Mutta katsokaa nyt tuota Hottentottia! Se niin kovasti yrittää. Aina.
perjantai 25. marraskuuta 2016
Totti tekee, Nova ei osaa
Totti tekee siis seuraamista, ja Nova ei osaa järjestää kuvausolosuhteita järkeviksi. Tässä siis historian lyhyin ja pimein video seuraamisesta. Kävelin lopussa vielä aivan puhelimen vierestä, jotta saisin edes jotain ruutuun.
Mutta katsokaa nyt tuota Hottentottia! Se niin kovasti yrittää. Aina.
Mutta katsokaa nyt tuota Hottentottia! Se niin kovasti yrittää. Aina.
Mun juttu
Tajusin tänään omien treenieni jälkeen löytäneeni sellaisen asian, jota olen etsinyt monen monta vuotta. Olen kokeillut useita urheilulajea - purjehdusta, kiipeilyä, tankotanssia, itsepuolustasta, sirkusta... Käyn edelleen harvakseltaan kiipeilemässä, käsinseisontakurssi on parin viikon kuluttua sirkuksen puolelta ja tankotanssia jatkan siskon tultua maailmalta keväällä. Se oli meidän yhteinen juttu ja yksin tunneilla käyminen oli aivan mälsää. Itsepuolustus jäi selkävaivojen takia. Kaatumisten ja heittojen treenaaminen eivät olleet parasta lääkettä risalle alaselälle.
Purjehtimista ehdin harrastaa noin 12 vuotta ennen kuin hankin yhden mustavalkoisen Titon. Purjehdus jäi ja heittäydyin koiraharrastuksiin. Koulutin Titoa parhaani mukaan ja harrastin sen kanssa mitä milloinkin. Kausittain tietysti. Teen kaiken kausittain! Voin syödä samaa ruokaa pari kuukautta, jonka jälkeen en koske kyseiseen purtavaan puoleen vuoteen. Venyttelen säännöllisesti jonkun vuoden ja unohdan koko asian seuraavan vuoden aikana. Titon, ja myöhemmin Totinkin kanssa, harrastin agilityjuttuja päivittäin - kunnes tuli toko. Sitten tehtiin tokoa. Joka alkoi maistua puulta ja löysin jäljen. Tuli talvi ja palasin agilityn pariin hallivuoron turvin. Ja valjakkohommat. Niitä myös! Kunnes tuli kevät ja vihreät nurmikentät - FRISBEE! Hetkinen, agilitya ei oltu pitkään aikaan tehty. Sen vuoro... Kunnes mikään ei maistunut vähään aikaan miltään. Parasta oli istua ulkona ja antaa koirien tehdä omiaan. Siihen asti, että näin netissä jonkun tempun, joka piti opettaa. Ymmärrättekö?
Aina ei tarvita seinää ja epäonnistumisia, jotta turhautuu ja lopettaa jonkun harrastuksen. Minua vain alkavat kiinnostaa uudet asiat. Kesällä aloitin uuden oman lajin, jossa tuli järkyttävän huonon valmentamisen vuoksi mitta täyteen heti kättelyssä. Minut hyvin tuntevat ymmärtävät, että urheilun saralla en voi treenata kovaa paikassa, jossa valmentajat puhuvat hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja tuntuvat meditoivat tunnin lomassa. Joogat, meditoinnit ja pilatekset ovat omia lajejaan ja niissä käyn, kun haluan rauhoittua enkä valuttaa hikeä naama punaisena ja jalat tuskin kantavina.
Aika lennosta päädyin uuteen vaihtoehtoon. Olin oikeasti hieman unohtanut kyseisen paikan olevan edes olemassa. Olin käynyt kerran paikalla avajaisissa, ja sieltä oli jäänyt huima fiilis. Ilmoittautumista vain menemään ja treenit käyntiin.
Sitä en ole vielä kertaakaan katunut. Koirien kanssa tehdessä kyse ei ole minun harrastuksestani. Se on aina meidän harrastamista. Titon ja minun, Totin ja minun tai poikien ja minun. Kun teen koirien kanssa, en voi keskittyä vain itseeni. On oltava tuntosarvet herkkinä koiran suuntaan. On tarkkailtava koiraa oman toiminnan lisäksi. Se on vuorovaikuttamista. Kommunikointia molempiin suuntiin. Ja totta hemmetissä pidän siitä - ei kai sitä tulisi muuten tehtyä!
Palaten vielä tunteeseen, joka valtasi tänään omien treenieni jälkeen. Se tunne sanoi: Tää on mun juttu. Löysin kesällä sellaisen lajin, jossa yhteisö on asteikolla 1-5 ... aivan maailmanluokan paras! Yhteisö, jonka jäsenyydestä voi olla ylpeä. Laji, jossa tulee annettua aina enemmän kuin uskoo itsestään lähtevän. Laji, jossa voin keskittyä omien suoritusteni aikana vain ja ainoastaan omaan tekemiseeni. Ei tarvitse ajatustakaan laittaa mihinkään muuhun. Riittää, kun annan itsestäni kaiken.
Tai niin kuin yhden coachin paidan selässä lukee:
Good is not Enough - if Better is an Option.
Satu on tosi ja liittyy hyvin vähän koiriin. Halusin kirjoittaa asiasta siitä huolimatta, koska oman jutun löytäminen on parhautta. Se antaa myös aivan eri tavalla energiaa meidän juttuihin.
Meidän - Titon, Totin ja minun.
Purjehtimista ehdin harrastaa noin 12 vuotta ennen kuin hankin yhden mustavalkoisen Titon. Purjehdus jäi ja heittäydyin koiraharrastuksiin. Koulutin Titoa parhaani mukaan ja harrastin sen kanssa mitä milloinkin. Kausittain tietysti. Teen kaiken kausittain! Voin syödä samaa ruokaa pari kuukautta, jonka jälkeen en koske kyseiseen purtavaan puoleen vuoteen. Venyttelen säännöllisesti jonkun vuoden ja unohdan koko asian seuraavan vuoden aikana. Titon, ja myöhemmin Totinkin kanssa, harrastin agilityjuttuja päivittäin - kunnes tuli toko. Sitten tehtiin tokoa. Joka alkoi maistua puulta ja löysin jäljen. Tuli talvi ja palasin agilityn pariin hallivuoron turvin. Ja valjakkohommat. Niitä myös! Kunnes tuli kevät ja vihreät nurmikentät - FRISBEE! Hetkinen, agilitya ei oltu pitkään aikaan tehty. Sen vuoro... Kunnes mikään ei maistunut vähään aikaan miltään. Parasta oli istua ulkona ja antaa koirien tehdä omiaan. Siihen asti, että näin netissä jonkun tempun, joka piti opettaa. Ymmärrättekö?
Aina ei tarvita seinää ja epäonnistumisia, jotta turhautuu ja lopettaa jonkun harrastuksen. Minua vain alkavat kiinnostaa uudet asiat. Kesällä aloitin uuden oman lajin, jossa tuli järkyttävän huonon valmentamisen vuoksi mitta täyteen heti kättelyssä. Minut hyvin tuntevat ymmärtävät, että urheilun saralla en voi treenata kovaa paikassa, jossa valmentajat puhuvat hädin tuskin kuuluvalla äänellä ja tuntuvat meditoivat tunnin lomassa. Joogat, meditoinnit ja pilatekset ovat omia lajejaan ja niissä käyn, kun haluan rauhoittua enkä valuttaa hikeä naama punaisena ja jalat tuskin kantavina.
Aika lennosta päädyin uuteen vaihtoehtoon. Olin oikeasti hieman unohtanut kyseisen paikan olevan edes olemassa. Olin käynyt kerran paikalla avajaisissa, ja sieltä oli jäänyt huima fiilis. Ilmoittautumista vain menemään ja treenit käyntiin.
Sitä en ole vielä kertaakaan katunut. Koirien kanssa tehdessä kyse ei ole minun harrastuksestani. Se on aina meidän harrastamista. Titon ja minun, Totin ja minun tai poikien ja minun. Kun teen koirien kanssa, en voi keskittyä vain itseeni. On oltava tuntosarvet herkkinä koiran suuntaan. On tarkkailtava koiraa oman toiminnan lisäksi. Se on vuorovaikuttamista. Kommunikointia molempiin suuntiin. Ja totta hemmetissä pidän siitä - ei kai sitä tulisi muuten tehtyä!
Palaten vielä tunteeseen, joka valtasi tänään omien treenieni jälkeen. Se tunne sanoi: Tää on mun juttu. Löysin kesällä sellaisen lajin, jossa yhteisö on asteikolla 1-5 ... aivan maailmanluokan paras! Yhteisö, jonka jäsenyydestä voi olla ylpeä. Laji, jossa tulee annettua aina enemmän kuin uskoo itsestään lähtevän. Laji, jossa voin keskittyä omien suoritusteni aikana vain ja ainoastaan omaan tekemiseeni. Ei tarvitse ajatustakaan laittaa mihinkään muuhun. Riittää, kun annan itsestäni kaiken.
Tai niin kuin yhden coachin paidan selässä lukee:
Good is not Enough - if Better is an Option.
Satu on tosi ja liittyy hyvin vähän koiriin. Halusin kirjoittaa asiasta siitä huolimatta, koska oman jutun löytäminen on parhautta. Se antaa myös aivan eri tavalla energiaa meidän juttuihin.
Meidän - Titon, Totin ja minun.
perjantai 18. marraskuuta 2016
Vietävänä
Joten otin tänään Totin mukaan hallille. Joku osaava oli tehnyt pitkän radankin isolle kentälle, mutta minä ja Totti emme astele sellaisille areenoille vielä piiiiitkään aikaan. Me teemme erilaisia treenejä. Pentutreenejä. Perusteita. Pohjia. Alkeita.
Joten valtasimme käyttöömme pienemmän kentän ja kyhäsin siihen muutamat hypyt ja putken. Meillä on niissäkin jo tekemistä. Tosin ajattelin, että projektia on vielä enemmän kuin sitä näköjään on. Nuorukainen on käynyt iltalukiota ja edennyt sitten viime kerran!
Se ei enää tuijottanut minua herkeämättä, vaan katsoi esteitä. En voinut uskoa, kun se käänsi päänsä pois kohti edessä olevia esteitä. Se katsoi eteensä. Se keskittyi muuhunkin kuin minuun eikä edessä ollut edes lelua odottamassa. Tajusin vasta nyt, että aikaisemmin on ollut lelukin vielä odottamassa, jotta se katse saataisiin jollain huijauksella eteen. Ei ollut tänään sitä. Heitin lelun vaihtelevalla tarkkuudella Totin eteen, viimeisen esteen jälkeen.
Se tykitti aivan järjetöntä nopeutta esteiden LÄPI eli roiskis ja rimoja sateli. Niistä en ole sanonut mitään tähän mennessä. Alussa rimoja lensi sieltä ja täältä. Muutaman kerran jälkeen ei enää ellen kokeillut jotain slaavilaista avosätkäystä eli huitonut holtittomasti kaikkiin ilman suuntiin.
Totti ei osaa vielä lukea rataa niin kuin Tito. Se ei osaa päätellä yksinkertaisiakaan asioita. Se on niin alkeissa, ettei uskoisikaan. Mutta sen kehitys on jäätävää. Jos kehittyisin samalla vauhdilla ohjaajana, saattaisimme joku päivä olla taitava parivaljakko. Vielä en kuitenkaan osaa ohjata tuota. En ole samaa tykitystä nähnyt kuin joskus kisoissa. Silloin olen aina miettinyt, miten ihmeessä ohjaajat saavat kyseiset koirat suorittamaan esteet oikeassa järjestyksessä. Niiden koirien katsominen on saanut oman sykkeeni nousemaan ja hengityksen pysähtymään. Jokainen hetki on täynnä voimaa, jännitystä, sähköä ja uhkapeliä. Jokainen hetki ohjaaja ja koira tuntuvat taistelevan siitä, kumpi vie ja kumpi on vietävänä. Nyt minulla on se koira. Ja se vie. Herran jestas, se vie.
Alla vielä tuuletukset onnistuneesta suorituksesta. Näköjään suoritusten taltiointi on hyvä asia monestakin syystä. Tässä on loistava esimerkki rauhallisesta silittämisestä. Not.
sunnuntai 13. marraskuuta 2016
Melkein naurattaa!
Tänään oltiin saaressa isänpäivän merkeissä. Samalla, kun lastailtiin tavaroita veneeseen, Totti kävi uimassa. Vesihän on siinä nollan asteen kieppeilä. Riitettä ja erinäistä hyhmää on siellä täällä. Kotirannassa jopa ihan jäätä. Uintiin siis parhaat mahdolliset olosuhteet!
Tito ja Totti rymysivät ulkona koko päivän. Kissat olivat turvallisesti sisällä, joten ei tarvinnut kuin parin tunnin välein käydä katsomassa, ovatko koirat vielä olemassa. Olivathan ne. Isä, Kepo ja pari naapuria suorittivat kantohommia ja veneiden kuljettelua ulkona. Itse olin linnoittautunut sisälle äidin kanssa juttusille. Kävin sillon tällöin katsomassa, miten hommat sujuvat. Koirat hyörivät työntekijöiden lähellä, ja Tottihan meinasi sitten ottaa saman kohtalo haltuun kuin Titon isä, Piski. Oli hippasen lähellä, ettei jäänyt traktorin ja peräkärryn väliin pannukakuksi. Urpo!
Tokihan Tito ehti siinä sitten rellestämisen lomassa satuttaa etutassunsa anturan. Iso ja syvä viilto johti veritäpliin pitkin lunta. Tjooh, en ottanut mestareita sitten sisälle ollenkaan. Pysyipähän haava puhtaana, kun lämpötila oli parissa asteessa ja lumi puhdasta.
Nyt tultiin kotiin, eikä tassu onneksi vuoda. Väsyneitä ovat ja hyvästä syystä.
Näin tänään!
Tito ja Totti rymysivät ulkona koko päivän. Kissat olivat turvallisesti sisällä, joten ei tarvinnut kuin parin tunnin välein käydä katsomassa, ovatko koirat vielä olemassa. Olivathan ne. Isä, Kepo ja pari naapuria suorittivat kantohommia ja veneiden kuljettelua ulkona. Itse olin linnoittautunut sisälle äidin kanssa juttusille. Kävin sillon tällöin katsomassa, miten hommat sujuvat. Koirat hyörivät työntekijöiden lähellä, ja Tottihan meinasi sitten ottaa saman kohtalo haltuun kuin Titon isä, Piski. Oli hippasen lähellä, ettei jäänyt traktorin ja peräkärryn väliin pannukakuksi. Urpo!
Tokihan Tito ehti siinä sitten rellestämisen lomassa satuttaa etutassunsa anturan. Iso ja syvä viilto johti veritäpliin pitkin lunta. Tjooh, en ottanut mestareita sitten sisälle ollenkaan. Pysyipähän haava puhtaana, kun lämpötila oli parissa asteessa ja lumi puhdasta.
Nyt tultiin kotiin, eikä tassu onneksi vuoda. Väsyneitä ovat ja hyvästä syystä.
Näin tänään!
perjantai 11. marraskuuta 2016
Nyt tänne se talutin!!
Käytiin tänään Titon kanssa keskustelua, tuodaanko ilman lupaa otettu talutin heti vai vähän myöhemmin takaisin. Tässä Titon osuus:
keskiviikko 9. marraskuuta 2016
Jokohan riittäisi?!
Ensimmäinen koirani ei sairastanut koskaan mitään ihmeellistä. Se vietiin rokotuksille säännöllisesti, madotettiin, kun muistettiin ja pallit poistettiin kolmen vuoden ikäisenä. 15,5–vuotiaana koira lopetettiin äkillisen kunnon heikkenemisen vuoksi.
Tänä syksynä olen on ollut Titon reikäposkihommaa, Totin hammasprojektia, Titon yksi epäselvä kummallisuus ja muutama päivä sitten löysin Totin aamulla keittiöstä vasen silmä lähes kiinni muurautuneena. Keltaista puuroa silmän ympärillä ja ollessaan auki silmä näytti samalta kuin viikon valvomisen jälkeen. Punertavaa ja turvonnutta.
Hain samana päivänä silmähuuhdetta apteekista ja nyt silmä on lähes ennallaan. Vielä on punoitusta, mutta silmä pysyy sentään auki eikä rähmää kerry niin paljon kuin alussa. Liekö silmä tulehtunut vai mikä todennäköisempää, osunut ihan mihin vain ulkona tai sisällä.
Totti ei ole nauttinut silmien huuhtelusta ja Tito on joka kerta mennyt heittelemään puruluuta tai repimään taluttimia voitonriemuisena. Samaa se tekee, kun Totilta leikataan kynsiä... Tänään Titolla kävi huono tuuri. Se sai pienen näpäytyksen tuosta irvailustaan eli laitoin sillekin huuhdetta silmiin. Ihan vain tasa-arvon puolesta.
perjantai 4. marraskuuta 2016
Ei kukaan pärjää yksin täällä, ei kukaan haluu yksin jäädä
Tänään tuli mieleeni, miten tärkeää on, että tuntee ihmisiä, joille voi jakaa asioita koirallisesta elämästä.
- On joku, jolle voi soittaa ja fiilistellä onnistunutta treeniä tai ihan koirien hauskoja esiin tulleita sattumuksia.
- On joku, jolle voi lähettää videon huonosti voivasta koirasta. Että hei, miltä tää sun mielestä näyttää? Mitä mä teen? Ei heti panikoida. Ollaan empaattisia ja todetaan, että tämä puoli koirissa on aivan persiistä.
- On joku, jonka kanssa voi pohtia jonkin asian opettamisen kiemuroita. Ollaan avoimia ehdotuksille ja kokeillaan. Ollaan iloisia toisen edistymisestä ja kun itse onnistuu oman koiran kanssa, voi täysin peittelemättä juosta kiljuen ja hihkuen. Koska se toinen fiilistelee onnistumista aivan samalla tasolla.
- On joku, jolle voi soittaa itkien, kun ei jaksa yhtään. Eikä hän tuomitse heti huonoksi omistajaksi, vaikka hänelle vuodattaa tai siis oksentaa kaiken, kun mikään ei onnistu ja kaikki on liikaa.
- On joku, joka ei luojan kiitos tajua koirista mitään eikä siis analysoi heti kaikkea. Kuuntelee vain ja kysyy sen jälkeen, että mennäänkö saunaan.
Tämä maaginen "joku" voi olla yksi ja sama ihminen. Tai se voi olla monen monta eri ihmistä. Voi olla, ettei sen jonkun kanssa ole nähty moneen vuoteen, mutta puhelut ja viestit kulkevat edelleen. Tai sitten nähdään viikoittain. Voi myös olla, että se joku oli joskus, mutta ei ole enää.
Jos joku siellä tunnistaa itsensä - kiitos!
keskiviikko 2. marraskuuta 2016
Joskus se puhahtaa
Niin, Totti puhahtaa joskus. Pariin kuukauteen ei kuulu välttämättä ääntäkään, mutta tänään kuului kaksikin kertaa onneton "buh".
Ensimmäinen oli osoitettu naiselle, joka selasi liikkumattomana puhelintaan keskellä tietä. Totti ei voinut ymmärtää, mikä tuo hahmo isossa talvitakissaan on. JA MIKSI SE EI LIIKU!? Koska Totti ei ole mikään pelokas ja heikkohermoinen tapaus, sen oli mentävä ihan naisen viereen merkkaamaan puska. Jotta voisi siinä pissimisen lomassa ottaa vähän hajuja naisesta. Ihan ohi mennen vain.
Toinen puhahdus osoitettiin rapussa naapurin miehelle. Olen joskus jutellut tämän vanhemman herran kanssa, joten hän jäi hämärässä seisomaan (meillä on muutama lamppu pimeänä rapussa) ja odottamaan, että tullaan hänen kohdalleen. Pitäähän kuulumiset vaihtaa. Tytärkin oli lähtenyt Lontooseen. Tulee vasta tammikuussa takaisin... Tito oli innoissaan, kun näki miehen. Koska mikäs sen hauskempaa kuin ihminen? Totti katsoi kulmiensa alta ja tuhahti. Ei voinut ymmärtää, miksi hämärässä oli vanha mies, joka ei liiku eikä puhu.
Muistan kyllä nuo tuhahdukset, mutta niihin suhtautuminen on muuttunut parissa vuodessa paljon. Tähän vaikuttaa suuresti se, että Tottia kiinnostaa. Se haluaa mennä kummajaistenkin luokse. Jos on mahdollisuus, se menee. Ihan itse. Ei tarvitse mennä näyttämään, miten mukava naapurin mies on. Nytkin Totti meni miehen luokse ensimmäisenä. Tito tuli perässä häntä viuhtoen.
Ei kaadu hihnan tämä pää enää yhdestä tai kahdesta pöhähdyksestä. Totti on monessa asiassa huomattavasti rohkeampi (lue: yllytyshullumpi) kuin Tito. Pojat suhtautuvat lähtökohtaisesti ihmisiin ja koiriin eri tavoin. Tito on innoissaan ja näkee vain mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille. Totti on sitä mieltä, että ihmiset ja koirat saavat olla olemassa. Mutta niiden kuuluu käyttäytyä lajilleen tyypillisesti. Ei esimerkiksi seistä paikallaan jähmettyneinä. Kaikki liikkuvat ihmiset ovat Totin mielestä oikeastaan vain halailua varten. Liikkuvat koirat ovat myös kivoja. Mutta eivät ne, jotka tuijottavat ja liikkuvat kuin hidastetussa elokuvassa. Ne ovat ällöttäviä. Vapaana leikkimään päästessään Totti on tullut toimeen kaikkien koirien kanssa. Siis koirien, jotka olen hyväksynyt kaveriehdokkaiksi. Ja tässähän minä olen aika tiukka. Koska omille koirille käy vain minun tarkasti arvioima seura. Tietysti. Ei mitään pahiksia, liian nössöjä jalkoihin tallautuvia tai epäreiluja ja elekieleltään köyhiä hännäkkäitä.
Hajanaiset puhahdukset tuskin koskaan loppuvat. Se ei ole tavoitteenikaan. Niitä saa jopa tulla silloin tällöin, koska jokainen kerta on mahdollisuus Totille oppia, etteivät ne kohteet olekaan kammottavia. En minä näistä mitään joka päivä tapahtuvaa sirkusta halua, mutta kerta kuussa on ihan ok. Minä selviän, Totti selviää.
Jos tuo menee bufin jälkeen omatoimisesti vieraan ihmisen luokse haistelemaan, ottaa rapsutukset ja silitykset rentona vastaan, ei tässä tarvitse hirveästi stressata. Enemmän stressaan sitä, etten jaksa opettaa suunnitelmallisesti Tottia pysymään paikoillaan. Miksi se ei vaan osaa sitä, kun on muitakin asioita oppinut opettamatta?
Vuosi sitten tehtiin poikien kanssa muutama vetolenkki Levillä. Yhdestä on tuo aikaisemmin jo laittamani videokin. Videolla näkyy kolmessa kohdassa ihmisiä. Yksi punatakkinen nainen siirtyy reitiltä penkkaan, mutta seisoo edelleen kosketusetäisyydellä (5:30). Se oli Totille liikaa. Muut ihmiset olivat pykälän kauempana ja Totti pärjäsi niiden kanssa paremmin. Punatakkinen sauvakävelijä sai Totin siirtymään Titon toiselle puolelle. Voi kamaluus, mietin hetken, mutta matka jatkui. Totti jatkoi vetämistä. Veti hyvin. Kohdassa 7:56 Totti menee samaisen punatakkisen ohi. Edelleen läheltä, mutta ilmeisesti Totilla oli parempi zen eikä sen tarvinnut vaihtaa puolta enää. Totti näyttää pohtivan nanosekunnin ajan, mikähän tuo oli katsomalla sivulle, mutta heti perään alamäki vie mennessään eikä punatakkisen perään ehdi jäädä miettimään.
Onko puhahduksia aina yksi? Yleensä on ja joskus useampikin. Jollekin kaukana nököttävälle kohteelle Totti ehtii sanoa useamman buhin ennen kuin pääsee selvittämään, mistä on kyse. Ja jos asia ei selviä, voi aina merkata. Ihan kohteen lähelle. Koska jos omistaa puun, pensaan tai lumikasan, ei voi olla pelkuri.
Ensimmäinen oli osoitettu naiselle, joka selasi liikkumattomana puhelintaan keskellä tietä. Totti ei voinut ymmärtää, mikä tuo hahmo isossa talvitakissaan on. JA MIKSI SE EI LIIKU!? Koska Totti ei ole mikään pelokas ja heikkohermoinen tapaus, sen oli mentävä ihan naisen viereen merkkaamaan puska. Jotta voisi siinä pissimisen lomassa ottaa vähän hajuja naisesta. Ihan ohi mennen vain.
Toinen puhahdus osoitettiin rapussa naapurin miehelle. Olen joskus jutellut tämän vanhemman herran kanssa, joten hän jäi hämärässä seisomaan (meillä on muutama lamppu pimeänä rapussa) ja odottamaan, että tullaan hänen kohdalleen. Pitäähän kuulumiset vaihtaa. Tytärkin oli lähtenyt Lontooseen. Tulee vasta tammikuussa takaisin... Tito oli innoissaan, kun näki miehen. Koska mikäs sen hauskempaa kuin ihminen? Totti katsoi kulmiensa alta ja tuhahti. Ei voinut ymmärtää, miksi hämärässä oli vanha mies, joka ei liiku eikä puhu.
Muistan kyllä nuo tuhahdukset, mutta niihin suhtautuminen on muuttunut parissa vuodessa paljon. Tähän vaikuttaa suuresti se, että Tottia kiinnostaa. Se haluaa mennä kummajaistenkin luokse. Jos on mahdollisuus, se menee. Ihan itse. Ei tarvitse mennä näyttämään, miten mukava naapurin mies on. Nytkin Totti meni miehen luokse ensimmäisenä. Tito tuli perässä häntä viuhtoen.
Ei kaadu hihnan tämä pää enää yhdestä tai kahdesta pöhähdyksestä. Totti on monessa asiassa huomattavasti rohkeampi (lue: yllytyshullumpi) kuin Tito. Pojat suhtautuvat lähtökohtaisesti ihmisiin ja koiriin eri tavoin. Tito on innoissaan ja näkee vain mahdollisuuksia uusille tuttavuuksille. Totti on sitä mieltä, että ihmiset ja koirat saavat olla olemassa. Mutta niiden kuuluu käyttäytyä lajilleen tyypillisesti. Ei esimerkiksi seistä paikallaan jähmettyneinä. Kaikki liikkuvat ihmiset ovat Totin mielestä oikeastaan vain halailua varten. Liikkuvat koirat ovat myös kivoja. Mutta eivät ne, jotka tuijottavat ja liikkuvat kuin hidastetussa elokuvassa. Ne ovat ällöttäviä. Vapaana leikkimään päästessään Totti on tullut toimeen kaikkien koirien kanssa. Siis koirien, jotka olen hyväksynyt kaveriehdokkaiksi. Ja tässähän minä olen aika tiukka. Koska omille koirille käy vain minun tarkasti arvioima seura. Tietysti. Ei mitään pahiksia, liian nössöjä jalkoihin tallautuvia tai epäreiluja ja elekieleltään köyhiä hännäkkäitä.
Hajanaiset puhahdukset tuskin koskaan loppuvat. Se ei ole tavoitteenikaan. Niitä saa jopa tulla silloin tällöin, koska jokainen kerta on mahdollisuus Totille oppia, etteivät ne kohteet olekaan kammottavia. En minä näistä mitään joka päivä tapahtuvaa sirkusta halua, mutta kerta kuussa on ihan ok. Minä selviän, Totti selviää.
Jos tuo menee bufin jälkeen omatoimisesti vieraan ihmisen luokse haistelemaan, ottaa rapsutukset ja silitykset rentona vastaan, ei tässä tarvitse hirveästi stressata. Enemmän stressaan sitä, etten jaksa opettaa suunnitelmallisesti Tottia pysymään paikoillaan. Miksi se ei vaan osaa sitä, kun on muitakin asioita oppinut opettamatta?
Vuosi sitten tehtiin poikien kanssa muutama vetolenkki Levillä. Yhdestä on tuo aikaisemmin jo laittamani videokin. Videolla näkyy kolmessa kohdassa ihmisiä. Yksi punatakkinen nainen siirtyy reitiltä penkkaan, mutta seisoo edelleen kosketusetäisyydellä (5:30). Se oli Totille liikaa. Muut ihmiset olivat pykälän kauempana ja Totti pärjäsi niiden kanssa paremmin. Punatakkinen sauvakävelijä sai Totin siirtymään Titon toiselle puolelle. Voi kamaluus, mietin hetken, mutta matka jatkui. Totti jatkoi vetämistä. Veti hyvin. Kohdassa 7:56 Totti menee samaisen punatakkisen ohi. Edelleen läheltä, mutta ilmeisesti Totilla oli parempi zen eikä sen tarvinnut vaihtaa puolta enää. Totti näyttää pohtivan nanosekunnin ajan, mikähän tuo oli katsomalla sivulle, mutta heti perään alamäki vie mennessään eikä punatakkisen perään ehdi jäädä miettimään.
Onko puhahduksia aina yksi? Yleensä on ja joskus useampikin. Jollekin kaukana nököttävälle kohteelle Totti ehtii sanoa useamman buhin ennen kuin pääsee selvittämään, mistä on kyse. Ja jos asia ei selviä, voi aina merkata. Ihan kohteen lähelle. Koska jos omistaa puun, pensaan tai lumikasan, ei voi olla pelkuri.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)