perjantai 24. kesäkuuta 2011

keskiviikko 15. kesäkuuta 2011

Odotus palkittiin

Viimeisimmässä kirjoituksessani aiheena oli odotettu kiekkoilukurssi. Ja sitä kannatti odottaa! Sisukkaat suomalaiset eivät välittäneet, vaikka sää ei ollutkaan paras mahdollinen. Mitä siitä, jos tuulee niin, että heittojen arviointi on vähän niin ja näin? Mitä sitten, jos sade piiskaa päin naamaa ja kiekkojen pamahtaminen kohmeisiin sormiin saa sadattelemaan ihan vain muutaman kerran? Kesälajiksi sanovat. Ehkä kuitenkin ympärivuotinen laji, mutta sisällä pelattava.
Kouluttajina olivat ihanat ja taitavat Ewa Lukasik, Iwona Golab ja Monika Palacz. Täytyypä tässä mainita, että niin paljon oli Ewa pudottanut painoaan, etten itse meinannut häntä videolta tunnistaa. Video on pari vuotta vanha.

Ainakin Ewa ja Iwona ovat virallisia tuomareita. Se näkyikin hyvin opetuksessa. Tuli nopeasti selväksi, miten mikäkin asia arvostellaan kilpailuissa, missä vaiheessa jalan saa laskea maahan ja missä sitä kiekkoa on pidettävä. Itse pidän juuri sellaisesta koulutuksesta, jossa yksityiskohtiin kiinnitetään huomiota. Minua harmittaa, jos kouluttajan asenne kielii siitä, että hän ei halua paneutua oppilaisiinsa yksilöinä.
Monikalla oli puolestaan erilaiset heittotekniikat hanskassa - ja hyvin olikin.

Ensin kaikki osallistujat saivat vuorollaan näyttää taitojaan. Jos kiekko ei ollut tuttu ennestään, koiran kanssa sai vaan leikkiä. Tarkoitus oli siis hieman esitellä suhdettaan omaan koiraan. Minä tärisin jännityksestä niin, että housut meinasivat pudota. Uusi paikka, uusia ihmisiä... Kyllähän minä olen perheelleni ja naapureilleni näyttänyt, mitä Rami ja Tito osaavat. Se on ollut lähinnä hauskaa viihdettä. Nyt paikalla oli kuitenkin koiraihmisiä. Ihmisiä, jotka arvioisivat meitä. Sitten olikin meidän vuoro. Laitoin Titon liinaan, koska pelkäsin, että se juoksisi kaikkien ihanien ihmisten luo. Turhaan minä sitä pelkäsin. Hetki liinassa ja totesin, että ehkä voin kuitenkin päästää Juniorin vapaaksi. Kuinkas sitten kävikään? Kävi niin kuin pitikin - Tito teki niin kuin halusin. Olin niin iloinen, että teki mieli rutistaa tuota otusta. Ja minähän rutistin, kun lopetin vuoromme sylihyppyyn, ja koira oli sopivasti siinä sylissä. Ajatus siitä, mitä muut ajattelevat, vaihtui ajatukseen, että minulla on paras koira maailmassa.
Kuva: Mari Lustig
Kuva: Mari Lustig







Seuraavaksi opeteltiin, miten kiekkoa tulisi heittää. Unohdettiin siis kaikki, mitä ollaan opeteltu uimarannoilla. Koiralle heitetään toisella tavalla. Ensimmäisenä opeteltiin keräämistekniikka. Kiekkoja ei saa katsoa kerättäessä, ne pitää kolauttaa toisiinsa ja ne ladotaan viuhkaksi käteen. Heitettävä kiekko otetaan aina pinon alapuolelta.

Koirafrisbeessä tärkein heitto on floater eli kierteinen heitto ylös ja alas. Nimensä mukaisesti kiekon tulisi "leijua" ilmassa. Heitolla ei siis haeta pituutta vaan sitä käytetään erilaisissa tempuissa, joissa koira hyppää ihmisen osien yli tai ponnistaa joltain osalta. Osat voivat olla kaikki, mitä meissä ihmisissä on; jalat, kädet, selkä, pää, vatsa, kyljet jne. Kouluttajat näyttivätkin upeita esimerkkejä koirillaan. Heidän pakettiautossaan oli omien laskujeni mukaan seitsemän koiraa.
Kuva: Sirpa Saari
Floater opeteltiin heittämään pinosta monta kertaa nopeasti peräkkäin, pystyssä olevien tikkujen päälle, oman selän päälle ja maassa kyykyssä ollen tikun nokkaan. Floaterin jälkeen oli vuorossa koiraystävällinen heitto. Heiteltiin "maaliin" kahden kepin väliin ja heiteltiin parin kanssa. Parin kanssa heiteltiin ensin yhtä ja lisättiin vaikeutta ottamalla toinen kiekko mukaan. Toinen heitti yläkautta, toinen alakautta. Kesti hetken, että pystyi keskittymään sekä heittämiseen, että kopin saamiseen. Onneksi koirat osaavat ottaa huonojakin heittoja kiinni.

Jotta osaisimme heittää koiralle, meidän pitää tietää, miten koira liikkuu. Juoksimme siis kehää parin kanssa ja heitimme toisillemme. Tärkeää oli ennakoida, mihin kohtaa tulisi heittää, jotta pari voi pysyä omassa tahdissaa eikä kiekko lentäisi ohi. Ei ollut kannattanut heittää kovaa, koska se sattui. Liian alas tai ylös heittäminen ei toiminut myöskään. Hyvää harjoitusta minulle, jonka heittokäsi toimii kuin tuuliviiri.

Lopuksi harjoiteltiin heittämistä Monikalle. Olin yllättynyt, miten hyvin kiekot lensivät. Monika innostui ja alkoikin vaatia minulta erilaisia heittoja. Piti heittää päähän, rintaan, polviin, kovaa, hiljaa, lyhyitä, pitkiä jne.
Kuva: Mari Lustig
Heittotekniikoiden jälkeen otettiin jokainen koira vuorollaan kentälle. Kouluttajat opastivat koirakohtaisesti, miten tulisi toimia. Osa koirista tiesi, mitä piti tehdä ja osa vaati enemmän sytyttelyä. Suurin osa koirista joka tapauksessa innostui repimään ja leikkimään kiekoilla. Nähtiinpä muutama raivokas tapporavistus yhdeltä heeleriltäkin.

Minä olin niin innoissani seuraamassa muiden koirien treenaamista, että unohdin oman koirani olemassaolon. Ruokatauko alkoi ja säpsähdin, että Tito ei ole vielä saanut opetusta. Sain ilokseni kuulla, että ollaan Titon kanssa "eri tasolla" muihin verrattuna ja meidän kanssa tehdään muita juttuja. Suu auki sitten hämmentyneenä nyökyttelin ja aloin treenata Iwonan neuvoessa.

Kyllä tuntui hauskalta, kun etenimme näin:
Kuva: Mari Lustig
Iwona: Koira on vähän liian lähellä tätä varten.
Minä: Back up! Tito peruuttaa.
Iwona: Great! Osaisiko Tito tehdä _____?
Minä: Ai, näin? Tito tekee kyseisen tempun.
Iwona: Jes, just noin! Entä osaisiko se _____?
Minä: Näinkö? Tito tekee työtä käskettyä.
Iwona: Jes, mahtavaa! Entä toiseen suuntaan?
Minä: Tarkoitatko näin? Tito tekee.

Sitten yhdistelimme ja jalostimme meidän temppuja. Opettelimme uusia juttuja ja opettelimme vanhoihin temppuihiin parempaa tekniikkaa. Oli yllättävän vaikeaa esimerkiksi pitää kättä paikallaa, kun koira tulee kohti. Teoriassa helppoa, mutta käytännössä vaatii ainakin minulta monen monta toistoa.

Totesimme, että olen möhlinyt ja opettanut huomaamattani Titolle kamalan hyppytekniikan. Sain monta hyvää neuvoa, miten hyppytekniikkaa saa paremmaksi. Frisbeessä koiran tulee hypätä erilailla kuin agilityssa. Agilityssa meillä ei ole ollut rimoja vielä kuin maassa, joten eipä sitäkään hyppyä ole takataskussa. Tällä hetkellä hypyt ovat jo huomattavasti parempia, kun niitä on harjoiteltu.

Kouluttajilla oli hyvin erilaisia koiria. Yksi oli iso, toinen pieni. Yksi oli hyvä tasapainoa vaativissa tempuissa ja toinen parhaimmillaan korkeissa hypyissä. Yksi pidettiin agilitykoirana, joten se teki toisenlaisia temppuja frisbeessä. Kysyin kouluttajilta lukuisia kysymyksiä ja he vastasivat hyvin. Tuli selväksi, että pennun kanssa ei oikeasti kannata kiekon kanssa harjoitella. Temppuja ilman kiekkoa voi tietysti opetella, mutta kiekko otetaan mukaan vasta vuoden iässä. He painottivat myös hyvin sitä, että kaikkien koirien ei pidä eikä tarvitse osata kaikkia temppuja. Jokaisen koiran kanssa kannattaa tehdä niitä temppuja, joissa se on hyvä ja joita sen on helppo oppia. Ei saksanpaimenta kannata laittaa selän päälle seisomaan takajaloilla. Eikä kai sitä tarvitse kauheasti perustella.

Opin viikonloppuna huimasti. Takataskussa on yli kymmenen erilaista heittotekniikkaa; jalan alta, selän takaa, kämmenheitto, rystyheitto, heitto ylös, skippi maasta, floater muunnoksineen jne. Opin asioita, joita minun kannattaa huomioida juuri Titon kanssa. Näin hienoja temppuja, upeita koiria ja tapasin taitavia ihmisiä. Päälimmäiseksi jäi kuitenkin ajatus: Minulla on superkoira!

 
Kuva: Edda van der Ende