perjantai 28. kesäkuuta 2013

This is It

Kun olin pieni, halusin koiran. Rodulla ei ollut suuresti väliä, halusin vain koiran. Eniten minua viehättivät alkukantaisimmat rodut, joilla oli pystyt korvat, mantelisilmät ja ylväs ilme. Ollessani pieni tiesin rotujen tarkoittavan myös erilaisia ominaisuuksia, mutta en siinä mittakaavassa kuin nykyään. Silloinen tietokantani perustui täysin omiin kokemuksiini. Tollerit tykkäsivät uida ja noutaa, pienet koirat räksyttivät ja saksanpaimenkoirat olivat tottelevaisia. Setterit olivat ärsyttäviä ja niiden kuolaa oli joka paikassa. Lapinkoirat haukkuivat jonkun verran, mutta olivat mielestäni ihania. Lapsenahan asiat olivat ihania.

Tarpeeksi monet itkut ja vuodatukset tuottivat tulosta ja perheeseeni tuli koira. Sekarotuinen pystykorva, joka oli kaikkea, mitä saatoin toivoa. Minä opetin sitä ja se opetti minua. Ja opettikin paljon. Aika harvoin ihminen voi sanoa, että oma koira ei ole opettanut mitään. Jokainen päivä opettaa jotakin, jos pitää silmänsä, korvansa ja erityisesti mielensä auki. Eikä sitä oppia tule vain omalta koiralta. Naapurirapun karmea rakki, voi saada pyörät pyörimään ja ajatukset rullaamaan. Mitä minä tekisin tuolle ongelma...omistajalle..? Miten lähtisin työstämään vai osaisinko tehdä mitään? Treenikentällä tai läheisessä puistossa treenaava parivaljakko voi hienolla yhteistyöllään saada minut pysähtymään ja miettimään, olisiko siellä jotakin sellaista, josta minäkin voisin oppia. Onpa nerokas harjoitus, tuota täytyy kokeilla!


Koiraa hankkiessa etsitään yleensä tiettyjä ominaisuuksia. Vielä tänäkin päivänä ulkonäkö vaikuttaa varmasti eniten hankintapäätöksiin. Näin siis erityisesti kotikoirien kanssa. Harrastuspiireissä ulkonäöstä ollaan jo valmiita tinkimään, kun käyttöominaisuudet vievät pidemmän korren. Parhaassa tapauksessa voi kuitenkin löytyä myös koira, jossa sekä ulkoiset että sisäiset ominaisuudet miellyttävät ja ihastuttavat. Näyttäisi siltä, että näin kävi minulle, kun ensin haaveilin ja lopulta hankin Titon. Katsokaa, miten uljas ja upea bordercollie tässä on!

Olen täysin menettänyt sydämeni en pelkästään Titolle, vaan myös koko rodulle. Seuraava koiruus on aivan varmasti bordercollie ja niin taitaa olla sitäkin seuraava. Mutta miksi en vaihtaisi ja kokeilisi jotakin muuta rotua? Jotain täysin erilaista, joka opettaisi ihan uusia asioita. Asioita, joita en olisi koskaan tullut ajatelleeksi. Sellaisia, joita en todennäköisesti tulisi koskaan oppimaan bordercollien kanssa. Miksi en laajentaisi tietojani koskien esimerkiksi sellaisia viettejä, joita bordercollieiden kanssa tehdessä ei ehkäpä ikinä tule kohdanneeksi? Enkö haluaisi olla niin taitava, että saisin salukista täpäkän tokokoiran, chihusta jälkikoiran ja weimarinseisojasta agilityvalion?

Jos olen menettänyt sydämeni koripallolle, en näe syytä lähteä harrastamaan yli kymmeneksi vuodeksi uintia tai golfia, jotta varmistun koripalloharrastukseni mielekkyydestä tai tulisin monipuolisemmaksi urheilijaksi. Voisin toki kokeilla uusia urheilulajeja parin kuukauden ajan ja ehkäpä ihastuakin ringetteen tai kuntonyrkkeilyyn. Toisaalta voisin pitää sen koripallon pääharrastuksena ja valita pari muuta lajia siihen ohelle täydentämään pakettia.

Mutta koiraa ei voi kokeilla vain parin kuukauden ajan. Se on elävä olento, josta täytyy kantaa vastuuta. Se ei ole kuin seurajäsenyys, jonka voi irtisanoa tai uusia halutessaan. Jos ja kun olen löytänyt rodun, joka on valloittanut sydämeni, haluan oppia siitä lisää. Sen sijaan, että hankkisin eri rotuisia koiria ja oppisin jokaiselta jotakin, haluan syventää tietojani ja taitojani bordercollien kanssa. Haluan oppia, nähdä ja kokea sitä moninaisuutta, mitä tämän rodun sisällä on. Minun on vaikea uskoa, että jonakin päivänä otan bordercollien, joka ei opeta minulle mitään. Tuskin voin tuhahtaa ja sanoa, että tämä on nähty ja samaa pullaa leivotaan kuin ennenkin. Jokainen on yksilö, vaikka ne rodulle ominaiset piirteet olisivatkin pohjalla. Ja minä rakastan niitä piirteitä, joita tämän rodun edustajiin on yleensä asennettu.

keskiviikko 26. kesäkuuta 2013

Vetoja Kickbikella

Kerta kiellon päälle eli tässä on vielä kevään ShowHau-jakso, jossa Tito kokeilee vetohommia.
Muusta viis, mutta minä rakastuin Titon viuhuvaan häntään, kun se lopussa talutteli Freeridea. En edes tiennyt sen noin heiluvan, mutta oma sydän suli, kun se niin reippaasti huiskii.


Kuva: Jonna R.

maanantai 24. kesäkuuta 2013

Mikä oli?

Ajattelinpa vielä avata tuota maanantai-illan liikutusta. Koiran päästäminen koppa päässä ison pallon perään on suosittu tapa liikuttaa vinttikoiria. Jonkun verran tätä tehdään muillakin, mutta kovin tunnetusta "urheilusta" ei ole kyse.

Meillä on ihan säännöt pallon kanssa ja niistä pidetään kiinni. Pallon perään saa mennä vain luvalla ja siitä on pystyttävä luopumaan heti, kun käsky käy. Näitä treenataan joka kerta, jotta pysyvät mielessä. Voin esimerkiksi antaa Titon raivota pallolle ja huutaa sen kesken kaiken maihin. Pallo jatkaa matkaa ja Tito tipahtaa maihin. Toisinaan kutsun sen kesken ajon luokse ja palkkaan siitä. Palkka voi tulla minulta tai se voi olla vapautus takaisin pallolle. Toisinaan jätän pallon kaaaauaksi ja annan Titolle luvan juosta palloon "kiinni". Kesken kaiken voin jälleen huutaa maihin tai kutsua luokse. Teemme myös temppuja tai vaikkapa seuruuta, josta palkkana on pallolle juokseminen.

Kyse ei siis suinkaan ole sekopäisestä ja kaistapäisestä villiintymisestä.

perjantai 21. kesäkuuta 2013

Parhainta juhannusta!





Kuvat Jonnan ottamia!

torstai 20. kesäkuuta 2013

Ravuutusta Kickbikella

Tässäpä ShowHau-ohjelman jakso, jossa Titon kanssa kokeilemme ravuutusta. Mistäänhän ei huomaa, että omistaja on vähän tipahtanut kartalta. Että voihan jäisyys sentään...

keskiviikko 19. kesäkuuta 2013

You have to learn the rules of the game. And then you have to play better than anyone else.

Agilityn treenaaminen kesäisin on yleensä sitä, että räkä roiskuu, hiki virtaa ja hiekka pöllyää. Vesipulloksi ei kannata harkita mitään kanisteria pienempää. Koiran kuolasta ja hiekkapohjasta muodostuvaa liejua on kaikkialla - käsissä, vaatteissa ja naamassa. Taukojen pitämistä ei tarvitse samalla tavalla muistutella itselle kuin talvella. Kesällä taukoja tulee pidettyä paljon luonnollisemmin, koska jossain vaiheessa tuupertuu tomun sekaan niin koira kuin ohjaajakin. Tauon paikka.

Eilen käytiin iltasella kuluttamassa Ojangon hiekkoja. Olin ajatellut, että nyt voisi tehdä ihan radan, koska yli kymmenen esteen juttuja ei olla tehty pitkään aikaan. Niitäkin on hyvä välillä muistutella mieleen, jotta rytmitys ja koiran nopeuden hahmotus voisivat joskus kehittyä tässäkin päässä. Pidän treenitavasta, jossa tehdään isoksi osaksi alle kymmenen esteen harjoituksia ja pidempiä ratoja selvästi harvemmin. Haluan tehdä paljon myös ihan parin esteen askarteluja, joissa päästään pureutumaan tarkemmin mahdollisiin ongelmakohtiin ja toisaalta kertomaan selvästi, mistä palkka tulee.

Radan olin katsonut valmiiksi ja yhdessä ratahenkilök... siis treenikavereiden kanssa saimme esteet paikoilleen. Yhteensä 20 estettä - muutaman putken, monen aidan ja yksien keppien kautta piti päästä maaliin.

Lähdössä jätin Titon todella vinoon, lähes toisen siivekkeen suuntaisesti, enkä kovin kauas. Ensimmäisen hypyn jälkeen piti kääntyä niin tiukasti, että tällä sai aloituksen paljon loivemmaksi ja soljuvammaksi. Koiraa ei tarvinnut kääntää niin paljon ja sille pystyi jo lähdössä ennen hyppyä kertomaan, miten rata jatkuu. Tein suurimman osan starteista kurrena, tämä toimii niin nerokkaasti, että teen jatkossakin, jos en jätä seisomaan. Kurreasennosta lähteminen tuntuu tekevän ensimmäisen hypyn toimivaksi, vaikkei se mikään erityinen ongelma ole tähänkään asti ollut. Tähän pitää nyt saada joku vihje lisäksi. Ajatus pienessä päässäni on, että kurrena lähdetään, kun ensimmäinen este sisältää hyppäämistä ja seisoen singotaan, kun edessä ammottaa putki tai pussi. Kepeille ja kontaktiesteillekin jättäisin kisoissa seisoen, mutta aikas harvoin sellaisia ratoja on näkynyt.

Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kepit olivat osana näin pitkää rataa. Aikaisemmin on ollut este tai kaksi, sitten kepit, joiden jälkeen mahdollisesti vielä jokunen este. Kepeille tultiin avokulmasta putken ja parin hypyn kiitoratasuoran kautta. Vähän jännitti, tekeekö Tito keppiosuudesta viihdettä, mutta turhaan. Sinne meni ja kepit loppuun asti. Mainittakoon, että olimme raahanneet kujakepit radalle ja kuja oli jonkun verran auki, eivät siis olleet ihan suorat. Kepeiltä käännyttiin 90 astetta oikealle, mikä onnistui myös hyvin. Voisin omasta mielestäni pitää jatkossa vastaavassa tilanteessa liikkeeni jatkuvampana. Nyt taisin jäädä lopussa hetkeksi odottamaan, mikä tuntui vähän töksähtävältä, vaikka koira tekikin mallikkaasti.

Pari takaakiertoa peräkkäin keppien jälkeen. Vaati koiralta aika reipasta taipumista, mutta onnistui. Kerran tippui rima, kun sohasin kamalalla kiireellä käsiäni vähän joka suuntaan. Sitten putkeen, jonka jälkeen hypylle tekemään tiukkaa käännöstä. Ensin levisi, mutta sitten muistui mieleen vastakäännös ja niin vain päästiin koko ajan lähemmäksi siivekettä. Kolmen hypyn puolikaari, jonka yritin ensin leijeröidä ja sanoin vahingossa "go". Koira lähti ensimmäisen hypyn jälkeen kauas pois kepeille, vaikken ohjannut sinne päinkään. Hetken hämmästelin ja sitten kehaisin, että hyvin tehty. Meillä on käytetty "go"-vihjettä kepeillä pari vuotta. Se lipsahti suusta ja koira lähti kepeille, jotka havaitsi jossain näkökentässään. Uskomaton ja hassu koira.

Sen jälkeen minä mietin tarkemmin sanomisiani ja koitin uudestaan. Leijeröinti ei ensin tahtonut onnistua ja omakin liike tahmasi. Parin toiston jälkeen meni hyvin ja Tito haki koko kaaren, vaikka minä painelin jo menemään. Edessä oli muutaman aidan melkeinhyppysuora, jossa sai pinkoa, mutta ei ihan suoraan. Hypyt eivät olleet suorassa linjassa ja Tito meni jonkun hypyn monta kertaa joltain puolelta ohi. Tätä taidettin vääntää eniten, koska se oli pakko saada kursittua kasaan. Tuli muutama ihan ok ja paranivathan ne suoritukset, mutta ei tullut sellaista tunnetta, että voisin riemusta kiljua. Viimeisillä esteillä tein sokkarin kesken tykityksen, eikä ole koskaan tuntunut niin luontevalta. Ainahan niitä tulee tehtyä, ei se ole vaikea ohjaus, mutta nyt se tuntui jollain tavalla erittäin hyvältä.

Loppuun vielä kaunis leviäminen hypyllä nro 19 ja siitä maaliin. Leviäminen ei ollut yhden kerran juttu, osattiin levitä enemmän tai vähemmän ihan joka kerta! Hyi...

Kun radasta alkoi olla jonkinlainen käsitys, päätettiin kellottaa Sannin kanssa koko roska. Sannin ensimmäinen meni hyllyksi ja meidän vitoseksi. Niiden ratojen ajoilla ei siis merkitystä. Halusimme ajat nollaradoista, koska viimeisimmästä Titon ja Varjon aikavertailusta on kulunut yli puoli vuotta. Hävetkäämme. Sanni ja Varjo tekivät kadehdittavan hienon toisen radan ja nollana maaliin. Voihan paineet, millä lähdin Titon kanssa tekemään vastaiskua. Tunsin heti keppien jälkeen, että nyt ei kulje niin kuin haluan ja sen ajatuksen siivittämänä rima alas. Ja seuraavat esteet levisivät rumasti. En tehnyt loppuun, vaan juoksin pois. En lähde tekemään rataa loppuun, jos olen aivan hukassa.

Koska ajat haluttiin, tein vielä kolmannen yrityksen. Monta kohtaa hyvin, pari "pientä" leviämistä jo tutuksi tulleissa paikoissa, mutta nollana sentään maaliin. Olin täysin varma, että niillä parilla leviämisellä päästiin huikeasti hopealle häpeämään. Mutta kello ei petä ja suureksi hämmästykseksi Titon aika oli vajaat pari sekuntia nopeampi kuin vastustajan. En oikein vieläkään tahdo sitä uskoa, mutta uskotaan nyt, kun kellottajakin oli koko ajan sama henkilö.

Tästähän jäi muutama ajatus mietityttämään.
- Onko toinen koira nopeampi radalla vai onko kyse ohjaajasta?
- Valitsimme useampaan kohta eri ohjaukset, kuinka ratkaisevia ne olivat?
- Miltä ajat olisivat näyttäneet, jos kumpikin olisi valinnut samat ohjaukset?
- Miltä ajat olisivat näyttäneet, jos esim. minä olisin mennyt sekä Varjolla että Titolla?
- Kuinka paljon eri aloitustavat vaikuttivat? Minä jätin vinoon, Sanni suoraan hypyn taakse.
- Koirat on opetettu samalla tekniikalla pujottelemaan, mutta Titolla on enemmän treeniä takana. Kuinka iso ero Varjon ja Titon kepeissä on?
- Ja niin paljon muuta!

Yöllä käydyllä palauttelulenkillä keksin sitten pari jippoa, joilla ne leviämiskohdat olisi saatu (ehkä) aisoihin. Noh, parempi myöhään... Eipäs, parempi olisi tajuta ihan siinä treenatessa. Seuraavalla kerralla mietin vielä ahkerammin!

Rento yhteiskuva...























Kuvat Sannin ottamia.

maanantai 17. kesäkuuta 2013

Maanantai-illan liikutus

Koska selkäni säteilee jälleen pahasti jalkaani, en pääse liikuttelemaan Titoa niin paljon kuin tahtoisin. Tänään kävinkin sitten ostamassa Titolle uuden jumppapallon, koska edellinen meni talvella rikki. Kotiin päästyäni pumppasin pallon heti täyteen ja Titon silmäthän pullistuivat pallon kanssa samaan tahtiin. Kuonokoppa löytyi omasta laatikostaan. Sitäkin käytettiin viimeksi talvella.

Pallon, kopan ja koiran kanssa ulos. Ensin lämmittelylenkkiä ja sitten takapihalle päästämään Tito ajamaan päin punaista. Eihän siinä pystynyt oikein kuvia ottamaan, mutta tässä muutama kehno yritys.





Pallottelun lomassa Tito pääsi myös pulahtamaan jokeen. Tuossa tulee kuitenkin kuuma, vaikkei ulkona kovin lämmintä ollutkaan. Hulluttelun jälkeen käytiin viemässä pallo sisälle, vähän lihaa nassuun ja lähdettiin jäähdyttelemään. Hyvin ravasi ja teki venytykset vielä kotona. Loput lihat Tito sai vielä ennen uniaan. Mukava maanantai-ilta.

torstai 13. kesäkuuta 2013

Butterfly Effect

Viime maanantaina polvi alkoi oireilla jostain. En osaa yhdistää sitä mihinkään, koska ensin se oli kunnossa ja sen jälkeen rikki-poikki-räks-poks. Ensin sattui vähän ja eilen sattui paljon enemmän. Kylmähaude, polvituki, ilmastointiteippiä ympärille ja Ojankoon.

Tito oli saanut lämmittelylenkkinsä kotona ennen autoon astumista, mutta kävin vielä nilkuttamassa pienen metsälenkin ennen kentälle menoa. Tito oli ihan hassu ja hötkyili vähän joka suuntaan. Pienellä kuiskauksella sanotut käskyt se toteutti niin nopeasti, että meinasin välillä revetä liitoksistani. Koira, joka on parin metrin päässä ja sinkoaa jalan viereen peruuttaen, on huvittava. Siinä se sitten seuraa niin topakkana ja täynnä energiaa, että kelpaisi pk-puolellakin.

Kentillä oli menossa koulutuksien jälkimaininkeja ja kaikki kentät olivat käytössä, mutta mikäs siinä odotellessa, kun toinen treenikaveri oli jo paikalla ja muitakin tuttuja näkyi. Juteltavaa riittää aina - Tito oli tästä muuta mieltä. Se oli eilen harvinaisen rauhaton. Piti mennä jo! Välillä aivan maaninen tuijotus, että josko sillä heltiäisi pieni treenihetki. Kun mitään ei tapahtunut, laski päätä maahan ja tuijotti sieltä. "Jos laitan pään maahan ja näytän rennolta, mennään treenaamaan." Noh, ei sillä tuijotuksella. Jututkin olivat vielä kesken.

Titon harmiksi autoin ensin treenikaveria putkien kanssa. Illan aiheina oli mm. putkien mutkistelua, namialustalle juoksemista, parin hypyn yhdistämistä ja A-esteellä keikkumista. Niitä tehtiin illan mittaan muutamissa pätkissä. Vuosikas aussie alkoi välillä ymmärtääkin ja edistymistä oli selvästi havaittavissa edellisestä kerrasta.

Sitten oli meidän vuoro. Viisi aitaa ja koiran kieputusta. Koska oma liikkumiseni oli vaivalloista, en liikkunut kuin pari askelta. Olen alkanut ymmärtää viime aikoina huikean paljon lisää tiukoista käännöksistä ja niitä on viime kerroilla tehtykin. Kun vain pyörittelee koiraa esteillä ajatuksen kanssa, tuntuu kuin koira olisi sivellin, jolla voi maalailla kauneimmat kuvat. Se tuntuu sormella keikkuvalta perhoselta. Liian suuri liike ja siivekäs lehahtaa lentoon. Vaikka tekisi mieli vain katsoa kauniisti liikkuvaa koiraa, sitä täytyy myös ohjata. Karvakorvalle täytyy kertoa, mitä sen tulee tehdä. Ei tarvita suuria liikkeitä, pienillä eleillä koira keskittyy ja tekee. Tekee niin hienosti, että sen voisi lopulta vain nostaa ilmaan ja rutistaa syliin.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Kesän käynnistys

Eilinen vietettiin saaressa ja Tito sai olla koko päivän ulkona. Sellaiset päivät ovat parhaimpia, kun voi olla koko ajan ulkona tekemässä. Oli se sitten lekottelua, treenaamista, puutarhahommia tai vaikkapa veneilyä. Illalla unikin maistuu ihan eri tavalla - myös koiralle.

Tänään käytiin aksaamassa ja "pienen" vääntämisen jälkeen sai taas tuulettaa. On se vaan kumma, miten viiden hypyn ohjaus on yhteen suuntaan merkittävästi helpompaa kuin toiseen suuntaan. Helppoon suuntaan menee heti kättelyssä kaikki nappiin. Toiseen suuntaan saa tehdä töitä oikein ajatuksella, ettei leviäisi. Ja sehän levisi. Jos yksi kohta pysyy kasassa, seuraavaksi pakka hajoaakin atomeiksi. Siitä sitten keräilemään ja uutta yritystä - ja vielä "muutama" yritys päälle. Lopulta meni melkein niin kuin St... No siellä.

Tehtiin myös kunnon kääntymisiä hypyillä. Ei kovalla vauhdilla - pienillä ohjauksilla, siivekkeitä nuollen ja hyvillä ponnistuksilla. Näitä tehdään jatkossa vielä enemmän. Näytti todella hyvältä!

Tässä vielä yksi Show Haun jakso, jossa Titokin näkyy kirmaamassa:

maanantai 3. kesäkuuta 2013

You can't help getting older, but you don't have to get old.

Takana rankahko työviikko ja tänään oli veto pois. Koska tämä päivä oli erityinen, en voinut jäädä koko päiväksi latailemaan akkuja. Tänään oli nimittäin Titon syntymäpäivä. Kolme vuotta sitten olin Norjassa lumilautailemassa ja sain tiedon, että pentuja on syntynyt. Ja joku pennuista olisi ehkä minun. Kesän aikana, parin vierailun perusteella tiesin, että pojista tummin olisi minun.

Tänään tuo Mustapekka täytti kolme vuotta. Menimme päivällä keskustaan, koska kaverit olivat kärränneet purjeveneensä Kamppiin. Kävin katsomassa touhua ja juttelemassa kavereiden kanssa. Tito käyttäytyi hyvin ja hyppäsi purkkariinkin yllättämään kaverini. Näytettiin vähän temppuja ja viihdytettiin ihmisiä. Hyvin teki, mutta etutassuille nouseminen poijua vasten tökki. Pari metriä korkea poiju oli vaikea, koska se lähti koko ajan liikkumaan. Otin sitten vielä seinää vasten, mikä toimi hyvin.

Kuuma oli ja se taisi vaikuttaa metrolaiturilla tehtyyn seuruuseenkin. Muuten oli hienoa, mutta takapää oli minun makuuni aivan liian laiska. Otetaanpa tehotreeniin - oli kuuma tai ei, se takakontti saa luvan liikkua. Viime viikolla tehdyt metrolaituriseuruut olivat upeaa työskentelyä Titolta. Tänään tuo oli selvästi läkähdyksissä, mutta en minä mitään nuoralla tanssimista vaatinut. Ihan vain takakontin liikkumista.

Keskustan jälkeen kävin uittamassa Titon kotirannassa ja käytiin ottamassa pari kuvaakin. Tito sai kiivetä puuhunkin, kun sopivan näköinen varsi löytyi.

Illaksi Tito jäi syömään uudesta Starmarkin Fire Plugista ja minä lähdin hyvällä kaveriporukalla piknikille. Myöhemmin naksuttelin Titon kanssa vähän uutta ja vanhaa. Samalla totesin, että tykkään tästä koirasta valtavasti.