Then vs. Now: Ajatus omasta koirasta

Olen kuuden vanhana itkenyt ja sanonut äidilleni, että on turhaa elää, kun ei ole omaa koiraa.

Yhteisöllisen saaren lapsena olin paljon tekemisissä koirallisten ihmisten kanssa. Kävin erikseen niiden ihmisten luona, joilla oli koiria. Joskus sain olla koiravahtina ja olin onneni kukkuloilla. Kuin oma koira. Edes pienen hetken.

Koirat olivat minulle sankareita. Idoleita. Kun jonkun tolleri osasi hypätä veneestä veteen, halusin juuri sellaisen koiran. Toisen flatti osasi noutaa vedestä, minkä seurauksena halusin mustan noutajan. Yhden perheen sakemanni tuli aina kutsuttaessa luokse, totteli muutenkin hyvin eikä sitä tarvinnut laittaa koskaan hihnaan. Halusin saksanpaimenkoiran.

Pienen tytön käsitys omasta koirasta oli ihailtavan yksinkertainen. Ei huolia koiran kouluttamisesta, ruokinnasta, oman ajan riittävyydestä, omasta "muusta" elämästä, koiran tarpeista tai edes siitä, kuinka kauan koira elää ja mitä 15 vuoden kuluttua kuuluisi elämään. Minä halusin koiran ja se oli kaikki kaikessa. Halusin vierelleni ystävän, jonka kanssa rymytä saaren metsissä, kaivaa keväisin ojia ja istuskella kallioilla. Halusin koiran, jolle voisin opettaa tärkeimmät temput eli noutaminen, kuoleminen ja nätisti istuminen (tutummin "kurre").

Ennen ensimmäistä koiraa eli sekarotuista Ramia, vakuutin äidilleni, että tiesin jo minne kaikkialle veisin oman koirani lenkille. Olihan äiti oikeaoppisesti kuitenkin tuonut perinteisen lenkkeilyongelman esille. "Kuka sen koiran sitten vie ulos?" Totuus on, että ne lenkkeilypaikat olivat parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotitalosta. Oli kiipeilypuu, pajunkissaoja, kevätpolttoheinikko ja pirunpelto. Pieni lapsi ei ymmärtänyt, että koiralle ne oliva pissatuksia, mutta eivät tosiaan lenkkeilyä.

Mutta ei sitä omaa koiraa tullut ihan noin vain. Ehdin saada synttärilahjaksi nahkaiset koiravaljaatkin ennen koiran saapumista ja jostain ilmestyi flexi. En muista, ostinko sen omilla rahoillani vaiko vanhempieni avustuksella. Raahasinkin sitten sinisellä flexillä perässäni isoa pehmolelukoiraa, jolla oli ne nahkavaljaat päällä. Valjaiden pukeminen koiran päälle oli aina hienoa, koska niin tehtiin oikeankin koiran kanssa. Koiratarvikkeet olivat "puoli koiraa"!

Kun oma koira lopulta tuli, se oli unelmien täyttymys. Ei ollut tytöllä huolta ensimmäisen automatkan sujumisesta tai koiran totuttamisesta kissoihin. Mielessä eivät kummitelleen ajatukset, miten opetettaisiin mitäkin. Ei kannettu harmia jo etukäteen siitä, miten ensimmäinen lenkki tehtäisiin, saisiko muita tavata, miten sisäsiisteys opetettaisiin, minkälaista ruokaa syötettäisiin tai mitään muutakaan. Minulla oli koira eli kaikki, mikä oli oleellista sillä hetkellä.

Oman koiran upeus ja mahtavuus eivät varisseet siihen, että pentu veti hihnassa tai uikutti oven takana. Omaa koiraa rakastettiin täydellä sydämellä. Siitä oltiin ylpeitä sen takia, että oli koira. Ei sen takia, että se oli tietyn rotuinen, menestynyt kilpailuissa, tuli hienosta suvusta tai osasi tiettyjä asioita.
Oleellista olivat aivan muut seikat. Sen paksu turkki, jonne saattoi haudata kasvot. Sen tapa olla niin ylpeä joidenkin temppujen tekemisestä. Sen kanssa jäälakeuksilla käveleminen omien ajatusten kelluessa huolettomasti. Niin paljon hyviä hetkiä.

Kun kasvoin, alkoi tunne kuitenkin haaleta. Aloin vertailla koiraani muiden koiriin. Se ei hypännyt veneestä veteen, se ei noutanut eikä todellakaan pysynyt vieressä ilman talutinta pidempään kuin kourassani oli juustoa. Se myös haukkui pihan ohi käveleville ihmisille, näykkäsi muutamaa lasta, karkasi juoksuisten narttujen perään, kävi syömässä naapureilla iltaisin ja oli aina ties missä. Osasihan se hupsu koira temppuja, tein sille oman agilityradan ja yritin vääntää siitä väkisin rekikoiraa. Mutta oli helppo ajatella, että koira ei osannut, koska perheessä ei oltu johdonmukaisia, se oli jo tietyn ikäinen, siinä oli pystykorvaa, sitä ei oltu pennusta asti opetettu ja näitähän riittää.

Jo teininä olin varma, että ratkaisu oli uusi koira. Sellainen, joka olisi vain ja ainoastaan minun. Suuret luulot omista taidoista sekä omista taskurahoista. Katselin nimittäin ahkerasti myynti-ilmoituksia muun muassa Keltaisesta Pörssistä. Olin jo vakuuttunut netistä löytämieni videoiden ja kuvien perusteella, että bordercollie olisi oikea rotu. Seurauksena, että olin valmis ostamaan omilla rahoillani jokaisen koiran, jossa oli ripauskin tätä rotua. Kaikki bc-mixit olivat täydellisiä vaihtoehtoja.

Huhheijaa, onneksi rahat eivät riittäneet eikä koiran hankkiminen muutenkaan toteutunut... Jatkoin siis pystykorvasekoitukseni kouluttamista ja luin perheelleni lakeja koiran kouluttamisesta sen mukaan, kun niitä päästäni keksin.

Kun teinivuodet taittuivat, muutin omaan kotiin. Pystykorvainen Rami oli jo iäkäs, mutta edelleen oppivainen. Jaksoin sinnikkäästi opettaa temppuja, mutta en saanut sitä käyttäytymään hyvin. Rähisi ohitettaville koirille eikä tullut luokse kutsuttaessa. Mutta hei, sehän oli pystykorvasekoitus, tietyn ikäinen ja koulutuskin oli unohtunut pentuvaiheessa...

Niin tuli aika, jolloin päätin hankkia oman koiran. Ei koko perheen koiran, vaan oman. Jonka voisin kouluttaa alusta alkaen itse. Koska täten saisin koirasta juuri sellaisen kuin halusin. Eikö vain?

Huomaatteko, mikä muuttui vuosien aikana?
Pienen lapsen haave oli koira. Ystävä, jonka kanssa saattoi heitellä pajunkissoja virtaavaan puroon ja juosta metsässä. Se riitti. Aikuinen minä unohti sellaiset hupsutukset. Nyt halusin tietynlaisen koiran. Koiran piti toimita tietyllä tavalla. Uskoin vahvasti voivani tehdä uudesta koirasta sellaisen kuin halusin. Mikään ei ollut esteenä.

Paitsi todellisuus ja oikea elämä...

Kun pitkien etsintöjen jälkeen löysin Titon pentueen ja sain siitä oman koiran, yksi suurista unelmistani oli täyttynyt. Mutta se myös romuttui hyvin nopeasti. Pienen paimenpoikasen harteilla oli niin suuret odotukset, ettei se mitenkään voinut niitä täyttää. Se ei tiennyt tulleensa toteuttamaan minun suunnitelmiani. Se oli avoin kaikelle uudelle, minä en. Pieni mustavalkoinen tutustui maailmaan ja minuun, mutta minä en osannut tutustua siihen. Minähän olin jo päättänyt, minkälainen se olisi ja etenkin, minkälainen siitä tulisi.

Titon kanssa kesti kauan, kunnes osasi vihdoin nähdä, minkälainen koira se on. Kesti kauan ymmärtää, että se on paljon parempi kuin olisin osannut suunnitella ja päättää etukäteen. Ja näiden asioiden ymmärtämiseen tarvittiin kolmas koira. Se koira, josta nyt viimeistään tulisi täydellinen. Mutta joka oli niin järjettömän kaukana odotuksistani, etten voinut olla edes pettynyt siihen. Totti osoitti niin nopeasti vaativansa minulta avoimuutta, että jouduin heittämään pienimmätkin suunnitelmani roskakoriin. Erikoinen lapsi vei ajatukseni uusilla raiteille ja muutti minua koiraihmisenä merkittävästi.

Olen löytänyt vasta viimeisen vuoden aikana rauhan koirieni kanssa. Tai ei, tarkemmin sanottuna olen löytänyt rauhan itseni kanssa koiraihmisenä. Olen myös löytänyt monen vuoden jälkeen samoja hassuja ajatuksia kuin silloin pienenä, dramaattisena lapsena, joka ei voinut elää ilman koiraa. Nyt minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa voin avata ojia, juosta pelloilla, harrastaa eri lajeja ja puuhailla temppujen parissa. Minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa osaan nauraa ja hymyillä päivittäin. Nyt minulla on kaksi koiraa, joista osaan olla ylpeä.