tiistai 30. heinäkuuta 2013

Kliks ja Naks - Naksuttimella onnellisia koiria!

Vai onko näin?

Naksutin, tuo ihmeellinen vekotin. Sillä voi opettaa koiralle lähes tempun kuin tempun. Maaginen ääni kertoo koiralle, että nyt tuli tehtyä oikein. Sillä voi merkitä tarkasti halutun kohdan ja näin saadaan vietyä viesti koiralle selkeämmin perille. Samaisella esineellä voi myös kertoa koiralle, että erinäisten asioiden katselu ja tietty mielentila ovat kannattavia ja jatkossakin kokeilemisen arvoisia. Voidaan vastaehdollistaa koira yhdistämään tietyt ärsykkeet tiettyihin toimintoihin. Saadaan koira aktiiviseksi ja tarjoamaan hauskan näköisesti mitä kummallisimpia asioita. Mutta riittääkö naksuttelu?

Mitä enemmän olen nähnyt ihmisten naksuttelevan koirilleen, sitä enemmän olen alkanut havaita jäätävän trendin rantautumista. En tiedä, mistä on kyse, mutta tuntuu siltä, kuin ohjaajat eivät olisi enää läsnä koiriensa kanssa. Odotellaan passiivisesti, että koira toimisi oikein tai ainakin siihen suuntaan, naksautetaan, palkataan ja jäädään odottamaan uutta toistoa. Tämä jatkuu ja jatkuu. Välillä koira päästetään tauolle ja viedään kentän laidalle tai autoon. Sieltä se sitten tuodaan takaisin ja sama jatkuu - ollaan, naksutellaan ja palkitaan nameilla tai leluilla. Noh, missä se jäätävyyskö? Eikös se naksuttelu ole tätä, että koiran odotetaan tarjoavan ja sitten se palkitaan naksun jälkeen?

Sitähän se, mutta minä en ainakaan osaa pelkän naksun ja namin avulla kertoa koiralleni, että olen siihen tyytyväinen. En osaa naksuttelemalla kertoa, että olen hyper iloinen sen onnistuessa. En osaa metallikielellä kertoa, että koirani on treenihetkellä parasta, mitä tiedän. En osaa minkään mallisella naksuttimella kertoa, että nautin koirani kanssa tekemisestä. Näihin asioihin tarvitsen ääntäni. Tarvitsen kehonkieltäni ja tarvitsen aitoa iloa. Sellaista, joka saa posket hehkumaan ja silmät tuikkimaan.

Naksutteluun täytyy yhdistää koiran kehuminen ja sen kanssa iloitseminen. Koira, jonka kanssa naksutellaan oppikirjamaisesti, voi olla teknisesti huikean taitava. Se voi osata upeita ja tarkkoja suorituksia. Taitava naksuttelija osaa merkitä koiran iloisen ilmeen ja koira osaa johdonmukaisella harjoittelulla näyttää iloiselta, koska se on osa temppua. Samalla tavalla koiran rauhallista mielentilaa voi vahvistaa esimerkiksi arkikäyttäytymisessä. Mutta näistäkään huolimatta koiralle ei voida naksuttelemalla kertoa, että sen tekeminen tekee ohjaajan hurjan iloiseksi.

En tiedä, saako tästä nyt ajatukseni punaista lankaa esille. Toivon myös, että näkemäni tapaukset ovat vain olleet "tänään ei huvita treenata"-tilanteita. Treenithän eivät aina mene niin kuin toivoisi. Joskus menevät paljon paremmin kuin oli suunniteltu ja toisinaan niin päin seiniä, että kaivamallakaan ei tunnu löytyvän mitään myönteistä koko tekemisestä. Jos kuitenkin tuntuu siltä, että koira on tehnyt erityisen hyvin, kerrotaan se sille!


Kuva: Mari Lustig

sunnuntai 28. heinäkuuta 2013

Isä vs. Tito

Isä treenasi vähän kesäleiriä varten, ja annoin Titon treenipariksi. Näin kävi!









maanantai 22. heinäkuuta 2013

Pentuja siellä ja pentuja täällä, mutta mitä niiden kanssa voi tehdä?

Tuntuu siltä, että pentujen kanssa stressataan järjettömän paljon jalkojen vääntymistä, takakorkeutta, purentaongelmia, luustovaurioita ja ylirasittumista. Käytösongelmista ei puhuta yhtään niin paljon kuin etukintun sojottamisesta vähän liikaa sivulle tai koiran viemisestä agilitykentälle alle vuoden ikäisenä. Minne katosi maalaisjärki?









Eihän koira mene rikki siitä, että kupista löytyy lihaa tai se saa juosta metsikössä vapaana. Riks, raks ja poks kuuluu siinä vaiheessa, kun pentu on ylipainoinen muutaman kuukauden ikäisenä tai juoksee yksitoikkoisesti pyörän rinnalla kovalla alustalla.

Tito tuli reippaana 8-viikkoisena elokuun alussa kolmisen vuotta sitten. Ensimmäisenä päivänä suuntasimme puistoon ja olimme siellä useamman tunnin. Kirmailtiin kilpaa nurmikolla ja läpsyteltiin lähteessä vettä. Omat ajatukseni olivat aivan sekaisin tästä pennusta ja selvittelin niitä puistossa istumalla. Pentu nukkui samalla vieressäni jalkoihini nojaten. Oli väsynyt.

Kävimme ensimmäisen syksyn aikana viikon-kahden välein pentutapaamisissa. Tito pääsi opettelemaan koirakieltä, ketteröitymään ja tutustumaan erilaisiin koiriin. Muiden omistajien kanssa rupattelun sijaan vahdin haukkana, mitä taistelutantereella tapahtui. Jos jossain kuumeni liiaksi, menin väliin. Jos Tito tuli luokseni väsyneenä, annoin sen levätä jaloissani. Pidin leikkikaverit sen aikaa loitolla, ja Tito sai vähän aikaa rauhoittua ja kerätä voimiaan.

Ensimmäisen vuoden aikana halusin Titon tapaavan paljon erilaisia pentuja sekä sellaisia aikuisia, jotka ymmärsivät pentujen päälle ja osasivat hyvin koirakieltä. Jos joku leikkikaveri osoittautui liian rajuksi, jouduin ajattelemaan pentuni parasta. Minulla ei ollut tarvetta saada Titoa tulemaan toimeen kaikkien kanssa. Jos leikkikaveriehdokas ei ollut mielestäni Titolle sopiva, leikkejä ei pistetty pystyyn. Tämä ei tarkoita sitä, että omani oli jotenkin muita parempi. Ehei, joillekin sanoin, että leikit taitavat nyt jäädä, koska Tito on puolestaan liian raisu. Yksikin pentu oli niin arka ja kaikkien muiden koirien jaloissa koko ajan, etten halunnut Titon ainakaan pahentavan tilannetta. Mielestäni koiria ei voi vain päästää tekemisiin toistensa kanssa ja toivoa parasta. Kymmenisen vuotta sitten ajattelin, että antaa koirien selvittää välinsä, mutta eihän se nyt hyvän tähden toimi. Toki on koiria, jotka tulevat "kaikkien kanssa toimeen", mutta ne eivät yleensä ole niitä kuumimpia harrastuskoiria. Summattuna, mielestäni pennun leikkikavereita voi ja tuleekin miettiä tarkkaan. Onko eduksi, jos oma koira on koko ajan niskan päällä? Onko eduksi, että oma koira on koko ajan ketarat taivasta kohden anelemassa armoa?

Näkisin, että parasta pennulle on monipuolinen ja omaan tahtiin tapahtuva liikunta. Eri nopeuksia, erilaisia olosuhteita. Rentoa käpsyttelyä nurmikolla, seikkailemista metsässä, pentujen kiihdytysajot rantahiekassa sekä kiipeilyä kivillä ja kallioilla. Nokoset puiston penkin alla ja menoksi. Tämä kaikki on ehkä helppo käsittää pennun ehdoilla tapahtuvaksi liikkumiseksi.

Entä sitten kolmen kuukauden ikäinen pentu, joka yrittää pysyä aikuisten pikakiitureiden tahdissa peltoralleissa? Osa pennuista luovuttaa ja toteaa, ettei perässä voi pysyä ja jää puuhastelemaan omiaan. Sitten löytyy niitä mestareita, joilla järki on jätetty narikkaan ja kaikki tapahtuu vain hetkessä eläen. Ei ymmärretä omien tappijalkojen pienuutta, oman vauhdin puutetta eikä etenkään omaa jaksamista. Minä en ihan heittämällä sanoisi tätä parhaaksi mahdolliseksi pennun liikuntamuodoksi. Rallit silloin tällöin tekevät hyvää, mutta jos pentu yrittää ehdoin tahdoin pysytellä muiden mukana aina vaan kovemmalla raivolla, voi olla parempi jättää pentu joko kotiin tai opettaa hillitsemään itsensä esimerkiksi hihnassa. Palkinnoksi itsensä hillitsemisestä voi päästä spurttamaan hetkeksi muiden kanssa ja sitten takaisin rauhoittumaan.

Harrastaminen pennun kanssa jakaa mielipiteitä vähintään yhtä paljon kuin koirien ruokinta. Se, että pentunen kirmaa putkesta riemusta reveten, leikkii hurjana maalimiehen kanssa tai juoksee maassa pyörivän frisbeen perässä, rikkoo vain rikkinäiseksi jalostetun koiran.

Tito ei käynyt ensimmäisen vuotensa aikana agikentällä kuin muutaman kerran. Se opetteli kuitenkin seuraamaan hartioitteni liikkeitä, kiertämään puita, tasapainoilemaan kiikkerillä alustoilla, aiheuttamaan itse ääniä, leikkimään kanssani, 2o2o-pohjat, juoksemaan kovaa lelulle, tekemään töitä kasvavalla etäisyydellä ja ennen kaikkea pitämään kanssani hauskaa. Mielestäni teemme edelleen "samoja" asioita, mutta vain oikeilla esteillä ja hieman soveltaen. Tai kumpi nyt sitten olikaan sitä soveltamista..?

Tuleva hakukoira voi juosta pienenä pallerona metsään leikkimään maailman parhaimpien maalimiesten kanssa. Sille kerrotaan hauskoilla harjoitteilla, että metsässä voi aina olla joku ja se joku kannattaa löytää. Tokokoira voi löytää ruokansa ruudusta tai oppia rakastamaan omistajansa vieressä tapittamista, koska siitä seuraa jotain niin hurjan hyvää, ettei malttaisi odottaa. Tuleva vetojuhta voi juosta valjaat päällä hurjaa vauhtia ja ottaa silloin tällöin lyhyitä, alle sadan metrin vetoja. Ne valjaat merkitsevät sitten myöhemmin räkä poskella ja liinat kireällä vetämistä. Liiteleväksi koiraksi syntynyt koiruus käy juoksemassa keppikujan läpi ja putkesta siivekkeen kierron jälkeen uuteen putkeen. Se oppii muutamien minuuttien mittaisilla treeneillä rakastamaan esteitä ja kentällä yhdessä juoksemista.

Miten salaatilla kasvaneella ja korttelia kolme kertaa päivässä kiertäneellä koiralla voisi olla edellytykset vuoden ikäisenä selvitä sen pään menoksi suunnitelluista treeneistä? Mitä jos pennulle kertoisi jo heti kotiutumisen jälkeen, että meillä on muuten upea, yhteinen tulevaisuus edessä ja se aloitetaan nyt.







lauantai 20. heinäkuuta 2013

Cats and Dogs

Kun olen sanonut, että Titolla ja kissoilla on pienoisia ongelmia kommunikoinnin ja yhteiselon kanssa, olen todella tarkoittanut sitä. Tito on näiden kolmen vuoden aikana päässyt kissojen perään ihan "muutaman" kerran. Se on kaatanut tavaroita mennessään, ikkunasta on hypitty ulos, isoja penkkejä kaadettu, kaiutin rikottu, vaasit tiputettu tasoilta ja pihaa juosta ympäri. Kaikki kestää niin vähän aikaa, ettei sitä ehdi edes tajuta. Kissat ovat ehjiä, koira on ehjä. Ikkunaruutu meni uuksi ja vaaseja äidillä on onneksi useampia...

Tito on haukkunut kissoille ja sylkenyt räkää suustaan, kun remmi ei ole antanut myöten. Minun herttainen Titoko? Sepä se. Treenaaminen on ollutkin sitten vaikeaa, koska kissat ovat oppineet säntäämään karkuun heti, kun Tito on ollut näkösällä. Äiti on stressannut ja halunnut välttää kaikki tilanteet, joten siinähän sitä on oltu, kun kissat on hävitetty näköpiiristä ennen kuin olemme edes paikalle kerenneet. "Odota, mä päästän kissat ensin ulos..."

Sitten toinen kissa otti ja lähti. Tai ehkä joku isompi eläin söi sen. Tai ehkä kissalle kävi jotain muuta. Emme tiedä, mutta yhtä kissaa ei ole näkynyt enää kuukausiin. Kun asutaan saaressa, kissat saavat liikkua oman mielensä mukaan. Ne ovat saaressa pitääkseen siimahännät poissa pihapiiristä ja ovathan ne söpöjä. Viimeiset pari kissaa ovat olleet vähän rescue-tapauksia eli niitä onnettomia, jotka muuten pistettäisiin kivien kanssa pussiin ja jokeen. Ollaan pelastettu vahinkolapset sitten meille.

Yksi kisu jäi sitten surullisesti ilman seuralaista, joten piti hankkia kaveri. Sellainen löytyi ja taloon muutti Batman - pieni kissanpentunen. Kaheli sinkoilija, mutta kaunis ja ihastuttava. Tänä viikonloppuna Tito ja Batman ovat olleet tekemisissä toista kertaa ja nyt näyttäisi tältä. Töitä olen tehnyt paljon ja erilaisia harjoituksia tehnyt. On vähän Titon ilme muuttunut siitä räkivästä koomailijasta.

Se syö mun ruokaa...


Projekti on vasta aluillaan, mutta suunta taitaa olla oikea.

keskiviikko 17. heinäkuuta 2013

Ultimatesupermegahypergigahauskat treenit!

Otsikko kuvaa aika vaisusti eilisiä treenejä, mutta antaa suuntaa kuitenkin.

Maanantaina juteltiin Marin kanssa, että josko lähtisi treenaamaan joku päivä. Ja päädyttiin sitten heti seuraavaan päivään eli tiistaihin. Tiistaina ilmoitin Jonnallekin, että on muuten treenit ja Jonnan pitää koiriensa kanssa tulla. Ensin uhkasi ottaa vain Nipsun mukaan, mutta koska minä tahdoin myös Bean, tulivat molemmat nuorison edustajat lopulta Ojankoon. Mari tuli Kulon ja Sipsukan kanssa.

Aloitettiin tokoilemalla ja koska minä tokoilen hyvin epämääräisesti, mentiin Marin mukaan. Olin lopulta liikkurina, tuomarina ja paikkiksessa vähän kilpatoverinakin. Aloitettiin luoksepäästävyydellä ja kehätarkastuksilla ja pieni silakka oli etevänä. Sitten paikkamakuuta ja Titokin sai osallistua. Kun jätin Titon, tajusin, ettei se ole koskaan tehnyt paikkamakuuta koirarivissä - ja se on kolme. Että hellurei! Mutta Tito oli upea! Se jäi sen näköisenä makaamaan, että tiesin voivani luottaa siihen. Titon ilme oli "mä tiedän tän kyllä". Siinä se makasi hievahtamatta, vaikka ympärillä aksailtiin ja remuttiin. Kun Mari kehui Kuloa, Tito vilkaisi päätään kääntämättä Maria niin nopeasti, että meinasin revetä nauruun. Sen jälkeen se näytti siltä, kuin tietäisi mokanneensa. Vaikka en voisi sanoa ympärill katsomisen olevan kiellettyä, koska eihän me olla näitä treenailtu. Titon mielestä se oli kuitenkin nou nou.

Seuraavaksi liikkuroin Marille seuraamista ilman koiraa ja sen jälkeen koiran kanssa. Ihanan rauhallisesti Mari reagoi liikkurointiin. Itse teen aivan liian nopeita liikkeitä ja tätä pitäisikin treenata. Ehkä tulisi treenattua, jos mielisin kokeisiin... Tein Marille myös Crufts-tyylisen seuraamisvänkyräkäyrän hiekalle ja katsottiin, miten homma sujuu. Sen jälkeen päätin itsekin kokeilla ja Tito teki vähän vähemmän tokoasenteella ja vähän enemmän pk-asenteella. Ei se ainakaan väljä ollut tai jätättänyt. *krhm*

Tokon jälkeen käytiin lenkillä ja sitten aksaamaan. Nipsu eli Kake eli Kauko oli ensimmäisenä vuorossa ja sehän on aivan seinähullu. On käsitys ropokoirista vähän muuttunut tuon sekopään kautta. Ihan jo sekin auttaa, että Nipsulla on koivet toisin kuin monella ropolla, jonka olen nähnyt. Ja Nipsu leikkii hurjasti. Ja juoksee kovaa. Ja on kamalan ihana lapsi. Ensin Nipsun kanssa rynnättiin kepeille, koska joku ahkera oli laittanut verkot kiinni. Nipsu oli niin pätevä, että voihan 5 kk pennun hienoutta!

Tito teki aikuisten juttuja ja askarteli illan aikana useampaan kertaan tiukkoja kääntymisiä ja vähän eri kulmista kepeillä menoa. Aika paljon pyöritystä ja seuraavalla kerralla täytyy ottaa enemmän rakettitreenejä eli irtoamista, suoria ja itsenäistä suorittamista. Mari kysäisi sitten, josko haluisin tehdä Myyn kanssa jotain. No tottahan toki! Eli Mari lähti hakemaan Savua ja minä jäin treenaamaan Titon ja Bean kanssa.

Sitten oli Bean vuoro ja lähdin sen kanssa tohinoimaan. Olisikohan ollut meidän kolmas kerta yhdessä aksakentällä ja eipä olisi uskonut. Edelliset pari kertaa ovat olleet aivan kaaosta, koska aina iloinen Bea on joka kerta väärässä paikassa, pomppii mihin sattuu ja eikä ohjaudu oikeille esteille ellei sitä nosta niille tai niiden yli. Ja höpsis, eilinen oli oivalluksia täynnä. Sehän luki monia ohjauksia, kun rytmitin ohjauksen Bean mukaiseksi. Meillä oli tietysti porkkanapartyt eli palkkaa, palkkaa ja vähän lisää palkkaa. Kun meni hassusti, saattoi myös saada palkkaa, jos Bea näytti söpöltä. Koska jos mokaa ja on söpö, on kuitenkin voittaja.

Sittenhän se toinenkin ropo tuotiin paikalle yksityiskuljetuksella. Voihan pieni Myy, mikä takapuolikeikuttaja sieltä sätki kentälle! Tuimalla katseella, mutta vatkutinhännällä varusteltu pieni lapsi oli hurmaava. Ja minä sain kunnian lähteä sen kanssa kentälle. Ihan tosta noin vain. Vaikka olin Nipsuakin tuntia aikaisemmin vahingossa huitaissut kepillä päähän. Sain vihaisen linnun leluksi ja taskut täyteen nameja. Naksutin löytyi omasta takaa ja ei muuta kuin touhuamaan. Ja meillä oli kivaa. Meillä oli aivan hulvatonta. Tutustuttiin siivekkeiden kiertämiseen, hartioiden liikkeiden seuraamiseen ja Myyn toiveesta puomiin. Koska pieni tumma otus vain meni sinne puomille. Kiirehdin nopeasti heittämään parit namit nousun jälkeen ja sitten juostiinkin jo loppuun asti syömään lisää nameja. Selän käännettyäni Myy oli jo menossa uuteen nousuun. Vauhti vain kiihtyi ja minä kirmasin nopeasti loppuun palkkailemaan. Ja sitten se pahvipää hyppäsi seuraavalla kerralla puolesta välistä alastuloa maahan, koska niin on nopeampaa. Onneksi oltiin baby-puolella eli alas ei tultu kovinkaan korkealta.

Vuoronumeroita oli vielä käyttämättä ja keppejä lähdettiin tekemään vielä uudemman kerran Nipsun ja Benkun kanssa. Eli virittelin sitten ne samperin verkot takaisin kujakeppeihin kiinni. Bea tajusin niin hurjan nopeasti, että kannattaa siellä keppien ja verkkojen välissä mennä, että sain lopulta juosta lujaa vieressä. Nipsu teki myös ja sai vähän raivariakin, kun olisi pitänyt saada jo mennä. Olen samaa mieltä. Mitä sitä menohaluja hillitsemään. Jos tuli koko pujottelun ohi, sai kyllä raivota vähän lisää, koska namialusta hävisi. Kummasti alkaa oppi mennä perille, kun alustalle pääsee vain kujan läpi.

Tito oli koko illan niin hienosti, että ei tosikaan. Siellä se odotti hiljaa kentän laidalla, kun riehuin Bean, Nipsun ja Myyn kanssa. Juostiin, heiteltiin ja vinguteltiin leluja, kiljuttiin ja huudettiin kilpaa. Ja Tito painoi päänsä maahan, että ehkä kohta on oma vuoro. Olihan se, kun niin hienosti odotti. Ja ei muuten ole mikään itsestäänselvyys tuo kentän laidalla hillitysti odottaminen. Tito on aikoinaan osannut sanoa kovatkin vastalauseet sille, että teen jonkun toisen kanssa.

Koska Ojanko hiljenee jo Pikku Kakkosen aikoihin, siellä ei ollut meidän lisäksi enää muita, kun lopetimme. Joten koirat päästettiin parkkipaikalle leikkimään. Ensin pääsivät Savu, Kauko ja Bea - Titon piti malttaa mielensä ja odottaa, vaikka muut säntäsivätkin jo menemään. Ihan vain itsehillinnän treenaamista varten. Kyllähän se sitten kontaktin ja luvan kautta lähtikin kuin ritsasta. Rallia pitkin yöhämärää.

Kun ryhdyttiin miettimään kotiin lähtemistä, Tito näytti aivan uuden puolen itsestään. Hellyyttävän puolen. Se heittäytyi maihin ja alkoi leikkiä Savun kanssa. Makasi vain ja antoi Savun läpsiä naamaa, kiipeillä selkään ja härnätä. Tito heittäytyi mukaan ja leikki niin kuin pennun kanssa leikitään. Välillä nousi seisomaan osoittaakseen, että on isompi, mutta antoi heti perään periksi ja oli taas maissa, jotta Savu sai kiipeillä päälle. On niin hienoa nähdä koirassaan jokin uusi myönteinen piirre.

Mitäs me opittiin pitkän illan aikana? En minä tiedä, mutta meillä oli todella hauskaa!

maanantai 15. heinäkuuta 2013

Kesänviettoa

Huh huijaa, minkälainen viikko takana. Pariin kertaan käyty aksaamassa ja otettu härkää kiinni sarvista eli treenattu kontakteja. Puomi ja keinu alkavat hahmottua ja aika pitkälti niin kuin olen toivonut. Vähän luulen, että en saa suorituksia ihan sellaisiksi kuin toivoisin, mutta suunta on ehdottomasti oikea. Toisaalta en ole vieläkään ihan varma A-esteelle toivomastani suoritustavasta, joten turha tässä on piruja maalailla etukäteen. Paha tapa ollut näiden kanssa pelätä jo ennen kuin olen edes aloittanut. Ei tässä mitään miekkaa olla nielemässä...

Noista kontakteista sen verran, että Titolla hyvät pohjat 2o2o-asennosta. Se on treenattu kotona juuri sellaiseksi kuin olen halunnut. Asentoon syöksytään täysiä minun sijainnistani riippumatta. Eihän kotiharjoittelu ole "ihan" mahdollistanut niin laajoja häiriövariaatioita kuin olisi toivottavaa, mutta treenattu on kuitenkin. Keinulla on silloin tällöin tehty bangbang-leikkiä, jossa koira pamauttelee keinun loppupäätä maahan. Tätä on tehty, jotta ääni ja liike olisivat kuin puistossa kuljeskelua. Samalla Tito oppi, että laudan "katoaminen" jalkojen alta on oikeastaan aika kivaa.

Puomia olen jatkanut nostamalla alastulon korokkeen päälle ja soveltanut siihen kotona opittua. Tito on tajunnut tämän oikein hyvin ja pari kertaa on vauhtia ollut siihen malliin, että hupsista vain ja kaikki tassut ovat olleet maassa. Titon ilme on ollut aivan korvaamaton, koska se näyttää siltä, että joku meni väärin. Raks, raks ja se palaa nopsasti oikeaan asentoon. Tästä olen kehunut vähän ja vapauttanut, mutta en kertaakaan palkannut. Jos kontaktin unohtaa, sitä ei voi pelastaa ja that's it. Ei se auta radallakaan hapuilla takaisin esteelle, joten miksi se kelpaisi treeneissä?

Keinulla haluan Titon juoksevan suoraan päähän ja täräyttävän keinun alas. Koska en halua sen hidastelevan keskivaiheilla odottaen kohta tulevaa keikausta, olen lähtenyt pöytien avulla treenaamaan päähän juoksemista. Tätä ollaan yhdistelty jo rataankin ja Tito tykkää aivan kamalasti.

Muutamia hauskoja ratapätkiäkin on tehty ja muutaman harmaan hiuksen kasvaminen opetti taas paljon. Että jos teen näin, se tekee tietysti noin. Ja eipä ihme, että meni tuonne, kun sen sinne ohjasin. Tuon se kyllä osaa lukita, joten voin käydä merkkaamassa ja jättää itsekseen suorittamaan. Koska tästähän saan hyvän etumatkan tuonne vähän kinkkisempään kohtaan. Luota siihen koiraan, se osaa kyllä.

Perjantaina menimme iltasella saareen ja Tito uimaan. Tein sille pitkiä uinteja ja sai mm. hypätä veneestä ja uida rantaan. Pelastusliiveillä sai uida, vaikka Titolla onkin hyvä uintitekniikka. Mielestäni on hyvä välillä uittaa liiveilläkin, koska koira voi keskittyä silloin eri asioihin kuin "nakkena" uidessaan. Uimisen päätteeksi kaahotettiin pyörällä vähän saarta ristiin-rastiin. Vielä uimaan pikaisesti ja kotiin. Vanhemmilla on uusi kissanpentu, Batman, mistä olen harvinaisen innoissani. Ihan vain siksi, että vihdoinkin pääsen Titon kanssa treenaamaan ilman, että kissa lähtökohtaisesti näkee Titon uhkana ja pinkoo pakoon.


Ensimmäiset treenit tein niin, että kissa oli kopassa ja Tito kiinni tolpassa. Vein kopan muutaman metrin päähän Titosta ja palkkailin, kun se pystyi luopumaan kopan tuijottamisesta. Tätä tein aika kauan ja Tito alkoi rentoutua. Lopulta laitoin kopan maassa makaavan Titon selkään kiinni, jotta kissa saisi Titosta hajuja, eivätkä elukat pääsisi tuijottamaan toisiaan. Batman sähisi välillä, mutta odotin molempian rauhoittumista ja vein kissan vasta sitten pois. Saman harjoituksen toistin lauantaiaamuna ja sen jälkeen pidin vain huolen, että Tito on koko ajan kiinni tai muuten hallinnassa.

Batman on selvästi kiinnostunut Titosta ja kuikuilee välillä hyvinkin lähellä, kun Tito makoilee jossain. Mutta jos Tito katsoo kohti, pitää vähän nurista, että on jännää. Hyvältä alkoi kuitenkin näyttää, kun Tito veti sikeitä samassa huoneessa, jossa Batman kehräsi siskoni sylissä. Mielenkiintoinen projekti siis edessä ja täytyy päästä usein saareen käymään, jotta edistystä tapahtuu. Tänään Tito makasi pihalla, jossa Batman leikki kärpäsillä, heinillä ja kukilla. Tito vain katseli kisun leikkejä eikä lainkaan kiihtynyt, vaikka pikkuinen teki spurtteja pitkin pihaa.

Sunnuntaina kotiuduin hetkeksi ja sitten pitikin jo lähteä Tuomarinkylään kiekkokouluun. Parin tunnin minikurssi sisälsi heittojen treenaamista ja vähän koiratemppujen läpikäyntiä. Olisin toivonut enemmän ohjeistusta, mutta laji on niin uusi Suomessa, että ehkä voin odottaa kursseilta enemmän viiden vuoden kuluttua. Ulkomaisia kurssittajia pitäisi päästä näkemään, jotta pääsisi kehittymään paremmin. Tosin itse innostuin kiekkoilusta parin vuoden tauon jälkeen vasta kuukausi sitten, että mitäpä tässä murisen.

Kurssin jälkeen tuli Jonna ja Jonnan lauma ilahduttamaan. Otettiin ihan muutama kuva ja leikittiin koirien kanssa kesäisessä säässä. Kauko the Nuori Komistus pääsi kokeilemaan ensimmäiset vetonsakin siihen pentuystävälliseen tapaan eli ihan 20 metrin pituisilla spurteilla ja vetokaverin kanssa. Se pääsi kokemaan, että on muuten hauskaa hauskaa hommaa ja sitten se jo loppuikin.

Kuuma oli ja vettä kului. Koirat saivat juosta vetolelujen kanssa ja Jonnan koirat tutustuivat vähän kiekkoiluunkin. Kun jokusen tunnin kuluttua koitti lähdön aika, huomasin Titon vähän keventävän oikeaa etutassua. Kotiin mentiin siis rauhallisesti, koska matkaa oli 6 km. Ei mikään erityisen pitkä matka, mutta en halunnut kuitenkaan lähteä tuota juoksuttamaan, vaikka kopeloinnin mukaan mihinkään ei sattunut. Ehkä leikin tiimellyksessä venähti jotain. Katsellaan pari päivää, josko menee ohi.
Lopuksi tietysti kuvia, jotka ovat Jonnan ottamia.


Tito keskittyy
Hurjaa vauhtia!


Lennokasta





Menkää nyt sitten...
Voitaisko jutella tästä?






maanantai 8. heinäkuuta 2013

Luota muhun - et tuu katumaan

Kun koiran kanssa tekee tavallisessa arjessa pieniä juttuja koko ajan, kasvaa koiran ja omistajan välille tietynlainen luottamus. Ainakin minä ajattelen niin. Tito on pennusta asti "joutunut" tekemään mitä älyvapaimpia asioita. On keikuttu tolppien nokassa, kiivetty tikapuita, maattu hevosen jaloissa, oltu pulkan tai kottikärryn kyydissä, hypitty tasolta toiselle, räiskästy veneestä mereen, tasapainoiteltu tuolin selkänojalla, maattu frisbeemaalina paikoillaan, kiivetty monien metrien korkeuteen jyrkkiä pintoja pitkin ja paljon muuta. On vaadittu yhteistyötä, kuuliaisuutta, oman itsesuojeluvaiston sysäämistä syrjään ja ennen kaikkea luottamista omistajaan.

Kun ajattelen luottamusta minun ja Titon välillä, tarkoitan muun muassa sitä, että se tekee, vaikka ei ehkä uskaltaisi. Se tekee ja luottaa, etten pyydä tekemään jotain, mistä se ei pysty suoriutumaan. Toisinaan tulee tietysti arviointivirheitä ja joudun punnitsemaan uusiksi, lähdenkö työstämään suunnittelemaani asiaa loppuun asti, vai palkkaanko siitä, että Tito edes yrittää.

Koen, että naksuttelu on iso osa tätä meidän arkipäivän hulluttelua. Positiivisella vahvistamisella valan Titoon itseluottamusta ja kerron, mihin suuntaan haluan sen muokkaavan toimintaansa. Täytyy sanoa, että mitä enemmän Titon kanssa puuhastelee ulkosalla, sitä enemmän näen ympärilläni mahdollisuuksia pieneen hassutteluun.