Maailma on täällä, täällä meitä varten

Aika kärppänä saa olla, jos mielii peruutuspaikoille ihanan Maijun treeneihin! Paikat menevät kuin kuumille kiville, mutta viime viikolla osui arpa kohdille ja tänään nautittiin vartti hyvästä opastuksesta.

Kaikkia hienoja sanoja emme tiedä ohjauksille, mutta aivan hurjan hyviä juttuja tuli tehtyä. Välistävetohommat ovat vaikeita ja uudehkoja, samaten niistopyöritykset. Ei lopu harjoiteltavat asiat kesken!

Kepit ja kontaktit menivät kuitenkin loistavasti ja vieläkin hymyilyttää, ettei kesällä osattu näitä ollenkaan tai olisi edes suostuttu tekemään osana rataa. Nyt me teemme. Me osaamme.

Meiltä kysyttiin, milloin menemme seuraaviin kisoihin. Onhan tätä pohdittu, mutta vastaukseni oli aika epämääräinen. Minä kun en halua mennä kisoihin niin, että käymme kerran viikossa treenaamassa. Se on mille tahansa lajille liian harvoin. Sanon minä, joka pitää agilitysta parin vuoden taukoja. Kerran viikossa treenaamalla näin alkutaipaleella pidetään juuri ja juuri taitoja yllä. Rutiinia, toistoja ja osaamisen haastamista on kuitenkin turha toivoa.

Maiju sanoi tärkeän huomion siitä, että olen Titon kanssa onnekas. Supersankari on jo, siis VASTA, 7-vuotias. Mutta sillä ei ole 7-vuotiaan agilitykoiran rasitusta takanaan. Joten iästään huolimatta Tito voi hyvin harrastaa, vaikka toki huomaan, että se hidastuu toistojen kasvaessa nopeammin kuin aikaisemmin. Onneksi on pikkuveli, joka voi aina paikata.

Kun lämmittelyt ja loppuverryttelyt tulee tehtyä tunnollisesti ja kylmillä säillä muistan heittää nuttua niskaan tauoilla, Titon kanssa on vielä kaikki mahdollista.

Ai niin, tänään nutut unohtuivat matkasta. Tito sai siis paksun toppatakin niskaansa. Keinot on monet!