perjantai 30. tammikuuta 2015

EPEK

Ei Pysty, Ei Kykene. Tai oikeammin, kun ei malttaisi.

Tänään töiden jälkeen Kepo kävi hakemassa ruokaa ja kävin sillä aikaa viemässä koirat ulos. Täytyy muuten sanoa aivan irtonaisena asiana, että niin vain on Hottikin edistynyt hermojensa kanssa. Se malttoi seistä odottamassa vapautusta eräillä rappusilla, vaikka kolmisen metriä sen selän takana vouhotti naapurin koira omistajineen. Vuosi sitten Totti olisi lähtenyt menemään. Puoli vuotta sitten se olisi mennyt muutaman askelen kauemmaksi ja kääntänyt korvat pitkin päätä - samalla taakseen vilkuillen. Nyt Totti seisoi paikoillaan, kääntyi katsomaan ensin koiraa ja sitten kiinnitti huomionsa taas minuun. Olin itse jo viitisen metriä edellä tarkistamassa takapihan tyhjäksi muista ulkoilijoista. Juu, riskihän siinä on jättää nuo koirat seisomaan rapuille, mutta mihin ne nyt siitä..? Okei, Tito heilutti häntää koiralle ja ihmisille siihen malliin, että sinnehän ne nyt siitä. Anyway, hyvin Totilta, joka ei mennyt vaikeaksi siitä, että elämää ilmestyi selän taakse.

Tehtiin lenkki, pojat vähän temppuilivat ja mentiin sisään. Otin koirat mukaan talomme kerhohuoneelle, jonne menimme Kepon kanssa syömään. Kun siellä on niin kivat sohvat... Pojat saivat omat lelut mukaan, RöhRöh ja Bounzer. Syötiin ja seurattiin koirien menoa. Aivan hullua menoa. Lelut lensivät ja vaihtuivat sujuvasti monta kertaa. Välillä toivat näytille ja tyrkyttivät syliin, että vois vaikka heittää. No ei todellakaan heitetty. Totti yritti kavuta sohvallekin ja koska se on oikea luihu, onnistuikin pari kertaa ilman, että tajuttiin. Totin tapa huomaamattomasti hivuttautua sohvalle tai sängylle on aivan pettämätön.


Kerhohuone on aikas tilava ja pojat pistivät painiksi. Meteli oli aikamoinen ja muutaman kerran keskeytin leikit vähäksi aikaa. Pojat lösähtivät aina maahan, mutta kohta jatkui, kun ei tarvinnut enää makoilla. Välillä toinen kävi aina hetken latailemassa ja sitten taas mentiin. Kun ei vaan malttanut rauhoittua. Oli niin ihanan viileä lattia ja tilaa riehua. Siinähän riehuivat. Nyt on hiljaista poikaa, kun kotiin päästiin.

torstai 29. tammikuuta 2015

Kaverukset

Joskus sitä eksyy arkistoihin. Voih!


tiistai 20. tammikuuta 2015

Dog Daycare - More like a Dog Weekcare



We are back!

Reipas viikko koiritta, arjesta poissa ja nauttimassa upeista maisemista loistavassa seurassa. En ole aikaisemmin ollut Titosta ja Totista erossa näin pitkää aikaa. Totista en ole ollut vuorokautta erossa koskaan. Öööh... Ja Titosta olen ollut pitkän viikonlopun - ranteet auki.

Nyt meni kymmenisen päivää huolettomana. Koska luotto koirien hoitopaikkaan oli noin 100 prosenttia. Okei, ei edes "noin". Luotto oli niin kova, että edes minä en vollottanut, kun Jonna kävi hakemassa koirat eräänä pimeänä torstai-iltana.

Hoito-ohjeet olivat selkeät - kohtele kuin omiasi. Reilusti, tiukasti ja rakkaudella.

Jonna ei turhaan häirinnyt lomailuani eli en sen kummemmin tiennyt, miten pojilla meni. Yhden lumisen videon näin ja sain siitä hyvät naurut. Pojat näyttivät rennoilta ja niillä oli hauskaa. En ollut yllättynyt. Pojilla pari tytsyä ja ihana Jonna seurana. Kauko taas on niin komea, että poikien mielestä on ihan cool, että Kauko on myös mukana.

Kuinkas sitten meni Tiidoulla ja Hotilla tyttöjen kanssa? Birre oli selvä juttu, koska Birren kanssa mikään ei ole epäselvää. Nopeasti menee pojille perille, että Birreä ympäröi koskemattomuusalue. Nuorempi Bea-tyttönen ei ollut niin selvä juttu. Titolle oli, koska Jonna murahti, ettei Beaa saa kiusata. Ja Tito oli sen jälkeen todennut, että ok. Totti oli tarvinnut "pari" muistutusta. Todennäköisesti siksi, että Bea ei oikein itse sano mitään. Bea hymyilee vähän vaikeana, kun nuorukainen hoitelee takaosastoa. Mutta se ei nyt ollut ok. Mutta Jonna oli saanut Totinkin tajuamaan, että tyttöihin ei sekaannuta. Ja sen jälkeen oli mennyt oikein hurjan hyvin.

Kun tulin Kepon kanssa kentältä suoraan hakemaan poikia, en ihan tiennyt, mitä odottaa. Noh, pojat huiskivat ja olivat iloisia. Aina ne ovat. Tsekkasivat meikäläisen nopeasti ja viilettivät sitten ohitseni Kepon luokse. Ei siinä mitään. Minä sain halata sentään Jonnaa. Prkl. Kun sitten erikseen kutsuin, tuli luokseni sylillinen koiraa. Parhaimmat koirat.

Viikossa pojat olivat muuttuneet - eivät mitenkään. No hyvä on, Totti halusi olla ihan koko ajan lähellä. Ei sylissä, mutta jalkoihini se valahti koko ajan. Työnsin sitä pois ja kohta se oli taas selällään jalkaterieni päällä. Kova jätkä. Pojat olivat väsyneitä viikosta ja nukkuivat koko seuraavan päivän. Tito halusi mennä Kepon luona nopeasti häkkiin nukkumaan ja Tottikin veteli siellä hirsiä. Yhdet iltapainit tosin maistuivat ensin.


Kaiken kaikkiaan olen hurjan onnellinen ja iloinen, että tiesin voivani luottaa poikien hoitopaikkaan ja täten nauttia lomastani niin täysillä kuin vain mahdollista. Kiitos, Jonna!

Loppuun vielä muutaman kännykällä otettu kuva reissusta.






torstai 8. tammikuuta 2015

Eteen ja Ylös


Meidän agilitytreenaaminen on ollut erittäin suunnittelematonta ja epäsäännöllistä. Ei auta, että pihalla askarrellaan, jos haluaa joskus tehdä ihan oikeita ratoja. Niitä, missä on enemmän kuin kolme estettä ja saa juosta. Parasta tällä hetkellä on se tunne, etten tunne olevani laiska ja huono ihminen, koska emme treenaa "niin kuin muut". Pitkään määrittelin itseäni sen mukaan, mitä koirani osaavat. Jos eivät osanneet jotain, minkä joku toinen osasi, sekä minä että koirani olimme huonompia kuin se toinen koirakko. Kyllä näin hienolla ajattelumallilla saa itsensä aikamoiseen lukkoon.

Tuossa pari tekstiä aikaisemmin kirjoitin, että meidän tekeminen on muuttunut paljon. Niinhän se on! Meillä on kivempaa ja hauskempaa kuin koskaan ennen! Ei olla hinkattu pieniä juttuja eikä suunniteltu isoja kuvia. Ollaan keskitytty hetkeen. Siihen, mitä meillä on parhaillaan.

Ajattelu, että ollaan parempia, kun osataan sitä ja tätä, on uuvuttavaa. Koska silloin en keskity siihen, mitä meillä on. Elän tulevaisuudessa, vaikka on hyvin todennäköistä, että tavoitteet ehkämahdollisestijoskus saavutettuani, olisin jo siinä vaiheessa keksinyt niitä lisää. Ja pyörä pyörii...

Emme me etene kovalla tahdilla, mutta on meillä hauskaa. Ei me osata hurjan hienoja juttuja ja ohjauksia, mutta osataan me tuulettaa, kun päästään maaliin koiran kanssa, joka tekee elämänsä toista rataa. Niin kuin näin:


Hotilla on rimat vielä aika alhaalla, koska sitä ei ole kuvattu eikä se ole kauhean paljon hyppinytkään.


Ohjaaja kompastelee, vaikka yhteinen vauhti ei olekaan päätä huimaava...

Hiljaisuus laskeutui - pojat lähtivät

Olen kotona - yksin. Ei koiria. Ei yhtään koiraa missään.
Tuntuu kummalliselta. Haikealta. Oudolta. Samalla malttamattomalta ja innokkaalta.

Eilen pakkasin poikien kanssa laukun ja kerroin niille, että menevät Jonnalle hoitoon reippaaksi viikoksi. Tito ei tuntunut ymmärtävän, koska se oli varma, että lähdemme treeneihin. Laukkuunhan meni leluja ja BoT-loimet. Se tarkoittaa treenejä! Totti sen sijaan katsoi silmät loistaen ja kysyi: JONNALLE?! Sinne, missä on TYTTÖJÄ?" Noh, eipä kannata innostua, koska siellä heiluu myös erään porokoirarouvan käsilaukku. Voi voi, pojat... Teillä on edessä kova koulu.

On oudon hiljaista, kun ei ole koiria kotona. Ne ovat aina kotona. Olen tottunut siihen, että joku tulee viereen makaamaan tai tuijottaa jostain sängyn alta. Tai sitten läppärin päälle tuodaan kuolattu lelu.

Pojat menivät hoitoon, koska lähden N:n kanssa Alpeille lautailemaan viikoksi. On aika karistaa arkirutiinit hetkeksi hartioilta ja suunnata uusille lumille.

                                 

keskiviikko 7. tammikuuta 2015

We lost our balls...

Pallot ei oo ikuisia
Tässä me olemme hyviä - nimittäin pallojen hukkaamisessa.

* Narupalloja on mennyt ehkä noin 15 yleensä vähän huonon heiton vuoksi. Narupallot päätyvät usein korkeuksiin eli jäävät kiinni puiden oksiin. Käymme aina lenkeillä tarkistamassa muutamat puut, että josko pallot olisivat jo tulleet alas. Yksi narupallo oli pari vuotta - VUOTTA! Kuusessa ja tänä kesänä se oli tipahtanut alas.
* Verkkopallo hukattiin ensimmäisen kerran noin kuukausi sitten aamulenkillä. Heitin sen ja pallo päätyi veteen. Upposi tietenkin, koska eihän tuommoinen verkko mitään kellu. Pojat etsivät sitä pitään ja Tottikin snorklasi pää pinnan alla, mutta tuloksetta. Vesi oli silloin korkealla, joten odotimme veden laskevan. Noh, ennen kuin vesi alkoi laskea parin päivän päästä, tuli pakkaset ja vesi jäätyi. Kun vesi oli laskenut, menimme poikien kanssa murjomaan jäätä. Minä hypin ja pojat kaivoivat. "Missä pallo?" ja poikiin tuli vauhtia. Tito löysi pallon myöhään yöllä. Voi sitä riemua! Sama pallo hukattiin paria päivää myöhemmin lumihankeen ja löydettiin viikko sitten lumien sulettua...
* Dura Foam -pallo - yksi parhaista palloista hukkaantui tänään. Tehtiin mäkitreeniä eli pojat juoksivat mäkeä ylös ja alas. Jossain vaiheessa heitin pallon paljon pidemmälle kun luulin edes voivani heittää. Pimeässä kuului Poing! Poing! ja tajusin pallon menneen jäälle. Ja ne jäät tulivat eilen. Totti lähti perään ja eipä muuta kuin kiljukarjaisu meikäläiseltä, koska Totilla on vähän vaikeuksia, kun punnitaan väliä "pallo - kaikki muu". Sieltä se sitten tuli, mutta niin vastahakoisesti, että täytyi kunnolla leikittää. Sen jälkeen oli koko ajan lähdössä uudestaan katsomaan, minne se pallo meni. En päästänyt. Pallo on halvempi kuin koira.
* Tennispallot - ne ovat kaikki Vantaanjoessa.

tiistai 6. tammikuuta 2015

sunnuntai 4. tammikuuta 2015

Vuoden vaihtumisesta

Vuosi vaihtui päivällä töissä ollen ja sen jälkeen pojat kunnolla lenkittäen. Olin koirien kanssa ulkona niin, että rakettien räiske oli jo alkanut. Sinne vaan ja sormet ristiin. Tito nyt on aina ollut varma veikkonen, mutta Hotti ei ole ihan pala kakkua. Minkään suhteen. Koskaan.

Eli molemmille valjaat ja flexit, jotta saisivat enemmän liikkumatilaa. Otin mukaan narulelun ja annoin poikien leikkiä sillä yhdessä. Päästin jo aika aikaisessa vaiheessa Titon irti, koska eihän se nyt lähde. Paitsi, jos pupu. Mutta eihän nyt pupuja ole, kun taivaalla käydään värikarttojen välistä sotaa.

Hotti jäi siis kiinni ja pojat leikkivät yhdessä. Isoimmissa pamauksissa Hotti hämmästeli, mutta jatkoi aina nopeasti leikkimistä. Jossain vaiheessa ne isoimmatkaan pamahdukset eivät aiheuttaneet sen kummempia reaktioita. Hyvä, kundit!

Lopulta Hottikin pääsi vapaaksi ja kierrätin ne täysiä pihaa ympäri. Sen jälkeen sisälle ja syömään luita. Pojat jäivät keskenään viettämään iltaa, koska itse olin toisaalla. Tulin kahden aikoihin kotiin ja vastassa oli kaksi unista koiruutta. Totista näkee aina, onko se juuri herännyt ja nukkunut pitkään. Korvat kertovat. Silloin vähintään toinen korva kääntyy hassusti eteen. Eli näin...


Aamulla oli muuten jäljellä vielä sitruunavaahtoa, jonka olin tehnyt pirskeisiin, joissa olin. Pojat vetivät vaahdon sitten naamareihinsa silmät leiskuen. Ilmeisesti kerma ja kananmuna maistuivat. Vai oliko se sokeri? Noh, hyvin maistui anyway!

Joskus pari-kolme vuotta sitten mietiskelin kuumeisesti uuden vuoden alkaessa tavoitteita ja mennyttä vuotta. Noo, ajat ovat muuttuneet paljon. Todella paljon. Meidän tekeminen on muuttunut niin ratkaisevasti, että tavoitteiden hahmottaminen tai menneen vuoden mietiskely saavutusten kannalta tuntuu jopa koomiselta.

Elämme nyt niin hetkessä ja nautimme valtavasti tekemisestä, että suunnitelmallisuus ... noh ... ei oole. Mutta siitä huolimatta nämä kehittyvät. Niiden kanssa eläminen on erittäin toimivaa ja kun treenataan, molemmat tekevät hyvin.

Jos ihan vääntämällä väännän kuluneen vuoden, se olisi ehkä tässä:

* Tito täytti kokonaista neljä vuotta eikä ole aikuistunut päivääkään. Tottiin verrattuna toki, mutta on se aivan mahdoton vieläkin.
* Tito on ollut Totin myötä iloisempi. Sille on tullut omia hassuja kujeiluja ja persoonallisia juttuja, joita ei ollut ennen Totin tuloa. Vai enkö vain ollut huomannut niitä?
* Titon kunnioitus portteja kohtaan pieneni entisestään. Se voi kaataa portit, hypätä yli tai ihan mitä vain ja mennä nukkumaan siihen toiselle puolelle. Ihan vain, koska niin voi tehdä.
* Tito on syönyt paremmin kuin koskaan ja sitä voi palkata lenkeilläkin ruoalla. What!?
* Tito on osoittanut olevansa edelleen luottokoira monessa tilanteessa.

* Totti saavutti vuoden iän enkä osaa enää kuvitella elämää ilman sitä.
* Totti osoitti viime talven hallitreeneissä, että helppoa ei tule olemaan. Koira vie ja omistaja parkuu perässä, että PERKELE!
* Totti on loukannut itsensä aivan liian monta kertaa. Viimeksi tänään oli lumi veressä, koska Hotilta meni kynsi. Mutta se liittyy vasta vuoteen 2015...
* Olen huomannut olevani aivan haltioissani Totista. Se on kerrassaan upea koira. Holtiton Rakkauspakkaus.
* Totilla oli loppuvuodesta vähän ongelmia nopeasti liikkuvien ihmisten kanssa, mutta we are working on it.
* Totti osoittautui huikeaksi vetokoiraksi. Jeah!

Ja vielä huijataan jotain tällekin vuodelle!

* Vetoja? JOO! Lisää ja kovempaa! En tiedä, uskallanko kicbikella mennä molempien vetämänä, mutta sparkilla vielä uskaltaa. Tosin olen jo ottanut osumaa ruusupuskiin ja lentänyt turvalleni, mutta mikäs siinä. Kasvattaa luonnetta.
* Totti luustokuviin? No joo-joo!
* Agilitya ihan oikealla kentällä myös sulan aikaan vähän enemmän kuin menneellä vuodella? Noo, tämä on aika helppo saavuttaa.
* Enemmän videoita pojista. Yritetään!
* Totille enemmän ratoja - se teki eilen toista kertaa elämässään rataa... *viheltelyä*
* Kisoja? Vitsi, vitsi!
* Paljon uimista, paljon peltoilua ja kesällä ehkä joku reissu pohjoiseen? Kyllä!
* Totille jotain haastavan opettamista - esim. paikalla pysyminen...
* Edellistäkin huikeampi vuosi? KYLLÄ!

Maailma on täällä, täällä meitä varten!
- Mikael Gabriel


* Ai niin, koirat Jonnalle hoitoon viikoksi! Tsemppiä, Jonna!

perjantai 2. tammikuuta 2015

N



Syksyllä meikäläisen ja kahden karvakorvan elämään tuli uusi tuttavuus, N.

Jo hyvin alussa N oli mukana meidän lenkeillä, välillä jopa päivittäin. Työn ohella aikaa menee kuitenkin aika tavalla poikien lenkittämiseen, ja jos vielä hyvää seuraa saa koirien lisäksi mukaan, I'm there!

N on alusta alkaen tykännyt Titosta ja Totista. Totin kanssa hänellä taitaa synkata paremmin, johtuen ehkä Totin hillitymmästä lähestymistavasta ja vähemmän hysteerisestä olemuksesta. Ja jokainen, jonka syliin Totti on valunut, tietää mistä puhun. Sen katseelle ei vain voi mitään. Kun Totti tulee viereen ja hetken kuluttua alkaa valua syliin ja kääntyy vielä vähän selälleen, on jokainen myyty. Totti osaa.

N tykkää käppäillä metsässä poikien riehuessa ja äristessä isoille oksille. Se tykkää myös katsoa, kun pojat juoksevat pihaa ympäri. Ja tästä syystä hän sitten aika lailla heti asensi GoPro-hommelin poikien valjaisiin. Ja tykkäähän tuo potkia ja heitellä pojille luntakin.

Pojat ovat N:ään aivan hulluina ja Tito ehti syksyllä tottua siihen, että N tulee aamulenkille mukaan. Oli myös sellaisia aamuja, ettei näin ollut, mutta Tito odotti ja odotti. Aina, kun joku ihminen ilmaantui, Tito oli aivan varma, että NYT SE TULEE! Toiveikkaana se aina huiski hännällään ja odotti. Useamman kerran meinasi jo lähteä kirmaamaan tätä ventovierasta ihmistä kohti, mutta jos tiedustelin, minne matka, muutti mielensä. Ja voi sitä pettymystä, kun ohikulkija kulki tosiaan vain ohi. Mutta heti, kun näkyi seuraava ihminen, alkoi häntä taas huiskia, että kyllä se nyt tulee.

Tänään käytiin hakemassa N:n kotoa kännykkään laturi. N on itse ulkomailla, joten siellä oli kämppä tyhjänä. Mutta voi sitä riemua, kun päästiin poikien kanssa sisään. Molempien silmät loistivat, koska tuoksusta ne tiesivät, missä ollaan. Tito sinkosi heti huoneet läpi ja meni vielä kylppäriinkin. Koska kyllä nyt jossain täytyy N:n olla. Ja sitten takaisin luokseni tuijottamaan kuin kysyäkseen, että missä se nyt on!

Siinäpä siis tuo lisä meidän laumaan. Hihnojen tämä pää toivoo kovasti, että N pysyy laumassa. Hih!