tiistai 29. elokuuta 2017

Vaellus – Helsingistä Kilpisjärvelle koiran kanssa

Jälkiviisauksia on turistu pakkaamisesta eli eiköhän ole korkea aika lähteä matkaan. Rovaniemelle menee useampi juna päivässä, mutta valitsin yöjunan omalla lemmikkihytillä ihan sen vuoksi, että Rovaniemeltä lähtee tasan kaksi bussia aamupäivän aikana Kilpisjärvelle. Ei siis ole järkevää ottaa sellaista junaa napapiirille, että joutuu yöpymään Rovaniemellä koirien kanssa.

Juna nytkähti matkaan seitsemän aikaan illalla ja puksutteli länsirannikkoa pitkin kohti pohjoista. Konduktööri oli mukava mies ja kertoi muun muassa, että Tampereen kohdalla on 40 minuutin pysähtyminen. Silloin ehtisin käydä pidemmälläkin koirien kanssa. Hän neuvoi tämän nähtyään minun parilla asemalla juoksevan koirien kanssa lähimmälle tolpalle pissattamaan pojat. Totesi ehkä, että voi olla hyvä sanoa, missä päästään ihan oikealle kävelylle ilman hätäilyä junan lähtemisestä ilman meitä.



Tampereella käytiinkin aseman lähellä olevassa puistossa, jossa koirat saivat lompsia vapaana. Vähän oli minulla outo olo ajatuksesta, että kaikki tavarat ovat junassa. Mitä jos olen ymmärtänyt jotain väärin ja juna jatkaakin matkaa ilman meitä vieden rinkan ja kaiken mennessään? Eipä vienyt, joten kiipesimme takaisin junan kyytiin ja jatkoimme matkaa.

  • Koirallinen voi ostaa itselleen oma hytin, jonne ei tule muita matkustajia. Meillä oli kerrossänky, lavuaari ja koirille kiitettävästi tilaa sängyn alla ja matkatavarasyväyksessä. Vessa oli kätevästi heti käytävällä seuraava ohi.
  • Oma hytti on varsin rentouttava vaihtoehto, koska koirien suhteen ei tarvitse huolehtia, minne ne ovat päänsä tunkeneet. Ainakin Tito ja Totti alkavat usein vähitellen unisena levitä penkkien alla muiden puolelle...
Rovaniemelle saavuttiin vähän seitsemän jälkeen aamulla. Vaihtoehdot olivat jatkaa heti kahdeksalta matkaa bussilla Kilpisjärvelle tai vasta kello yksitoista. Jälkimmäinen olisi kestänyt ajallisesti parisen tuntia vähemmän aikaa, mutta mitäpä me nyt Rovaniemellä kaikkien kantamusten kanssa. Eli jatkoimme aika läpsystä matkaa bussilla.

  • Bussifirmat velottavat koirista aika laajalla skaalalla. Osa päästää koirat ilmaiseksi ja osa velottaa yllättävän paljonkin. Mennessä koirat maksoivat yhteensä 3,30 euroa ja viikkoa myöhemmin toisen firman bussi veloitti 20 euroa. Aika iso ero minusta.
Sijoittauduin koirien kanssa taakse, mikä on yleensä suositus. Kuljettajalta kannattaa kysyä, mihin hän koiralliset haluaa, niin yhteistyö sujuu hyvin. Menomatkalla bussissa oli lisäksemme vain kourallinen ihmisiä, joten valtasimme takaosan mukavasti itsellemme. Tito ja Totti saivat nukkua omilla puolillaan omien penkkiensä alla. Tosin Totin löysin usein katselemasta maisemia. Kurkotti lattialta nähdäkseen edes jotain. Ilmeisesti maisemat kelpasivat. Tito veteli hirsiä koko matkan.





Pohjoisessa osa busseista hoitaa postin jakamista eli bussi pysähteli välillä. Kittilässä oli vartin pysähdys ja vein pojat juoksemaan. Totti löysi kuohuvan joen puskien takaa ja sain sen täpärästi kutsuttua pois. Olisi saattanut kuljettaja katsoa pitkään vettä valuvaa mutakoiraa...

Muoniossa pysähdys oli tunnin mittainen ja siinä ehdittiinkin jo hyvälle lenkille. Ja ostamaan laastareita, jotka olin unohtanut ottaa mukaan. Kirsikkatomaattejakin ostin kolme rasiallista, koska tuoretta ruokaa ei ollut luvassa ihan hetkeen.

Kuljettaja ilmoittu kaikilla pysähdyksillä, minkä mittaisia ne ovat ja viimeisen ruokakaupan kohdalla hän mainitsi, ettei edessä ole enempää ruokakauppoja kuin vasta Norjan puolella.

Kilpisjärven retkeilykeskuksen kohdalla bussi jätti pienen laumani päärakennuksen eteen. Siitä sitä oltiin. Ilman minkäänlaista suunnitelmaa! Tajusin sen viimeistään sillä hetkellä, kun katsoin selkäni taakse ja näin maisemat, jotka kertoivat Ruotsin ja Norjan kiilanneen röyhkeästi Suomen ohi, kun pohjoismaille jaettiin vuoria.

Tunsin kylmän ilman tunkeutuvan vaatteiden läpi. Ai niin, nyt oltiin todella pohjoisessa. Mitähän olin ajatellut niiden shortsien suhteen?

Jätin koirat kuistille ja menin tavaroitteni kanssa sisälle. Kävin katsomassa ruokatarjonnan ja kysyessäni vegaanista vaihtoehtoa sain iloiseksi yllätyksekseni ostaa keittobuffetin ja syödä kaikkea, mitä suinkin halusin. Tämä tuntui varsin reilulta, kun liha- ja kermaruoat jäivät lautaseltani pois. Söin vaatimattomasti kolme lautasellista Titon ja Totin kanssa ulkona kuistilla. Siinä ehdin pohtia, minne lähtisin seuraavaksi.

Tankkaus ennen lähtöä.

Kello kuuden aikaan lähdin matkaan. Kovasti yrittivät muut toppuutella, ettei iltaa kohden ehkä kannattaisi enää lähteä Mallan luonnonpuiston läpi, mutta se tuntui hassulta kehotukselta. Meillähän oli teltta ja ruokaa!

Matkaan lähtemisessä jännitti jonkin verran puhelinasia. Olin ostanut uuden puhelimen ja vaihtanut liittymää vähän ennen reissua. Mutta myyjä oli sössinyt operaattoriasian niin, että saapuessani Kilpisjärvelle minulla ei ollut enää minkäänlaista operaattoria. Puhelin kertoi viileästi, että sain soittaa vain hätäpuheluja. Olin lähdössä "jonnekin", mutta minulla ei ollut minkäänlaista yhteydenpitovälinettä. Olisihan se kiva laittaa viesti illalla kotiin, että hengissä ollaan. Eipä laitettu!

Joten kimpsut ja kampsut niskaan, Totille reppu ja Titolle valjaat. Ajattelin Totin menon rauhoittuvan vähän, kun saisi repun selkäänsä. No ei rauhoittunut. Se oli sitä mieltä, että täysiä täytyy mennä. Tuntui molemmilla koirilla olevan muurahaisia housuissaan, kun menojalkaa vipatti niin paljon.

Retkeilykeskukselta kävelimme autotien reunaa pitkin Mallan luonnonpuiston alkupäähän ja siinä katsoin opasteita. Meillähän oli muutama kartta Norjan puolelta mukana. Paikoista, jonne halusin mennä. Koska satelliittikuvissa pari järveä näytti niin hienoilta. Ja eihän nyt suomalainen tarvitse Suomesta karttaa!

Alkumetreillä riitti menohaluja!

VVaellus yhteistyössä Vaeltajankaupan ja Hurtan kanssa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Mehän ei kisata ja piste

Paitsi jos käy niin hassusti, että joku "pakottaa" kisoihin neljän viikon varoitusajalla. Silloin treenataan puolentoista viikon aikana 6 kertaa. Opetetaan kaikki ne esteet, joita ei osata eli kontaktit ja kepit. Keskitytään epämukavuuteen. Ja nauretaan hermostuneesti, kun aika käy vähiin.

Käydään uuvuttamassa sekä ohjaaja että koira viikon järjettömällä vaelluksella, jotta ollaan molemmat aivan eniten loppu reissusta palatessa. Ohjaajalle ensiavuksi hierojalla käynti, jotta jalat saisi liikkeelle ja koiralle laatikollinen ruokaa naaman eteen, verkkoloimi päällä koko ajan ja ulkona hyvää tasaista liikettä ravaamisen merkeissä. Ja ihan vain olemisen.

Kahdet agilitytreenit pusketaan läpi, jotta voidaan todeta keppiongelman kummittelevan sopivasti niskassa. Puiset kepit onnistuu, muoviset ja metalliset not so much. Keinun kanssa eletään kivasti kuilun reunalla. Varmaa ei ole mikään. Korjaussarjaa peliin eli koiran armotonta huijaamista kerta toisensa jälkeen. Saadaan toistoja. Suunnitellaan kalenteriin vielä parit treenit. Ohjaaja käy tässä välissä rääkkäämässä itsensä kolmesti hengettömäksi voimaharjoitteluissa tasapuolisuuden vuoksi.

Sitten tulee jännä aamu. Sellainen, kun kurkkua vähän kutittaa. Hmm... Töihin ja muutaman tunnin jälkeen hapen kulkeminen alkaa olla jo vähän tekemisen takana. Huh, onpa raskasta työtä, vaikka ei olekaan. Pää painaa tonnin ja jalat ovat jonkun muun.

Kotiin apteekin kautta. Sinkkiä suihkeena ja valkosipulia huijauksena eli kapseleina. Purkit auki heti apteekin oven ulkopuolella. Onkohan jo liian myöhäistä?

Kotona olo on vaikea. Aamulla olo on karmea. Päivä menee suunniteltujen treenien sijaan vaakatasossa. Unta palloon, kuumaa nestettä, lisää unta palloon. Seuraavana päivänä pitäisi olla isot kisat. Isot, koska ne ovat oikeat. Meille ainakin. Kuulin piirinmestaruuksien joukkuekilpailun olevan epävirallinen kilpailu. Melkein harmitti. Eikö me nyt vieläkään vahingossa olla korkkaamassa virallisia kisoja?!

Varoitin joukkuekavereita vuodepotilaasta. Selvitin, milloin tulisi viimeistään olla paikalla. Eipä auttanut. Koska koira ei ollut ennen kisannut, luvassa oli kaikkea muodollisuutta. Koira pitäisi mitata, kisakirja ostaa (vaikka sitä ei tarvitakaan näissä karkeloissa), papereita kiikutella näytille ja muuta oleellista.

Unta palloon ja koitti sunnuntaiaamu. Olo oli hirveä. Siis sellainen, että pään nostaminen tyynystä tekee pahaa. Sellainen, että koirien lenkki tapahtui minun maatessa kalliolla toppatakissa ja koirien puuhastellessa omiaan jossain siinä lähistöllä. Välillä kutsuin ja vapautin taas leikkimään, kun olivat käyneet näyttäytymässä luonani.

Tein ruokaa mukaan itselleni. Chiliä kaiken muun joukkoon siinä määrin, että pysyisin lämpimänä. Autokyyti vei kisapaikalle kolme tuntia etukäteen. Alkoi tunnin mittainen sekaannusten ketju, koska ilmeisesti muita koiria ei ollut tarvinnut mitata. Joten järjestäjiltä puuttui vähän papereita ja oli epäselvää, mitä tapahtuisi. Oloni oli niin karmea, että nökötin vain Titon kanssa ilmoittautumisteltan vieressä odottaen ohjeistusta. Täytin minulle annettuja papereita ja näytin Titolle tikun, jolla se mitattaisiin. Tito tykkäsi, koska päädyin rapsuttelemaan sen selkää mittaustikulla... Tuomari tuli mittaamaan ja kyseli koiran ikää. Oli jopa vähän huvittunut, kun kuuli Titon olevan seitsemän. Kehotti myös antamaan Titolle nameja mittauksen ajan. Tito heilutti tuomarille häntää siihen malliin, että totesin namien olevan tarpeettomia. Eikä minulla sellaisia edes ollut. Räkäpapereita sitäkin enemmän.

Paperihommat ohi ja vein Titon metsään. Koira irti, jotta saisi liikkua enemmän kuin mihin minä pystyin. Tunsin sykkeeni nousevan epätasaisessa maastossa nopeasti. Hengästyin. Huimasi. Annoin Titon etsiä palloa metsästä. Sillä oli kivaa. Tito oli selvästi hyvällä tuulella. Piristyin sitä seuratessani.

Menin sivukentälle katsomaan, mitä esteitä siellä oli tarjolla treenaamista varten. Kävin kahdella eri kentällä, jotta sain palautettua Titon mieleen kontaktit ja kepit. Tito teki hienosti. Minä puolestani meinasin saada sydänkohtauksen.

Tito vielä vähän kävelemään ja lämpöiseen autoon odottelemaan. Kävin jännittämässä joukkuetovereitteni kanssa tulevaa rataa ja vaihtamassa ajatuksia. Oli vaikea keskittyä. Päässä humisi. Viereisen kentän lähdöt loppuivat. Alkoi meidän rataan tutustuminen.

En miettinyt liikaa. En liian vaikeita. En seurannut muita. Tein omia ratkaisuja. Vastakäännökset toimivat, joten niitä tähän ja tuohon. Kepeillä koiralle tilaa. Muista keppikäsky jo ennen edellistä putkea. Keinun kohdalla toistin hiljaa mielessäni keinun estekäskyä. Jos sen unohdan tai sanon liian myöhään, Tito tekee lentokeinun. Kun sanon ajoissa, se tietää. Muista, Nova! Keinulta 90 astetta oikeaan. Miksiiii... Ärsyttävän epälooginen kohta. Loppu ei ollut mitenkään hirveän vaikean oloinen. Kyllä me tämä tehdään. Hyvä tunne.

Odoteltiin muutaman joukkueen menevän edeltä. Hyllyjä hyllyn perään. Joku nolla tuli myös. Oli hienoja koiria. Oli hauskoja koiria. Yksi näytti hevosen ja hyeenan risteytykseltä. Sellaiselta sarjakuvahahmolta. Hain Titon ja kävin ravuuttelemassa sitä. Leikittiin. Tito oli iloinen. Minäkin olin.

Oli meidän joukkueen vuoro. Olin kolmas. Jännitti. Otin takin pois päältä. Jäädyin paikalleni. Takki takaisin päälle. Vasta sitten pois, kun on pakko. Meidän vuoro oli seuraavaksi. Takki pois uudestaan ja Titon kanssa pieni leikkiminen hihnalla. Muistutin itselleni, että koiralta pitää ottaa panta pois. Unohdan sen aina treeneissä. En tänään. Emmehän olleet treeneissä.

Jätin Titon odottamaan. Se näytti söpöltä. Otin Titon vauhdissa mukaan. Tehtiin yhdessä. Tuntui hyvältä. Vastakäännös toimi. Puomi meni hyvin. Vähän hidas, mutta hyvä kuitenkin. Muurille vastakäännös. Tito teki tiukan käännöksen. Putkeen ohjaus ja vielä ennakoivat keppikäskyt. Tito tiesi, mitä on edessä. Se meni suljetuille kepeille hienosti. Kehuin. Sanoin Titoa hienoksi. Jatkettiin. Kohta edessä oli putki. Jäin odottamaan. Pysähdyin ensimmäistä kertaa lähdön jälkeen. Sydän tykytti. Päässä humisi. Näin Titon tulevan putkesta. Jalat tuntuivat oudoilta. Pyörrytti. Jatkoin rataa sokeana. Unohdin koiran. Se tuli A-esteestä ohi. Äänet kaikkosivat. Tito oli vieressäni kysymässä, minne menisimme. Liikuin haparoivin askelin paikallani. Olin autiolla saarella. Kuulin puuroutuneiden aistieni läpi jonkun huutavan "A-este!" ja sen näin epätarkasti edessäni. Sinne... Jatkoin. Jatkoin. En muista lopusta mitään. Maalissa toivoin jonkun tulevan hakemaan paareilla. Olin juossut maratonin. Olin antanut kaikkeni. Tito sai heti maalin jälkeen Marilta nameja ja uuden narupallonsa suuhun. Olin Titosta ylpeä. Hieno mies. Niin hieno supermies.

Saimme kymmenen pistettä. Viitonen A-esteen ohituksesta ja toinen samanlainen keinusta, joka oli kuin olikin täpärä lentokeinu. Ei siinä muistanut enää kunnolla käskyttää. Loppuradasta, jossa keinukin majaili, en osannut käskyttää kunnolla mitään. Minua ei haitannut. Jaksoin juosta radan, vaikka tein kuolemaa joka askelella. Tito teki kaikki esteet niin kuin osasi ja kulki niin kuin ohjasin.

Koirista parhain ansaitsi lihaisan ruoka-annoksen kotona ja verkkoloimen niskaansa. On se hieno.


lauantai 26. elokuuta 2017

Vaellus – Vinkkejä pakkaamiseen ja jälkiviisautta

On aika ruveta avaamaan meidän tekemää reissua!

Ennen reissua kävin juoksemassa kaupoissa ja kahlasin läpi keskusteluja sekä blogeja selvittääkseni esimerkiksi, kuinka paljon tarvitsen mukaan polttonestettä Trangiaan. Retkikeittimen sain lainaksi siskoltani, mutta hänkään ei osannut sanoa määristä mitään. Eikä osannut oikein retkikauppojen henkilökuntakaan. Kummallista. Kun pakkailee, tulisi yrittää päästä ajattelutavasta "parempi liikaa kuin liian vähän". Lopputulos on muuten nopeasti 5 kiloa enemmän painoa rinkassa. Otin mukaan Marinolia litran, koska arvioin sen riittävän. Tulin takaisin yli puolet vielä jäljellä, joten kyllä, hyvin riitti...
  • Marinol tai mikä tahansa polttoneste kannattaa siirtää pienempiin pulloihin. Pakkaaminen on mielestäni helpompaa, kun ei ole isoa litran pulloa mukana. Minä jaoin nesteen kahteen pulloon. Marinolin oma pullo saattaa myös vuotaa eli jo sen vuoksi on hyvä siirtää neste tiiviimpiin pulloihin. Minä ravistelin lähtöä edeltävänä päivänä mukaan tulevia pulloja vielä rajusti ja säilytin ne yön yli ylösalaisin varmistaakseni niiden luotettavuuden. Ajatus tavaroiden kastumisesta polttonesteeseen. No thank you!
En ollut aikaisemmin käyttänyt polttonesteellistä retkikeitintä, joten katsoin pari videota Trangian käyttämisestä nesteellä ennen lähtöä. Videon katsominen on kuitenkin about sama asia kuin käytännössä kokeileminen. Haastavinta tuntui videoiden perusteella olevan nesteen määrän arvioiminen. Ettei nestettä kaada polttimeen liikaa, jolloin ruoan valmistuttua nestettä jää käyttämättä ja se menee ikään kuin hukkaan palaessaan loppuun.

Ennen reissua tein viimeisiä ostoksia ja valmisteluja. Otsalampun ja puhelimen vara-akkujen lataaminen, ruoan pussittaminen minulle ja koirille, koirien kynsien leikkaaminen, ensiaputarvikkeiden kerääminen, ruoan ja esimerkiksi oman päähineen ostaminen. Olen joskus käyttänyt lippalakkeja melkein läpi vuoden. Nykyään en omista yhtäkään. En pidä logoista, teksteistä lippiksissä enkä perinteisestä pesäpallo- tai golf-mallista. Nyt halusin kuitenkin lippiksen reissuun ihan jo sen vuoksi, että hyttysverkkopusakan kangas ei painautuisi päin näköä. Lippa pitäisi kankaan kauempana kasvoista. Löysinkin puuvillaisen vähän hipihtävän lippalakin Prismasta -70 prosentin alennuksella eli noin seitsemällä eurolla. Vielä pystyi venymään eli kaupat tuli.


Toinen aika viime hetken ostos oli vaellussauvojen hankkiminen. Luin netistä löytämääni "nämä tarvitset viikon vaellukselle mukaan"-listaa ja pysähdyin vaellussauvojen kohtaan. En kai minä nyt sellaisia tarvitsisi. Nehän ovat vanhojen ja heikkojen ihmisten välineitä. Luin muutaman aihetta käsittelevän keskustelun, kävelin kauppaan ja ostin sauvat. Korkkia kahvat ja teleskooppimallit. Check. Otettiin nyt sitten mukaan, kun keskusteluista tuli selväksi, ettei takapihaa pidemmälle kannata ilman sauvoja lähteä.
  • Nyt reissun jälkeen voin kertoa, että vaellussauvat lukeutuvat TOP5-varusteisiini tästä lähtien aina vastaavilla reissuilla. Hankkikaa vaellussauvat N Y T, jos on aikomusta minnekään, missä maaston korkeuserovaihtelut ovat silmin havaittavissa tai reitillä on mahdollisesti luvassa vesielementtien ylityksiä.
Rinkkaa pakatessani meinasi iskeä sama epätoivo kuin aina pakatessa. Kun olin pakannut rinkkaan vasta vaatteet, joita oli logiikalla "samoilla sukilla aina kaksi tai kolme päivää" ja ruoat, rinkka oli lähes täynnä. Siinä vaiheessa teki pahaa katsoa sohvalle levitettyä tavarapaljoutta ja todeta, että jotain täytyi jättää pois. Karsimisen vaikeutta lisäsi tosiasia, etten ollut ihan tietoinen, minne olin menossa. Enkä oikein varma reissun pituudestakaan. Säästäkään ei ollut niin tietoa. Kun tiedustelin etukäteen säästä Kilpisjärven retkeilykeskukselta, sain tietää kaiken olevan mahdollista lumisateen ja auringon välillä. Mukaan tulivat siis shortsit ja villakerrasto samaan pussiin.
  • Vinkkejä pakkaamiseen! Rullaa vaatteet, jotta ne vievät mahdollisimman vähän tilaa.
  • Pakkaa rinkan sisään ruoat yhteen vedenpitävään pussiin ja vaatteet toiseen. Näin pukeutuminen tai ruoan laittaminen on aivan käsittämättömän helppoa, kun otat vain toisen pusseista esiin. Nykyään valmistetaan aivan ohuita vedenpitäviä pusseja eli ne eivät vie tilaa eivätkö paina. Vaatteista saa myös hyvän pussin avulla puristettua paljon ilmaa pois eli ne menevät jopa pienempään tilaan pussin avulla! Olen vuosia käyttänyt telttaillessa tyynynä pussia, joka sisältää vaatteet. Sen saa makuupussin sisään "huppuun", josta se ei karkaa yön aikana.
Minulla oli kaksi eri kokoista vedenpitävää pussia entuudestaan. Saatuani Vaeltajankaupalta Trimm-pussit, olin varsin huvittunut. Omat vanhat pussit olivat tolkuttoman raskaat uusiin verrattuna. Ja kovatkin. Kuvassa näkyvistä pusseista oikeassa on vaatteet ja sitä käytin tyynynä. Ja se oli mukava. Mukava niin, että uni tuli eikä tarvinnut tyynyn vuoksi heräillä yöllä. Että juu, näköjään kehitystä on tapahtunut vedenpitävissä pusseissakin!

Ruokapussi ja vaatepussi, josta ilmat otettu pihalle.
  • Mieti, mitä tarvitset patikoidessa ja mitä vasta leiriytyessä. Minulla oli käsien ulottuvilla kännykkä suojapussissa, koirien pallot, taluttimet, kynsikkäät (sormikkaat ilman sormenpäitä), kuksa, tummaa suklaata ja pähkinöitä. Nämä kaikki sain siis käsiini ilman rinkan ottamista pois selästä.
Sekä koirien että minun ruoan määrää oli vaikea arvioida. Olen vegaani ja syön määrällisesti paljon arjessa. On kuitenkin haasteellista miettiä yhden kokonaisen vesimelonin vastaavuutta kikhernepastassa. Joten tässä meninkin metsään. Otin ruokaa itselleni aivan liikaa mukaan. En olisi osannut arvata, että pärjään aamupäivällä tekemälläni puurolla iltaan asti! Kyseessä ei ollut siis mikään tavallinen kaurapuuro vaan oma versioni, josta riitti näköjään polttoainetta pitkälle iltaan.
  • Puuro on loistava ruoka reissussa. Tavallista kaurapuuroa voi olla kuitenkin tylsä syödä päivästä toiseen. Minä muuttelin puuroa kuivatuilla banaaneilla, omenilla, rusinoilla, taateleilla ja pähkinöillä. Mikäs sen parempi kuin aloittaa päivä jälkiruoalla!
  • Söin aamupäivisin aivan holtittoman ison puuron eli noin neljän hengen annoksen. Kukaan ei patikoi mukillisella velliä.
  • Jos olet yksin reissussa eikä ruokaa ole näin tarve jakaa kenenkään kanssa, syö astiasta, jossa valmistat ruoan. Minulla ei ollut lautasta mukana, koska söin suoraan Trangian astiasta.
Aamupuuron valmistelua sateessa.
Koirien ruokien kanssa meinasin myös tehdä virheen, mutta toiseen suuntaan. Oli aivan rajoilla, riittikö niiden ruoka reissussa. Tito ja Totti söivät reissussa nimittäin noin kolminkertaisesti tavalliseen nähden. En ollut ajatellut lisäenergiatarpeen olevan noin suuri! Onneksi olin ottanut rasvaista ruokaa, kuivalihaa, rasvaista jauhetta ja rasvaisia kuivaherkkuja mukaan.

Sain tungettua lopulta kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman (ne shortsit) rinkkaani. Sadesuojan jätin niin, että saisin sen helposti käyttöön. Samaten pesupussin, koska halusin pestä hampaani junassa. Tärkeä asia. Reissussa puhtaana pysyminen on vähän haastavaa, mutta vaivan näkeminen sen eteen on erittäin palkitsevaa.

Rinkan ulkopuolelle tulivat sekä minun että koirien makuualustat ja teltta. Makuupussi mahtui pienen taiteilun jälkeen osittain rinkan sisään, jossa se pysyi varmasti kuivana. Teltan voi hyvin jättää ulkopuolelle, koska sen kastuminen ei haittaa.
  • Pro tip! Mukaan aina muutama jousihaka eli karabiinihaka. Ei painavia ja isoja versioita, vaan pieniä ja näppäriä, joilla saa koirien taluttimet kiinni puuhun tai rinkkaan ja esimerkiksi kuksan roikkumaan rinkkaan.
  • Toinen hyvä vinkki on ottaa mukaan pakkaushihnoja. Otin mukaan kaksi, vaikka en niitä lähtiessäni tarvinnut. Reissussa tuli kuitenkin sellaisia mutkia matkaan, että olisi ollut mukavasti pulassa ilman näitä pelastajia!
Koirien reppuun pakkasin niiden kaikki ruoat, Back on trackin verkkoloimet ja ruokakupit. Minulla on kaksi kokoon menevää ruokakuppia, joista toisessa on kova pohja ja toinen on kauttaaltaan silikonia (tai jotain kumimateriaalia). Nyt jälkiviisaana voin sanoa, että ne kovapohjaiset ovat muuten hyviä, mutta pakkaamisen kannalta eivät niinkään. Kovapohjaisen kupin laittaminen koiran kannettavaksi reppuun voi tuntua hyvältä ajatukselta, mutta se ei mukaudu koiran kylkeä vasten mukavasti. Kokonaan silikoninen taas mukautuu eikä täten jää painamaan koiran kylkeä. Toki kupit voi itsekin kantaa, jolloin ongelmaa ei ole.

Löysin illuusio-toiminnon puhelimestani...
  • Koiran reppuun en suosittele laitettavan mitään roikkumaan ulkopuolelle. Valon voisin kiinnittää, jos on pimeää, mutta mitään muuta en. Ainakin meidän reitit kulkivat ajoittain sellaisista kivikoista ja kapeista väliköistä, että koirat olisivat jääneet joka kerta kiinni ylimääräisistä esineistä repun ulkopuolella.
  • Sama pätee ihmisen rinkkaan. Kaikki ylimääräinen roikkumassa jää kiinni tai on tiellä. Sen ja sateen mahdollisuuksien vuoksi päädyin pitämään sadesuojaa rinkan päällä koko ajan. Se piti huolen, ettei mikään jäänyt kiinni tai pudonnut matkasta. (Toki hukkasin piponi, joka tippui huomaamattani takkini taskusta...)
Vielä kaksi huomioitavaa asiaa, jotka liittyvät turvallisuuteen:
  • Koirille puhelinnumerot pantoihin tai valjaisiin!
  • Omaan puhelimeen jonkun läheisen numero niin, että se on näkyvillä, vaikka puhelimen lukitusta ei saisi ohitettua.

Lihavoidut ja linkitetyt tuotteet saatu joko Hurtalta tai Vaeltajankaupalta yhteistyönä.

sunnuntai 20. elokuuta 2017

Kysyntä ja tarjonta kohtaavat!

Koska lukijat ja muutaman Facebook-ryhmän jäsenet ovat laittaneet viestiä, että voisiko pojilla olla omat Facebook-sivut, näin tapahtui. Titon ja Totin käyttämättä jääneille tarvikkeille on toki ollut oma sivu, joka on toiminut aivan pirun hyvin. Nyt samainen sivu muuttaa muotoaan niin, että siellä säilyy kirppari, jonne olen syksyllä jälleen lisäämässä tuotteita. Sen lisäksi päivittelen sivulle blogihommia, tiedot tulevista syksyn arvonnoista ja muuta. Jos Titon ja Totin sekä minun puuhastelut napostelevat, käykäähän tsekkaamassa:

DROPNEUSJES

Kaverikuva Totin kanssa!

Vaellus – Sillon ku paistaa turha on sateita pelätä

(Tarinoita meidän reissusta tulee ripotellen tänne blogiin, koska kukaan ei jaksa lukea tai kirjoittaa yhdellä vedolla kaikkea sitä, mitä muistiinpanoissani ja ajatuksissani on.)

---

Ihan ensimmäisen kerran ajatus meidän reissusta kumpusi ilmoille, kun vein heinäkuussa Kickbiken uudelle omistajalle Mikkeliin. Istuin junassa, kirjoitin yhtä tärkeää puhetta ja katselin välillä ulos ikkunasta. Ajoittain jäin haaveilemaan ja tunnelmoimaan maisemia. Tunnelmoin sitä tunnetta, joka minulla oli junan kyydissä. Että olin menossa jonnekin. Olin matkalla.

Mikkelissä istuin järven rannalla syömässä mansikoita ja odottelin junan saapumista kotimatkalle. Kiitäessäni takaisin kohti Helsinkiä, tunsin levottomuutta. En käynyt tarpeeksi pitkällä. Olisi pitänyt jatkaa. Junahan matkasi Ouluun asti. Ainakin sinne olisi päässyt. Tunsin vastahakoisuutta Helsiinkiin palaamisesta.

Siitä se ajatus lähti. Tulin kotiin ja ilmoitin poikaystävälle, että minä lähden pohjoiseen. Aloin suunnitella reissua ja sain fiilistellä valmisteluja ja tulevaa lähtöä kahden yhteistyökumppanini, Hurtan ja Vaeltajankaupan, kanssa. He lupasivat pitää huolen, että koirilla olisi asianmukaiset varusteet ja minulla vähintäänkin katto pään päällä pohjoisen koettelemuksissa.

Suunnitelmani oli tosiaan ontuva, niin kuin edellisessä tekstissäni käy selväksi. En osannut suunnitella varsinaista reissua. Sitä oleellista eli minne tarkalleen olisin menossa. Katsoin karttoja. Selailin satelliittikuvia. Luin muiden kokemuksia. En halunnut sinne, minne muutkin. Karhunkierros on niiiiin nähty juttu, vaikken ole sitä käynytkään patikoimassa. Hetta-Pallas? No ei nyt sentään. Lukemani mukaan niin koluttu ja vastaantulijoita saa moikkailla jatkuvasti. Eeeei ihan meidän juttu. Kun on lähtöisin Helsingistä, haluaa patikoinnilta muuta kuin nuotioseuraa, telttakylää ja moikkailua.

Ostin junalipun Rovaniemelle ja bussilipun Rovaniemeltä Kilpisjärvelle. Me lähdimme hakemaan muutakin kuin tasaista horisonttia.

Nyt reissun jälkeen sanoisin, että Karhunkierros olisi voinut olla erittäin kiva. Ja Hetta-Pallas oikein mukava. Sinä, joka olet harkinnut niitä, mene ihmeessä. Ei ole pakko saattaa itseään riskien ja pelkojen äärelle. Ei ole välttämätöntä mennä sinne, missä koirat meinaavat päätyä kosken kuohuihin. Ei tarvitse väkisin saattaa itseään ja koiriaan vaaraan.

En toki ollut niin suunnitellutkaan. Mutta kuinkas sitten kävikään... 

lauantai 19. elokuuta 2017

Vaellus – No plan is the best plan

Ei ollut suunnitelmaa. Ei ollut kuin tunne, että pitää lähteä.
💜 Ei ollut tarve paeta mitään. Oli vain lepattavaa levottomuutta ja halu löytää jotain.
💜 Tuntui sydämessä asti. Poltti ja hehkui. Kuristi kurkkua. Oli mentävä.
💜 Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty. Suunnitelmani oli ontuva. Se sisälsi kaksi koiraa, teltan, jotain kaunista ja minut.
“Ethän sä voi vaan lähteä ilman suunnitelmaa?”
💜 Minä lähdin. Junan nytkähtäessä liikkeelle alkoivat kyynelet valua pitkin poskiani. Minulla oli mukana kaksi koiraa, liian painava rinkka ja epävarmuus tulevasta. Ei ollut määränpäätä. Oli vain se hetki. Oli vain se tunne.
💜 Jatkaessani pohjoisesta yhä pohjoisemmaksi bussilla näin maisemien muuttuvan. Satoi. Bussissa oli vain kourallinen ihmisiä lisäkseni. Metsät harvenivat ja horisontti alkoi kumpuilla. Kummut kohosivat mäiksi ja lähestyessäni Kilpisjärveä mäet olivat kasvaneet tuntureiksi ja vuoriksi.
💜 Jäin bussista pois. Tunsin kylmän ilman tunkeutuvan vaatteitteni läpi. Huokaisin. Olisin voinut ottaa etukäteen selvää lämpötiloista.
💜 Katsoin järven yli ja näin vuoria. Näin lunta. Sinne. Sinne tunsin kutsun käyvän.
“Sun kannattaisi lähteä matkaan vasta huomenna. On jo ilta.”
💜 Katsoin koiriani. Katsoin rinkkaani. Minulla oli kaikki, mitä tarvitsin. Lähdin.
💜 Suuntasin askeleni tunturiin. Siirsin kenkää toisen eteen. Katsoin tarkasti, mihin astuin. Olin kuullut, ettei kengilläni ollut mitään asiaa näihin olosuhteisiin. Päätin osoittaa asian olevan toisin.
💜 Matkaa oli vasta vähän takana, kun aloin tuntea kipuja. Kirosin kipua, joka alkoi säteillä selästä vasempaan jalkaani. Kirosin kipua, joka tuntui jalkapöydässä kuukauden takaisen ruohonleikkurionnettomuuden jäljiltä. Muistin viisaan miehen sanat: “Kipu on välttämätöntä. Kärsimys vapaaehtoista.” Lopetin kiroamisen.
💜 Noustuani parin tunnin ajan yhä ylemmäksi kohotin vihdoin katseeni. Näin kaiken avautuvan ympärilläni. Kivut hävisivät. Ajatukset kirkastuivat. Mieli rauhoittui. Katsoin toisen koirani nousevan kivilohkareen päälle ja haistelevan tuulta. Meillä oli kaikki hyvin.
💜 Seuraavan viikon ajan aikana koin mykistäviä tunteita. Näin kauneinta luontoa. Tunsin erämaan opetukset nahassani.
💜 Valitsin kauneimmat paikat meidän teltalle. Uin turkoosissa vuoristojärvessä. Pelkäsin useaan otteeseen henkeni ja koirieni puolesta enemmän kuin koskaan ennen. Hiljenin vuorien juurella.
💜 Nimesin kaikki valkoiset kukat edelweisseiksi. Leikien koirieni kanssa lumessa. Kiipesin rinkkani kanssa jyrkkiä seinämiä pitkin ja toivoin otteiden pitävän. Näin jokien yrittävän viedä koirani mennessään. Heräsin myrskyyn.
💜 Koin olevani maailmanluokan vaeltaja osatessani arvioida retkikeittimeni polttonesteen määrän täydellisesti. Nukuin yhden yön kaikki mukana olevat vaatteet päällä, silkkilakanassa, avaruuspeitossa ja makuupussissa. Ihmettelin, miksei Taru sormusten herraa kuvattu Norjassa tai Ruotsissa. Taputin itseäni olkapäälle selvitessäni järkyttävistä koskista, pudotuksista ja koettelemuksista.
💜 Meinasin vaipua muutaman kerran epätoivoon, mutta muistin silloin kädessäni olevan rannekkeen, jossa lukee #HALLUSSA ja nauroin tunnemyrskyilleni.
💜 Hautasin jäiset sormeni lämpimien koirieni turkkeihin. Vihasin tiskaamista hieman tavallista vähemmän jokien rannoilla. Työnsin shortsit rinkkani perimmäiseen kulmaan. Poltin puuroni pohjaan lukiessani Anna Perhon kirjaa “Anna palaa”.
💜 Söin suklaata katsellessani sateenkaaren muodostumista vuorien eteen. Kerroin toiselle koiralleni, ettei yksikään poro tarvitse paimennusapua. Näin hirven uivan auringon viimeisten säteiden valossa järven läpi.
💜 Nukuin keskellä kaikkea, keskellä ei mitään.
💙 Tunsin pienen puuttuvan palasen löytyneen.

---

Näin kirjoitin omalle Facebook-sivulleni. Viikossa ehti tapahtua enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Koirapainotteisen tarinan vinkkien, suosituksien, kokemusten ja tarvikepohdiskelujen kera kirjoitan vielä tämän kuun puolella. 

Jos teillä herää valmiiksi kysymyksiä, saatte tietysti kysellä kommenteissa. Voin ottaa ne huomioon kirjoittaessani juttua reissusta!


torstai 17. elokuuta 2017

Kiitollinen, siunattu, onnellinen



Matkannut tänne ohi ongelmien.
Mietin miten mä ansaitsen tän kaiken.
Mitä ikinä uskalsin toivoa, mä sain sen.




tiistai 8. elokuuta 2017

Matkaan lähden!

Tänään illalla puksutetaan pohjoiseen. Otin junasta suosiolla makuuhytin lemmilisällä, jottei tarvitse nuokkua istuma-asennossa koko yötä. Huomenna edessä on vielä pitkä bussimatka, jotta päästään Kilpisjärvelle. Näin ollen koiratkin saavat nukkua rauhassa tulevan yön ennen bussikeikutusta penkkien välissä.

Yön aikana tuli testattua, vuotavatko sytytysnestepullot ja maapähkinävoirasia. Ne olisivat ehkä ikävimmät löytää levinneenä pitkin rinkkaa. Pullot ja rasia kuitenkin pitivät kaikesta ravistelusta huolimatta.

Tito ja Totti ovat syöneet nyt muutaman päivän ajan nappulaa ja kuivalihaa sekaisin. Olen antanut koko sotkun turvota hyvän aikaa, koska kuivaliha tosiaan vetää itseensä aika tavalla vettä. Löysin myös kaapin perukoilta yhden pussin Ziwi Peakia, jonka nappaan myös mukaan. Koirille otan myös nesteytykseen tarkoitettua rasvaista jauhetta. Lisäilen ruokaan niin eivätköhän pojat jaksa ja pysy kuosissa.

Meillä ei ole tavoitteena patikoida mahdollisimman pitkää matkaa. Ennemminkin tavoite on nähdä sellaisia paikkoja, jotka ainakin karttojen ja kuvien perusteella ovat kaunista. Haluan päästä järvien rannoille ja kiivetä korkealle. Eli eiköhän se patikointi tule aika itsestään siinä sivussa tehtyä.

Vielä käyn hakemassa parit pähkinät kaupasta ja sen jälkeen pakkaan rinkan. Poikien ruoat ovat vielä pussittamatta eli sekin täytyy tehdä ennen lähtöä. Koitan pussittaa koirien repun niin, että se on helppo pitää päivittäin tasapainossa. Katsotaan, kuinka pakkaaminen onnistuu. Se on aina sellaista Tetriksen pelaamista, vaikka olen rinkkoja pakannut kymmeniä kertoja.

Tito ja Totti vetävät sikeitä ja ovat kovin tietämättömiä tulevasta seikkailusta. Minä en. Minua jännittää. Vatsanpohjasta oikein ottaa. Palataan parin viikon kuluttua!


maanantai 7. elokuuta 2017

Kyllä täällä tarkenee

Olen aikaisemminkin kertonut, että pojat nukkuvat välillä parvekkeella kesäisin. Talvisinkin, jos ei ihan hyytävää pakkasta ole. Eli oikeastaan koska vain, koska ei ole pakkasia liikaa viime vuosina ollut...

Eilen illalla mentiin mökille saunomaan ja nukkumaan. Otin koirat mukaan ja hypättiin Kepon kanssa autoon. Kyllä juu, ei otettu mitään. Ei sitten mitään mukaan. Ihan pää tyhjänä niin, että hammasharjatkin jäivät. Samaten koirien takit. Hupsista!

Koirat rymysivät sateessa ja Totti kävi tietysti viereisessä ojassa. Jotta olisi varmasti märkä, kun pitäisi käydä unille. Onneksi tuo ehti jonkun verran ravistella vettä pois ja riehua itseään kuivemmaksi, kun saunoimme.

Se "hupsis" tuli tosiaan niistä takeista. Pojat ovat aina nukkuneet yöt ulkona takit päällä. Jos ei paksumpi BOT niin verkkoloimi ainakin. Nyt ei ollut takkeja. Joten laitoin kuistille vain täkin ja koirat kiinni viereiseen tolppaan pitkillä liinoilla. Nukkukoot, missä parhaakseen näkevät. Sisälle niitä ei mökillä voi ottaa, koska mökki on yhden huoneen kokonaisuus, jossa Kepon allergia lähtisi aivan käsistä koirien ollessa sisällä.

Aamulla ulkona odotti kaksi unista koiraa. Yksi löytyi heti häntää huitoen ja Tito löytyi liinaa seuraamalla saunan eteisestä. Ilmeisesti kova lattia oli kivempi kuin pehmeä täkki.

Koirat olivat lämpimiä, vaikka turkit olivatkin päältä viellä hieman kosteita. Ihon vieressä oli kuitenkin kuivaa ja lämmintä turkkia, joten kaikki hyvin. Että tulipahan testattua sopivasti ennen reissua, että kyllä nuo tarkenee!


sunnuntai 6. elokuuta 2017

Vaellus – Testailua ennen reissua

Parin päivän kuluttua noustaan junaan ja puksutetaan pohjoiseen. Tavarat alkavat olla kasassa. Vielä omaa ravintopuolta kehittelen, mutta sekin on jo hyvällä mallilla. Kuivuri on hurissut jo viikon ja tänään leipaisin pari pellillistä kolmen raaka-aineen keksejä. Toki ne painavat hieman liikaa tilavuuteensa nähden, mutta pistetään sitten poskeen heti ensimmäisinä päivinä niin ei tarvitse pitkään kantaa.

Monen monta terttua banaaneja, kasa omenia, pari kiloa porkkanoita ja useita kesäkurpitsoja on käynyt kuivurin läpi. Minä en niin välitä valmiista pussikeitoista, joita useat suosivat reissuissa. Niiden suolamäärä ja lisäaineluettelot ovat turhan paljon minulle. Suolainen ruoka saa aikaan koko päivän kestävän janon, mikä ei kannettavan veden kanssa sovi kovin hyvin yhteen. Joten kuivattelen itse keittovihannekset, otan mukaan kikherne- ja härkäpapupastat, omat yrtit ja mausteet. Ostin vielä järkevän oloisia luomu kasvisliemikuutioita, joita ei ole pilattu turhuuksilla. Eiköhän noista keitto tehdä.

Koirille tilasin pari kiloa kuivalihaa, joita olen yhden satsin turvottanut hahmottaakseni, kuinka paljon ne vetävät nestettä. Voin kertoa, että p a l j o n. Kuivalihat tulee siis annettua näillä näkymin paikoissa, joissa on jokia, puroja tai järvi vieressä. Kuivalihan lisäksi otan mukaan pentunappuloita korkean energiapitoisuutensa vuoksi.

Koirat testasivat tänään Hurtan reppua ja valjaita menestyksekkäästi. Totti törmäili ensin seiniin sisällä, mutta ulos päästessään unohti repun olevan olemassa. Painoksi laitoin molemmille puolille neljä kirjaa. Olin yllättynyt, miten hyvin valjaat pysyivät suorassa, vaikka Totti juoksi, merkkaili ja touhusi. Ei valahtanut ainakaan tällä lenkillä reppu toiselle kyljelle!


Eilen pystytin myös ensimmäistä kertaa uuden teltan. Hupsu on hän, joka lähtisi reissuun ilman teltan koepystytystä! Pystytin teltan vanhempieni ylisille sisätiloihin. Näin sain tehdä ensimmäisen pystytyksen turhautumatta riepottelevaan tuuleen ja tuulen mukana kadonneisiin ohjeisiin. Tosin ohjeita ei missään vaiheessa sitten tarvittukaan.

Kävin hakemassa uuden teltan Matkahuollon pisteestä pari päivää sitten ja voin sanoa jopa säikähtäneeni, kun virkailija ojensi laatikon minulle. Se ei painanut mitään! Kuin sähköisku tunsin hätääntyväni. "Se teltta on unohtunut matkasta! Ehdinkö tilata vielä uuden..?" Hieman haparoivin ja epävarmoin ottein taiteilin laatikon jalkojeni väliin pienen skootterini kyytiin ja pyyhkäisin kotiin.

Kotona avasin laatikon ja katsoin sen sisään tyrmistyneenä. Nostin sieltä mustan pienen paketin ja kysyin Kepolta: "Siis voiko se teltta olla TÄSSÄ?!" En voinut uskoa silmiäni. Saati painoa käsissäni. Minun lähes 20 vuotta vanha telttani painaa monen monta kiloa, siinä on pressupohja, sisäteltta puuvillakangasta, painava tukikehikko ja vielä lisäpainoa tuomassa oven teltan eteen lipaksi nostavat kepukat.

Nyt käsissäni oli pieni nyssykkä, joka oli kooltaan ja painoltaan neljäsosa aikaisempaan verrattuna. Teltta painaa 1 650 g. Siis vähemmän kuin kaksi maitotölkkiä! Avasin paketin, katsoin sisällön läpi ja aloin rakentaa. Pohja auki, kehikko kasaan, toisesta päästä kulmiin kiinni ja pingotus toiseen päähän samalla tavalla nurkkiin kiinni. Pingotuksen jälkeen sisäteltta naps-naps-naps kiinni kehikkoon. Ulkoteltta päälle, takanurkista klipseillä kiinni, muutamalla tarralla kohdistaminen keskelle sisätelttaa ja etukulmat klipseillä kiinni. Maahan tai puihin pingotusta vaille valmis teltta oli siinä!

Suunnittelin myös, missä järjestyksessä ja miten pystyttäisin teltan, jos sade on niin rankka kuin ensi viikolle on mukavasti luvattu. Muuten saatan päätyä vain kääriytymään ulkoteltan kankaaseen ja näin suojaamaan itseni kaatosateelta. Joten ihan hyvä suunnitella etukäteen!





Tito kävi esiintymässä

Eilen hurautettiin bussin matkassa Porvooseen. Pari viikkoa sitten vanha mies, joka järjestää pienen pientä toritapahtumaa, kysyi minua esiintymään kylän toripäivään. Vaikka tässä on kummasti muutakin tekemistä, sanoin tulevani. Tottahan toki! Paineetkaan eivät olleet kovat, koska torilla oli ollut kerran muun muassa laama, joka oli nököttänyt paikallaan.

Titon kanssa noustiin eilen aamulla bussiin ja oltiin iloisen yllättyneitä, kun bussin takaosassa ei ollut yhtään matkustajia. Se on näin koiran kanssa matkatessa erittäin kiva, koska silloin koiraa ei tarvitse runnoa jonnekin penkin alle. Nyt Tito sai ottaa huomattavasti isomman tilan käytävältä.



Porvoossa äiti tuli hakemaan bussilta ja mentiin siitä torille. Heti tuli hyvä tunne, koska torin laidalla oli rivissä erittäin vanhoja traktoreita. Kuulemma sai jotain (ehkä kahvin) ilmaiseksi, jos tuli torille traktorilla. Miten hauska idea! Saisi olla enemmänkin vastaavaa. Että jos tulee jonnekin tapahtumaan vaikka keltaisessa paidassa, saa arpalipukkeen. Miettikää, miten hauskan näköistä olisi, kun tapahtumassa iso osa olisi keltaisissa paidoissa. Kannatan!

Otettiin Titon kanssa aika nopsasti oma tila haltuun. Kerroin keitä olemme ja miksi olemme tulleet torille. Näytin Titon kanssa temppuja, joista pari meinasi mennä pipariksi paahtavan helteen vuoksi. Näin, että Titolla oli vaikeuksia kuumuuden kanssa. Mutta se teki. Hienosti! Sai taputuksiakin jokaisen tempun jälkeen. Ei Tito niistä taputuksista mitään ymmärrä, mutta ihmisten nauraessa se kyllä heilauttelee häntäänsä.

Kun viitisentoista temppua oli takana, kerroin tauon olevan paikallaan. Tito pääsi juomaan ja minä juttelemaan ihmisten kanssa. Sen jälkeen otin aikuiset ja lapset meidän luokse juttelemaan. Vastailin kysymyksiin, kerroin ja selitin. Näytin pari temppua uudestaan ja muutaman uuden lisää. Tehtiin temppuja lasten kanssa yhdessä ja lapset saivat tehdä Titon kanssa keskenään. Juostiin Titon ja lasten kanssa pitkin toria ja naurettiin yhdessä. Yksi lapsi kaatuikin pitkin pituuttaan,  koska alusta oli paikoin kuoppainen. Vaikka itku oli ihan silmänurkan takana, tyttö sanoi voivansa jatkaa, koska ei halunnut lähteä Titon luota. Titokin tuli nuolaisemaan jalkaa, joka oli ottanut isoiten osumaa maasta.

Vielä näytettiin luoksetulo meidän tapaa ja siitä lapset riemastuivat. Otettiin uudestaan ja lapset saivat yhteen ääneen kutsua Titoa. Onhan se hauskan näköistä, kun koira pinkoo hurjaa vauhtia kaikkien ihmisten ja kojujen välistä!

Lapset saivat halia, silittää ja rapsuttaa Titoa vielä pitkään. Yksi pieni poika toki kysyi, josko Titolla voisi ratsastaa. Ei valitettavasti voinut. Kun suurin lapsilauma oli hälvennyt ja osa ihmisistä alkoi lähteä torilta, tulivat aikuiset vielä kertomaan, miten hieno koira Tito on. Ja sehän on. Kerta kaikkiaan luottokoira.

perjantai 4. elokuuta 2017

Viikossa aikuiseksi

Niin kävi Titolle. Tai ehkä minulle. Ehkä se olinkin minä, joka kasvoin viikossa. Tito oli jo. Se osasi oikeasti jo. Minä en uskonut. Enkä antanut Titolle mahdollisuutta näyttää taitojaan. Enkä uskonut itseeni. Että olen osannut opettaa. Mehän vain askartelimme ja teimme paloja. Kokonaisuudet hirvittivät. Ne eivät olleet meille.

Viikossa tehtiin kaikista kamalimmista esteistä selvää. Kontaktit kuntoon ja kepit sellaisiksi, ettei ole merkitystä, mistä materiaalista ne on tehty. Krhm.

Aloitettiin niin maan kertauksella, ettei tosikaan. Katsottiin, mitä osataan. Yhdisteltiin. Pilkottiin. Kokeiltiin. Mietittiin. Pohdittiin. Kokeiltiin toisin. Yritettiin enemmän. Käytiin pohjalla. Nähtiin vain suunta ylös. Ei voinut mennä huonomminkaan. Otettiin riskejä. Onnistuttiin. Uudestaan. Tehtiin enemmän kuin pelättiin. Yritettiin enemmän kuin oli mukavaa. Ja onnistuttiin uudestaan.

Eilen tehtiin rataa, jossa oli kaikki nuo perhanan esteet. Sillähän ne tulee treenattua, kun iskee esteiden väliin pari hyppyä tai putken. Tito teki. Kaikki. Hyvin.

Toivomisen varaa ja kehitettävää on kaikille neljälle esteelle. Tietysti on. Puomi on edelleen hidas ja muutaman kerran Tito on tullut A:lta omin luvin juoksarina läpi. Keinu on jo aika hieno. Ei se sinne päähän tykitä niin kuin toivoisin, mutta menee reippaasti ilman, että hyppää kesken kaiken pois tai kieltäytyy nousemasta. Näitä nähtiin viikon aikana ihan lukuisia kertoja. Kepit Tito menee. Kiinteät ja muoviset. Sen voi lähettää kepeillä lähes mistä vain. Mutta sen tarvitsee tilaa tehdä. En saa häiritä. Tito osaa itse. 

Minä kasvoin. Opin luottamaan viikossa sekä Titoon että itseeni uudella tavalla. En jäänyt jumittamaan tassujen asentoihin. En antanut seinän kohota virheiden myötä. Tehtiin toistoja ja eroteltiin jyvät akanoista. Maltettiin paukuttaa pohjia ja tehdä työn jälkeen kokonaisuuksia.

Tito on kisavalmis. Minä en ole. Mutta ei se ehkä haittaa. Emme me koskaan ole. Koska valmis on tylsää.


torstai 3. elokuuta 2017

Metkut on samat, leikkikentät vaan suurentuneet

Totti on tänään neljä vuotta vanha. Neljään vuoteen on mahtunut enemmän kuin voisi kuvitellakaan. Enemmän kuin olisin osannut pelätä, toivoa tai odottaa. Totti on neljässä vuodessa ottanut vahvan paikan pienessä laumassani.

Se täydentää persoonallaan meidät kokonaiseksi. Ilman Tottia puuttuisi jotain.
* Puuttuisi kuono, joka hakeutuu leukani alle.
* Puuttuisi tassut, jotka nousevat reittäni vasten.
* Puuttuisi ilme, joka pyytää ottamaan syliin.
* Puuttuisi koira, jonka kanssa voi nukahtaa lattialle.
* Puuttuisi energia, jota on vaikea hallita.
* Puuttuisi kaikkensa antamisen esimerkki.
* Puuttuisi hulluus, joka saa repimään hiuksia päästä.
* Puuttuisi iso karvainen takapuoli, joka ei meinaa mahtua auton kyytiin.
* Puuttuisi naurava iso suu ja vielä isompi kieli.
* Puuttuisi vauhti ja vaaralliset tilanteet.
* Puuttuisi maailman parhain heräteostokseni.
* Puuttuisi suurin rakkauspakkaukseni.

Onneksi on Totti.