paikkaan, saamme joskus kuonoomme.
Ampiainen pisti metsälenkillä.
Nautimme auringonlaskuista joskus vain kuvittelemalla, minkälainen maailma olisi,
jos kaikki olisivat yhtä hienoja kuin me.

Kesälajeihimme lukeutui uimisen lisäksi myös frisbee.
Kuva: Mari Lustig

Saimme frisbeestä ensimmäisen pokaalimmekin!
Vuoden aikana tiedostimme, että emme voi vain uida ja heitellä kiekkoa.
Meidän pitää harrastaa "kunnon" lajeja.
Kuva: Mari Lustig

Jossain vaiheessa meillä oli ongelmia arvojärjestyksen kanssa.
Ei ollut enää täysin selvää, kumpi meistä teki töitä ja kumpi nautti työn hedelmistä.

Marraskuussa jätimme hyvästit Koirista Parhaimmalle, Ramille.
Vuoden loppupuolella luikahdimme Messukeskukseen katselemaan ja
ihmettelemään maailman menoa.
Kuva: Mari Lustig

Vuoden aikana ehti tapahtua paljon, mutta uskomme alkaneen vuoden sisältävän vielä paljon enemmän.

sunnuntai 1. tammikuuta 2012

Vähitellen minä ymmärrän

Vuosi 2011 oli minulle tutustumisretki.
Vähitellen olen alkanut ymmärtää, mistä Titossa on kyse. Ymmärrän koko ajan paremmin...

...miksi tätä rotua sanotaan maailman viisaimmaksi.
...miksi bordercollieta ei suositella alaikäisille tai ensimmäiseksi koiraksi.
...miksi kasvattajat haluavat usein varmistaa, että koiran kanssa tehdään jotain, vaikkei kilpailuihin tähdättäisikään.
...mitä tarkoitetaan, kun neuvotaan olemaan askeleen koiran edellä.
...mitä tarkoitaa ennakointi - minun ennakointi ja koiran ennakointi.
...mitä tarkoittaa "nopea reagoimaan".
...miksi bc-ihmiset neuvovat opettamaan koirille rauhoittumista.
...mitä tarkoitaa, että koira on aina valmis.
...miten nopeasti ja monimutkaisesti koira voi yhdistellä asioita.
...miksi bc on monessa lajissa lyömätön.
...miksi tämä on minun rotuni.

Tito ei ole helppo koira. Välillä tuntuu kuin käsissäni olisi tulipallo. Yritän pitää sitä käsissäni, mutta en saa otetta, koska pallo on niin kuuma. Pallo sinkoilee kädestä käteen eikä se viilene hetkeksikään, jotta voisin pitää sen paikoillaan.

En halua kuitenkaan laskea tulipalloa maahan, koska se kiehtoo minua. En halua luopua siitä, vaikka välillä käsiin sattuu. Muutaman arven saaminen on tulipallon omistamisen arvoista.