sunnuntai 28. elokuuta 2016
#littlehelper
Sunnuntai-illan ratoksi tehdään Totin kanssa kouluhommia. Totti tekee tämän aina. AINA. Mitä ikinä teenkin sohvalla läppärin kanssa, Totin pää ilmestyy näppäimistön päälle. Näin.
tiistai 23. elokuuta 2016
Tavarapaljoudesta eroon
Taisi mennä pari-kolme vuotta niin, että aina uuden vuoden kunniaksi lupailin myydä koiratarvikkeita pois. Niitä oli aivan järjetön määrä ja huomattavan paljon sellaisia, joita ei vain tullut käytettyä. Tiedättekö sen tilanteen, kun otatte koiralle taluttimen ja päädytte kerta toisensa jälkeen aina samaan? Niin minäkin. Sama panta, sama talutin.
Tänä kesänä sain vihdoin käytyä vuosien mittaan kerääntyneitä tavaroita läpi. Hihnoja, pantoja ja valjaita suurimmaksi osaksi, mutta myös mantteleita ja ja muita härpäkkeitä. Törmäsin myös pantoihin ja valjaisiin, joita olin käyttänyt niin paljon, että ne olivat kamalassa kunnossa. Niistä leikkasin lukot ja lenkit irti talteen, muun osan heitin mäkeen.
Parin kuukauden aikana olen myynyt noin 50 erilaista koiriin liittyvää tarviketta. Tuntuu hyvältä, kun ihmiset ovat olleet tarvikkeista iloisia ja minä en ole niitä jäänyt kaipaamaan. Ovat saaneet paremman kodin.
Vielä on joitain pantoja ja taluttimia jäljellä. Olen myös miettinyt meidän pujottelukeppien myymistä. Nykyään ei ole mahdollisuutta vain kantaa kepukoita pihalle ja treenata, joten osat seisovat käyttämättöminä kellarissa. Isoja koirahäkkejäkin on ehkä yksi liikaa. Ajattelin pitää isomman, jossa pojat mahtuvat nukkumaan hyvin kahdestaan. Pienempi voisi lähteä uuteen kotiin ja tilalle tulla sen kokoinen häkki, joka mahtuisi meidän farmariin. Tällä hetkellä meillä on pakettiauto ja farmari, mutta isot häkit eivät mitenkään mahdu tuohon jälkimmäiseen. Sillä kuitenkin ajetaan toisinaan esimerkiksi vanhempien luokse saareen ja häkki voisi olla ihan jees. Nyt koirat ovat matkanneet takapaksissa verkon takana. Sekin on toiminut, mutta ei se niin turvallista ole. Kicbike on sekin jäänyt vaille käyttöä. Potkuttelin yhden kauden menemään ja siihen jäi. Täytyy parin vuoden tauon jälkeen käydä kokeilemassa, miltä se tuntuu. Jos ei enää nappaa, potkuri lähtee. Mitäpä näitä tavaroita keräilemään, kun joku voisi niistä enemmän iloita?
Lopputuloksena on, että molemmilla koirilla on nykyään yksi panta. Siis yksi. Yksi koiraa kohden. Titolla on punainen ja Totilla sininen. Taluttimia on kahdet koiraa kohden. Yksi nylon pistoolilukolla ja lisäksi noutajatalutin eli hirttosilmulla tilanteisiin, joissa talutin pitää olla esim. jonkun tien ylityksen ajan tai nopean pissatuksen ajan. Kyllä on helppoa! Vaikka tiedän karsivani tavaroita vielä lisää, ollaan jo voiton puolella. Samaa olen tehnyt omille tavaroilleni. Vai mitä mieltä olette monta kymmentä pikkuautoa sisältävästä kokoelmasta tai nuorena kerätyistä Bionicle-hahmoista. Jooh, kaikkea sitä ihminen säästääkin.
Miten teillä on tarvikkeiden kanssa? Onko vakkarit/lempparit, jotka osuvat aina käteen lenkille lähtiessä vai vaihdatteko fiiliksen tai vaikka lenkin luonteen mukaan? Kerääntyykö tavaraa koko ajan lisää vai onko jonkinlainen kylläisyyspiste löytynyt?
Tänä kesänä sain vihdoin käytyä vuosien mittaan kerääntyneitä tavaroita läpi. Hihnoja, pantoja ja valjaita suurimmaksi osaksi, mutta myös mantteleita ja ja muita härpäkkeitä. Törmäsin myös pantoihin ja valjaisiin, joita olin käyttänyt niin paljon, että ne olivat kamalassa kunnossa. Niistä leikkasin lukot ja lenkit irti talteen, muun osan heitin mäkeen.
Parin kuukauden aikana olen myynyt noin 50 erilaista koiriin liittyvää tarviketta. Tuntuu hyvältä, kun ihmiset ovat olleet tarvikkeista iloisia ja minä en ole niitä jäänyt kaipaamaan. Ovat saaneet paremman kodin.
Vielä on joitain pantoja ja taluttimia jäljellä. Olen myös miettinyt meidän pujottelukeppien myymistä. Nykyään ei ole mahdollisuutta vain kantaa kepukoita pihalle ja treenata, joten osat seisovat käyttämättöminä kellarissa. Isoja koirahäkkejäkin on ehkä yksi liikaa. Ajattelin pitää isomman, jossa pojat mahtuvat nukkumaan hyvin kahdestaan. Pienempi voisi lähteä uuteen kotiin ja tilalle tulla sen kokoinen häkki, joka mahtuisi meidän farmariin. Tällä hetkellä meillä on pakettiauto ja farmari, mutta isot häkit eivät mitenkään mahdu tuohon jälkimmäiseen. Sillä kuitenkin ajetaan toisinaan esimerkiksi vanhempien luokse saareen ja häkki voisi olla ihan jees. Nyt koirat ovat matkanneet takapaksissa verkon takana. Sekin on toiminut, mutta ei se niin turvallista ole. Kicbike on sekin jäänyt vaille käyttöä. Potkuttelin yhden kauden menemään ja siihen jäi. Täytyy parin vuoden tauon jälkeen käydä kokeilemassa, miltä se tuntuu. Jos ei enää nappaa, potkuri lähtee. Mitäpä näitä tavaroita keräilemään, kun joku voisi niistä enemmän iloita?
Lopputuloksena on, että molemmilla koirilla on nykyään yksi panta. Siis yksi. Yksi koiraa kohden. Titolla on punainen ja Totilla sininen. Taluttimia on kahdet koiraa kohden. Yksi nylon pistoolilukolla ja lisäksi noutajatalutin eli hirttosilmulla tilanteisiin, joissa talutin pitää olla esim. jonkun tien ylityksen ajan tai nopean pissatuksen ajan. Kyllä on helppoa! Vaikka tiedän karsivani tavaroita vielä lisää, ollaan jo voiton puolella. Samaa olen tehnyt omille tavaroilleni. Vai mitä mieltä olette monta kymmentä pikkuautoa sisältävästä kokoelmasta tai nuorena kerätyistä Bionicle-hahmoista. Jooh, kaikkea sitä ihminen säästääkin.
Miten teillä on tarvikkeiden kanssa? Onko vakkarit/lempparit, jotka osuvat aina käteen lenkille lähtiessä vai vaihdatteko fiiliksen tai vaikka lenkin luonteen mukaan? Kerääntyykö tavaraa koko ajan lisää vai onko jonkinlainen kylläisyyspiste löytynyt?
maanantai 22. elokuuta 2016
Puolihammas ja Reikäposki
Titon ja Totin törmäyksestä on kulunut jo muutama viikko. Kun ajattelen sitä hetkeä, nousevat kyynelet edelleen silmiini. Törmäys ja sen jälkeiset minuutit olivat veret seisauttava kokemus.
Sekunnissa ilosta shokiksi muuttunut tunne. Avuttomuus ja epätoivo. Tietämättömyys ja voimattomuus. Hetki, jolloin tajusin, miten hurjan tärkeitä nuo koirat minulle olevat. Pelko ja valmistautuminen siihen, että Titon puolesta täytyisi tehdä iso päätös. Hetken nimittäin näytti, että koko alaleuka on mennyt palasiksi. Pimeys ja pulppuavan veren määrä tekivät tehtävänsä ja ehdin kuvitella vaikka mitä vaihtoehtoja.
Tilanne on rauhoittunut. Titon poski alkoi parantua sisäpuolelta nopeasti ja haava on enää ristiä muistuttava iso arpi Titon posken sisäpuolella. Turvotukselle, joka ei meinannut millään laskea, löytyi selitys. Se ei ollutkaan vain turvonnut. Poski oli täynnä nestettä, verta ja jotain ällöttävää. Ehkä suu yritti totutella olemaan ilman irronnutta viiden sentin ihoriekaletta...
Nesteet tulivat posken ulkopuolelta ulos. Viitisen päivää puristin mömmöjä vähän joka välissä pois. Desinfiointiainetta ja Basibact-jauhetta laittelin aina tyhjennyksen jälkeen. Lopulta mömmöjä ei enää tullut ja poski rauhoittui. Nyt reikä on täysin umpeutunut ja se on vain karvaton valkoinen arpi. Posken "turvotusta" ei enää ole eikä poskeen näytä sattuvan, vaikka sitä painaisi. So far, so good!
Totin hampaat koetan saada viimeistään syyskuun aikana poistettua. Tialta sain niin hyvät suositukset Sopulitielle, että saatetaan mennnä sinne. Ehkä Titokin pääsee mukaan, jotta sen poski saa lopputarkastuksen Dr. Novan hoitojen jälkeen. Ihan vain varmuuden vuoksi.
Sekunnissa ilosta shokiksi muuttunut tunne. Avuttomuus ja epätoivo. Tietämättömyys ja voimattomuus. Hetki, jolloin tajusin, miten hurjan tärkeitä nuo koirat minulle olevat. Pelko ja valmistautuminen siihen, että Titon puolesta täytyisi tehdä iso päätös. Hetken nimittäin näytti, että koko alaleuka on mennyt palasiksi. Pimeys ja pulppuavan veren määrä tekivät tehtävänsä ja ehdin kuvitella vaikka mitä vaihtoehtoja.
Tilanne on rauhoittunut. Titon poski alkoi parantua sisäpuolelta nopeasti ja haava on enää ristiä muistuttava iso arpi Titon posken sisäpuolella. Turvotukselle, joka ei meinannut millään laskea, löytyi selitys. Se ei ollutkaan vain turvonnut. Poski oli täynnä nestettä, verta ja jotain ällöttävää. Ehkä suu yritti totutella olemaan ilman irronnutta viiden sentin ihoriekaletta...
Nesteet tulivat posken ulkopuolelta ulos. Viitisen päivää puristin mömmöjä vähän joka välissä pois. Desinfiointiainetta ja Basibact-jauhetta laittelin aina tyhjennyksen jälkeen. Lopulta mömmöjä ei enää tullut ja poski rauhoittui. Nyt reikä on täysin umpeutunut ja se on vain karvaton valkoinen arpi. Posken "turvotusta" ei enää ole eikä poskeen näytä sattuvan, vaikka sitä painaisi. So far, so good!
tiistai 16. elokuuta 2016
Totin luustokuvaukset
On asioita, joita en saa aikaiseksi. Vastapainona teen toisia asioita erittäin tehokkaasti, hyvin ja heti. Mutta esimerkiksi monen monta vuotta olin menemättä hammaslääkäriin, koska yhdestä hampaasta oli haljennut palanen ja sen lisäksi piti kaksi reikää paikata. Tiesin edessä olevan epämiellyttävä kokemus, joten se oli varsin helppo vain unohtaa. Tiedättekö, ihan kokonaan tiputtaa pois ajatuksista. Joskus se tuli mieleen, kun harjasin hampaita. Että juu, mun ha-ha-hampaasta puuttuu palanen...
Noh, hampaat on pari viikkoa sitten hoidettu kuntoon ja selvisin hengissä. Lompakko keveni huomattavasti, mutta niin myös oma mieli. Onhan se oikeasti kiva saada tärkeä asia tehtyä ja pois alta.
Samaa sanoisin Totin luustokuvauksista. Jäivät nimittäin muutamaksi vuodeksi unholaan. Tuo nuorukainen istui jo pentuna miten sattui. Erityisesti sen vasen etukoipi oli aina vinksallaan johonkin suuntaan. Sitten se teloi itsensä. Monta kertaa. Hyppäsi päin oksia. Tippui korkealta. Liukastui. Tippui taas. Ja törmäsi. Eikä huomannut kottikärryjä. Ja ontui vähän metsässä rytistyään. Meni makaamaan lattialle aina suorilta jaloilta lysähtäen. Kolina vain kävi. Tuli hygrooma molempiin kyynäriin. Pallukat olivat pitkään kyynärissä. Olivat ällöttäviä. Totti on aina jostain vähän klommolla.
Joten minua ihan pelotti viedä se kuviin. Ei mikään syy olla viemättä, mutta tekosyynä se on toiminut ihan hyvin. Olin varma, että olat ovat numeroa 5 ja lonkissa loppuisi kirjaimet kesken.
Mutta maanantaina se kuvauspäivä koitti. Samaan konkurssiin meni kätevästi minun hampaiden, Totin hampaiden ja Titon tulehtuneen posken kanssa!
Vietin poikien kanssa reippaan tunnin ulkosalla ennen lähtöä. Heitin Titon sisään ja jätin sen yksin kotiin. Ilme oli kohtalaisen koominen. Vähän sellainen "että mitähän v.....?" Miten niin nuo jäävät harvoin yksin kotiin..?
Kepo vei meidät eläinlääkäriin autolla. Olin kyllä sanonut, että voin mennä julkisilla ja erityisen kiva olisi, jos hän voisi hakea. Koira on kuitenkin tokkurainen kotimatkalla. Saatiin hyvää palvelua ja kyyti onnistui molempiin suuntiin.
Eläinlääkärissä täyttelin papereita ja laitoin Totille silmätipat. Se oli niin kunnolla. Minun Totti, joka tuntuu aina olevan pahan teossa ja harvoin tekee niin kuin tahtoisin. Se tekee aina niin paljon ylimääräistä ja tarpeetonta, että hermoja kiristää. Nyt se vain oli ja katseli. Vähän kummeksi haukkuvia koiria, mutta ei puhua pukahtanut tai nostellut harjaansa. Siitä en olisi edes yllättynyt. Mutta huippua, että tyytyi katsomaan ja olemaan. Siitä yllätyin... Se ei tykkää, kun on hektisiä koiria. Totti haluaa ympärilleen harmoniaa.
Meillä oli Tia järjestämänä joukkotarkki eli neljä bortsua ja yksi skipi. Kaikki koirat kävivät puntarilla ja Tottihan se siellä komeili massavalla 23 kg. Olihan se bortsuista vanhinkin. Vuoden ikäisillä ei sitä lihasta ole vielä samalla tavalla. Ja lihas painaa paljon. Ja Totin turkki. Ja Totin peppu.
Seuraavaksi ruvettiin pistämään koiraa toisensa perään silmätarkkiin. Totillakin silmät "kauniit kuin kristallit". Jalkaan piikitettiin vielä Nukkumattia ja sen jälkeen käytiin odottamaan. Huojuminen alkoi nopeasti ja autoin Totin makaamaan. Päätä en tajunnut laskea, joten se kopsahti kanveesiin niin, että kolina kävi. Hupsis. Totilla on jäätävän pitkä kieli, joka näin rennossa tilassa ei mahtunut suuhun vaan roikkui hampaiden välistä lattialla. Hassun näköinen.
Kun koirat olivat mukavan raukeina, alettiin kuvaushommiin. Olin meidän ryhmän apuri eli mukana auttamassa kuvaamisessa. Mielenkiintoista nähdä, miten kuvat otettiin ja kuulla ammattilaisten kommunikointia. Koirat olivat hyvin erilaisia kuvattavia. Skipi nyki vähän koko ajan ja sen päästä oli vaikea pitää tukevasti kiinni, koska se oli niin pieni. Sileäkarvaiset, pienehköt borsut olivat aika helppoja. Toinen yritti vähän vastustella kääntelyä. Silittelin niitä kovasti ja kehuin, kun olivat kiltisti. Lisäksi oli yksi kovin nätti pitkäkarvainen bc, joka jäkitti takajalkojaan ihan samalla tavalla kuin Tito. Ei antanut ojentaa, mutta lopulta luovutti. Tito tekee niin myös. Tiukasti takakoivat kasassa eikä saa väkisin suoristaa. Sitten oli Totti. Juniori näytti valtavalta siinä pöydällä. Sen kääntelykin oli paljon raskaampaa. Ja tiedättekös, meinasin vähän herkistyä. Kun oma koira on siinä lötkönä ja sitä vedetään eri suuntiin, meinaa minulta tulla itku. Olin myös kipeä vielä eilen, joten se varmasti vaikutti asiaan...
Kun koirat oli kuvattu, niille annettiin vähän piristävää, jotta palaisivat taas tähän maailmaan. Samalla kuunneltiin tulokset. Kaikilla oli hyvät tulokset ja siitä olin kovin ilahtunut. Totillakin "kaunis luusto". Priimaa näin alustavasti hännästä kuonoon. Lopullisia tuloksia odotellaan liitosta.
Käsittämätöntä, että tuo löysä jättiläinen on sisältä ehjä. Vaikea vieläkin uskoa, koska ihan tosissani pelkäsin erityisesti toisen olan ja kyynärän olevan makaronia. Huh, helpotus!
Noh, hampaat on pari viikkoa sitten hoidettu kuntoon ja selvisin hengissä. Lompakko keveni huomattavasti, mutta niin myös oma mieli. Onhan se oikeasti kiva saada tärkeä asia tehtyä ja pois alta.
Samaa sanoisin Totin luustokuvauksista. Jäivät nimittäin muutamaksi vuodeksi unholaan. Tuo nuorukainen istui jo pentuna miten sattui. Erityisesti sen vasen etukoipi oli aina vinksallaan johonkin suuntaan. Sitten se teloi itsensä. Monta kertaa. Hyppäsi päin oksia. Tippui korkealta. Liukastui. Tippui taas. Ja törmäsi. Eikä huomannut kottikärryjä. Ja ontui vähän metsässä rytistyään. Meni makaamaan lattialle aina suorilta jaloilta lysähtäen. Kolina vain kävi. Tuli hygrooma molempiin kyynäriin. Pallukat olivat pitkään kyynärissä. Olivat ällöttäviä. Totti on aina jostain vähän klommolla.
Joten minua ihan pelotti viedä se kuviin. Ei mikään syy olla viemättä, mutta tekosyynä se on toiminut ihan hyvin. Olin varma, että olat ovat numeroa 5 ja lonkissa loppuisi kirjaimet kesken.
Mutta maanantaina se kuvauspäivä koitti. Samaan konkurssiin meni kätevästi minun hampaiden, Totin hampaiden ja Titon tulehtuneen posken kanssa!
Vietin poikien kanssa reippaan tunnin ulkosalla ennen lähtöä. Heitin Titon sisään ja jätin sen yksin kotiin. Ilme oli kohtalaisen koominen. Vähän sellainen "että mitähän v.....?" Miten niin nuo jäävät harvoin yksin kotiin..?
Kepo vei meidät eläinlääkäriin autolla. Olin kyllä sanonut, että voin mennä julkisilla ja erityisen kiva olisi, jos hän voisi hakea. Koira on kuitenkin tokkurainen kotimatkalla. Saatiin hyvää palvelua ja kyyti onnistui molempiin suuntiin.
Eläinlääkärissä täyttelin papereita ja laitoin Totille silmätipat. Se oli niin kunnolla. Minun Totti, joka tuntuu aina olevan pahan teossa ja harvoin tekee niin kuin tahtoisin. Se tekee aina niin paljon ylimääräistä ja tarpeetonta, että hermoja kiristää. Nyt se vain oli ja katseli. Vähän kummeksi haukkuvia koiria, mutta ei puhua pukahtanut tai nostellut harjaansa. Siitä en olisi edes yllättynyt. Mutta huippua, että tyytyi katsomaan ja olemaan. Siitä yllätyin... Se ei tykkää, kun on hektisiä koiria. Totti haluaa ympärilleen harmoniaa.
Meillä oli Tia järjestämänä joukkotarkki eli neljä bortsua ja yksi skipi. Kaikki koirat kävivät puntarilla ja Tottihan se siellä komeili massavalla 23 kg. Olihan se bortsuista vanhinkin. Vuoden ikäisillä ei sitä lihasta ole vielä samalla tavalla. Ja lihas painaa paljon. Ja Totin turkki. Ja Totin peppu.
Seuraavaksi ruvettiin pistämään koiraa toisensa perään silmätarkkiin. Totillakin silmät "kauniit kuin kristallit". Jalkaan piikitettiin vielä Nukkumattia ja sen jälkeen käytiin odottamaan. Huojuminen alkoi nopeasti ja autoin Totin makaamaan. Päätä en tajunnut laskea, joten se kopsahti kanveesiin niin, että kolina kävi. Hupsis. Totilla on jäätävän pitkä kieli, joka näin rennossa tilassa ei mahtunut suuhun vaan roikkui hampaiden välistä lattialla. Hassun näköinen.
Kun koirat olivat mukavan raukeina, alettiin kuvaushommiin. Olin meidän ryhmän apuri eli mukana auttamassa kuvaamisessa. Mielenkiintoista nähdä, miten kuvat otettiin ja kuulla ammattilaisten kommunikointia. Koirat olivat hyvin erilaisia kuvattavia. Skipi nyki vähän koko ajan ja sen päästä oli vaikea pitää tukevasti kiinni, koska se oli niin pieni. Sileäkarvaiset, pienehköt borsut olivat aika helppoja. Toinen yritti vähän vastustella kääntelyä. Silittelin niitä kovasti ja kehuin, kun olivat kiltisti. Lisäksi oli yksi kovin nätti pitkäkarvainen bc, joka jäkitti takajalkojaan ihan samalla tavalla kuin Tito. Ei antanut ojentaa, mutta lopulta luovutti. Tito tekee niin myös. Tiukasti takakoivat kasassa eikä saa väkisin suoristaa. Sitten oli Totti. Juniori näytti valtavalta siinä pöydällä. Sen kääntelykin oli paljon raskaampaa. Ja tiedättekös, meinasin vähän herkistyä. Kun oma koira on siinä lötkönä ja sitä vedetään eri suuntiin, meinaa minulta tulla itku. Olin myös kipeä vielä eilen, joten se varmasti vaikutti asiaan...
Kun koirat oli kuvattu, niille annettiin vähän piristävää, jotta palaisivat taas tähän maailmaan. Samalla kuunneltiin tulokset. Kaikilla oli hyvät tulokset ja siitä olin kovin ilahtunut. Totillakin "kaunis luusto". Priimaa näin alustavasti hännästä kuonoon. Lopullisia tuloksia odotellaan liitosta.
Käsittämätöntä, että tuo löysä jättiläinen on sisältä ehjä. Vaikea vieläkin uskoa, koska ihan tosissani pelkäsin erityisesti toisen olan ja kyynärän olevan makaronia. Huh, helpotus!
sunnuntai 14. elokuuta 2016
Kohtaamisia
Yhdellä naisella on kaksi koiraa. En muista rotuja. Jotain pienen ja keskikokoisen välillä. Ovat kiinni vyötäröllä. Ja käyttäytyvät hyvin. Ainakin silloin, kun minä olen näkemässä. Eivät kisko ja niillä on kiva ilme. Sellainen rauhallinen.
Toisin kuin sillä nuorella opiskelijamiehellä oleva mustalla, pidempi karvaisella saksanpaimenkoiralla. Sekin on nuori. Siis se koira. Ovat molemmat nuoria. Käyvät ehkä jossain koiraharrastuksessa. Uskon niin, koska aina haukuttuaan ja rähistyään se koira tarjoaa seuraamista. Oikein kevyttä ja lennokasta. Ensin rutisee ja räyhää, sitten tarjoaa katsekontaktia etutassut marssien.
Iso nainen ison dobberin kanssa on jotenkin erikoinen yhdistelmä. Tai siis se nainen on aina jotenkin huonolla tuulella. Näyttää ainakin siltä. Ja se koira on ihan hurjan valpas. Ei nyt vietereillä asti, mutta en toivoisi pääsevän vapaaksi.
Yhden miehen kahdesta tollerista ei olisi varmaan harmia vapaana. Ovat niin vilpittömän iloisen oloisia. Olen nähnyt sen toisen kasvavan tässä puolen vuoden aikana. Nuori noutaja vielä.
Noutajia ei kauhean paljon täällä näy. Paitsi olihan tänään se ruskea ja lihava labradori. Hämmästyin, kun mies päästi tämän noutajansa ja toisen käden flexin päässä olevan mopsin ihan meidän likelle. Olin jo pyytänyt omat koirat viereeni. Ajattelin miehen koirineen ohittavan meidät. Väärässä olin. Kun haukkuva mopsi ja niskakarvat pystyssä muriseva lapukka olivat alta kolmen metrin päässä meistä, mies kysyi: "Saako nää tulla kattoo?" En oikein ymmärtänyt, mitä hän meinasi. Varmasti koirat näkivät jo ihan tarpeeksi. Vastasin kuitenkin: "Ei, kiitos." Mies saattoi loukkaantua. Ehkä.
Joskus minäkin meinaan loukkaantua. Niin kuin eilen ja tänään. Samasta syystä. Kaukana meistä oli nainen pienen koiransa kanssa. Sellainen pölyhuiskun ja mopin sekoitus, jolla on liian pitkä selkä. Kun nainen näki meidät, hän nosti koiran syliinsä. Olimme siis eri tiellä ja noin 40 metrin päässä. Loukkaannuin. Verisesti, koska sama toistui tänään.
Yhdellä naisella on jokumikäliekoirat ja bordercollie. Omalle rodulle lämpenee aina, joten me hymyilemme toisillemme aina. Ei muuta. Hymyillään vaan. Sivusta katsottuna saattaisi näyttää romanttiseltakin. Mutta ei, se on sellaista "hyväksyn rotusi"-hymyä.
Yhdellä vähän hitaammalla tahdilla liikkuvalla naisella on kaksi vinttikoiraa ja yksi musta mopsi. Tai joku sellainen pieni musta, joka ei mitenkään osaisi olla yhtä ylväs ja välinpitämätön kuin ne kaksi suippokuonoa vieressä. Mustalla on aika usein paljon asiaa. Ja se vanhempi rouva yrittää sitä hyssytellä ja hiljentää. Harjoitukset ovat vielä kesken. Vinttikoirat ovat mielenkiintoisia. Minua kiehtoo niiden keveys ja lennokkuus. Haluaisin nähdä niitä juoksemassa vapaana. Ei radalla vieheen perässä, vaan pellolla tai metsässä kirmaamassa. Ainakin mielikuvassani näky on kaunis.
Taivaskin oli tänään kaunis.
keskiviikko 10. elokuuta 2016
lauantai 6. elokuuta 2016
Pentu ja pojat
Voi herran jestas! Lenkillä jäätiin juttelemaan naisen kanssa, jolla on pentu. 9-viikkoinen russelihärveli. Rohkea, utelias ja kovin, kovin suloinen.
Tito ja Totti pyörivät siinä meidän ympärillä, kun juteltiin. Täytyy sanoa, että olin pojista todella ylpeä. Ne vain lönköttelivät vieressä, söivät keppejä, makoilivat, tulivat välillä haistelemaan pentua ja menivät taas. Ohi meni myös monia koiria, lapsia ja pyöriä. Mutta ei noista tarvinnut huolta kantaa. Niitä ei kiinnosta. Tai hyvä on, Titoa kiinnostaa aina. Mutta ei se mene. Siinä se makoili, kun yhden naapurin huutavat spanielit kiskoivat nenän ohi. Tito huiskautti häntäänsä ja Tottia ällötti.
Tottia ällötti myös se pentu. Hyvän tovin junnu yritti esittää, ettei sitä pentua oikeastaan edes ole olemassa. Välillä vähän vilkaisi ja ilme oli niin halveksiva ja täynnä puistatusta, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä Totti oli. Pentu oli kerta kaikkiaan kuvottava.
Kun pentu kiskoi itsensä Titon luo, Tito huiski hännällä ja oli aivan haltioissaan. Mikä tuo pieni ihana ärrieri oikein on, kysyi Tito. Se oli sellainen, joka kolme kertaa löysi Titon hännän ja nappasi siitä karvoja tupollisen suuhunsa.
Ei tällä tekstillä ole mitään järkevää ajatusta. Lähinnä itselle taas muistutus, että joskus nuo pojat osaavat. Jopa käyttäytyä.
Tito ja Totti pyörivät siinä meidän ympärillä, kun juteltiin. Täytyy sanoa, että olin pojista todella ylpeä. Ne vain lönköttelivät vieressä, söivät keppejä, makoilivat, tulivat välillä haistelemaan pentua ja menivät taas. Ohi meni myös monia koiria, lapsia ja pyöriä. Mutta ei noista tarvinnut huolta kantaa. Niitä ei kiinnosta. Tai hyvä on, Titoa kiinnostaa aina. Mutta ei se mene. Siinä se makoili, kun yhden naapurin huutavat spanielit kiskoivat nenän ohi. Tito huiskautti häntäänsä ja Tottia ällötti.
Tottia ällötti myös se pentu. Hyvän tovin junnu yritti esittää, ettei sitä pentua oikeastaan edes ole olemassa. Välillä vähän vilkaisi ja ilme oli niin halveksiva ja täynnä puistatusta, ettei jäänyt epäselväksi, mitä mieltä Totti oli. Pentu oli kerta kaikkiaan kuvottava.
Kun pentu kiskoi itsensä Titon luo, Tito huiski hännällä ja oli aivan haltioissaan. Mikä tuo pieni ihana ärrieri oikein on, kysyi Tito. Se oli sellainen, joka kolme kertaa löysi Titon hännän ja nappasi siitä karvoja tupollisen suuhunsa.
Ei tällä tekstillä ole mitään järkevää ajatusta. Lähinnä itselle taas muistutus, että joskus nuo pojat osaavat. Jopa käyttäytyä.
Pentu tahtoo tutustua. |
Tito ja Totti kävivät makoilemaan, kun ihmisten juttelu ei ottanut loppuakseen. |
Titon IHANA häntä! |
perjantai 5. elokuuta 2016
Lisää rasvaa pojille
Joops joops, aika luikeroilta nuo koirat ovat viime aikoina tuntuneet. Karvapeite hämää aika tavalla silmää. Samaten esim. tuo kesäaktiviteetti eli uiminen. Totin uidessa se näyttää rahtilaivalta. Sellainen tasapaksu pötkö. Uiva matto. Tukkijätkä. Titon karva on erilainen, joten se näyttää vähän hoikemmalta oikeastaan aina.
Nyt punkkiaikaan käyn koiria aika tiuhaan läpi. Kuonosta häntään koko koira ihoa myöten rapsutellen ja vähän hieroen. Parit punkit pois, jos ollaan käyty saaressa, muuten ei ole oikeastaan viheliäisiä ällötyksiä tarttunut matkaan.
Kopeloimalla olen nyt huomannut, että pojille voisi lisätä vähän rasvaa ruokaan. Saisivat ehkä vähän enemmän tavaraa luiden ympärille ja sen lisäksi Titon turkki kaipaisi kiiltoa ja vahvuutta. Rasvalla nämä "ongelmat" on hoidettu aikaisemminkin.
Nyt nuo ovat syöneet jo piiiitkään Acanan kanapohjaista Wild Prairieta ja lisänä erinäisiä lihoja. Mitä nyt milloinkin on kaupasta mukaan tarttunut. Näissä eivät rasvat tunnut tämän hetken aktiivisuuteen riittävän, joten tilasin hyvän tarjouksen nähtyäni jo aikaisemmin tutuksi tullutta Ziwi Peakia. Kuivalihaa, joka normaalisti maksaa törkeän paljon, sai nyt -50 % ja -70 %. Meille, kyllä, kiitos. Ostin muutaman kilon yhteensä ja makuina kaikkia paitsi nautaa.
Ziwiä on siis ollut lenkeillä taskussa ja sitä olen heittänyt myös lattialle nappuloiden kanssa. Nuo syövät osan ruoasta lattialle viskottuna ja nykyään Ziwin uudempi rakenne mahdollistaa myös sen ripottelun lattialle. Aikaisemmin se oli murenevaa ja tahmeampaa. Nyt lastut ovat siistimpiä. Helpompia siis taskussa lenkilläkin.
Katsotaan, josko noista rasvaisista kuivalihoista olisi vähän apua.
Nyt punkkiaikaan käyn koiria aika tiuhaan läpi. Kuonosta häntään koko koira ihoa myöten rapsutellen ja vähän hieroen. Parit punkit pois, jos ollaan käyty saaressa, muuten ei ole oikeastaan viheliäisiä ällötyksiä tarttunut matkaan.
Kopeloimalla olen nyt huomannut, että pojille voisi lisätä vähän rasvaa ruokaan. Saisivat ehkä vähän enemmän tavaraa luiden ympärille ja sen lisäksi Titon turkki kaipaisi kiiltoa ja vahvuutta. Rasvalla nämä "ongelmat" on hoidettu aikaisemminkin.
Nyt nuo ovat syöneet jo piiiitkään Acanan kanapohjaista Wild Prairieta ja lisänä erinäisiä lihoja. Mitä nyt milloinkin on kaupasta mukaan tarttunut. Näissä eivät rasvat tunnut tämän hetken aktiivisuuteen riittävän, joten tilasin hyvän tarjouksen nähtyäni jo aikaisemmin tutuksi tullutta Ziwi Peakia. Kuivalihaa, joka normaalisti maksaa törkeän paljon, sai nyt -50 % ja -70 %. Meille, kyllä, kiitos. Ostin muutaman kilon yhteensä ja makuina kaikkia paitsi nautaa.
Katsotaan, josko noista rasvaisista kuivalihoista olisi vähän apua.
Titon poskiturvotus tänään. |
Totti kiipesi tänään. |
torstai 4. elokuuta 2016
Koiran ja omistajan aktiivisuus
Tänään runtelin menemään Malminkartanon rappusia monen moisella eri tavalla sekä välissä toveria selässä kantaen mäkeä ylös. Mäkeä menin myös tunnollisesti askelkyykyillä, sumo-kynttilä-sumo-vitutus-sarjalla. Kun piti kyykyssä vaappua ankkaa muistuttaen ylämäkeen, alkoi jo vähän itkettää. Kun rappuset vielä lopussa tuli rutistettua niin nopeasti kuin joka askelmalle pystyin, alkoi oksennus olla ihan kielen päällä. Koska "oksettava treeni, parempi mieli".
Kotia päin huristellessa jutusteltiin treenikavereiden kanssa, miksi liikumme, miten liikumme, minkälaisia tavoitteita meillä on jne. Hyvä ja mielenkiintoinen keskustelu, koska kolmella ihmisellä oli samanlaisia ja myös hyvin erilaisia näkökulmia.
Kotona mietiskelin lisää. Pohdin minun sekä Titon ja Totin liikkumista. Sitä, miten käsi kädessä ne kulkevat. Mitä enemmän treenaan omia juttuja, sitä enemmän koiratkin liikkuvat. Koska, heh, jokainen kävelylenkki koirien kanssa on mukavan palautteleva.
Tuntuu liian pahalta ajatukselta, että panostaisin omaan kuntooni päivästä toiseen ja jättäisin koirat aivan vaille huomiota ja aktivointia. Haluan tehdä viikon aikana muutaman piiiiitkän lenkin koirien kanssa. Joskus sellainen tulee korvattua minun makoilulla nurmikolla tai kalliolla ja koirien möyriessä "jossain lähellä".
Lyhyempiä lenkkejä tulee tietysti päivittäin. Iltalenkki on se favorite, koska iltaisin on raikasta, hiljaista ja hämärää. Mieli rauhoittuu ja on kiva katsella koiria, jotka nuuskuttelevat menemään.
Samalla, kun kehitän omaa kehonhallintaani, opetan sitä myös koirilleni. Niiden tulee hahmottaa kehostaan muutakin kuin ruokaa mussuttava suu.
Minä haluan olla ketterämpi ja se innostaa tekemään koiristakin enemmän apinoita. Kiivetään puihin ja kiville, tasapainoillaan tolppien ja kaiteiden päällä.
Näin meillä, kuinka teillä?
Tähän vielä repeilyä Totin uimiselle.
Kotia päin huristellessa jutusteltiin treenikavereiden kanssa, miksi liikumme, miten liikumme, minkälaisia tavoitteita meillä on jne. Hyvä ja mielenkiintoinen keskustelu, koska kolmella ihmisellä oli samanlaisia ja myös hyvin erilaisia näkökulmia.
Kotona mietiskelin lisää. Pohdin minun sekä Titon ja Totin liikkumista. Sitä, miten käsi kädessä ne kulkevat. Mitä enemmän treenaan omia juttuja, sitä enemmän koiratkin liikkuvat. Koska, heh, jokainen kävelylenkki koirien kanssa on mukavan palautteleva.
Tuntuu liian pahalta ajatukselta, että panostaisin omaan kuntooni päivästä toiseen ja jättäisin koirat aivan vaille huomiota ja aktivointia. Haluan tehdä viikon aikana muutaman piiiiitkän lenkin koirien kanssa. Joskus sellainen tulee korvattua minun makoilulla nurmikolla tai kalliolla ja koirien möyriessä "jossain lähellä".
Lyhyempiä lenkkejä tulee tietysti päivittäin. Iltalenkki on se favorite, koska iltaisin on raikasta, hiljaista ja hämärää. Mieli rauhoittuu ja on kiva katsella koiria, jotka nuuskuttelevat menemään.
Samalla, kun kehitän omaa kehonhallintaani, opetan sitä myös koirilleni. Niiden tulee hahmottaa kehostaan muutakin kuin ruokaa mussuttava suu.
Minä haluan olla ketterämpi ja se innostaa tekemään koiristakin enemmän apinoita. Kiivetään puihin ja kiville, tasapainoillaan tolppien ja kaiteiden päällä.
Näin meillä, kuinka teillä?
Tähän vielä repeilyä Totin uimiselle.
Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi
keskiviikko 3. elokuuta 2016
Totti on sellainen
Joka tulee elämään suurella ryminällä. Se ei varo eikä meinaa. On mennyt jo ja tehnyt kolmasti. Ei kokeile, vaan tekee. Ei pysähdy esteisiin. Ylittää tai menee läpi. Ei hidasta. On nopeampi.
Joka ei kaihda avointa syliä. Tahtoo lähelle. Tahtoo iholle. Tahtoo liki. Tahtoo olla vain. Koska siinä on kaikki.
Joka on valmis. Se ei kysele ja tekee pyytämättäkin. Tekee vääriä asioita, mutta on niistä yhtä innoissaan kuin oikeistakin. Tekee innolla ja riemulla.
Joka syttyy hetkessä. On tulta. On kuumaa. On salamaa. On bensaa liekeissä ja kipinöitä suonissa.
Joka antaa kaikkensa. Väsymystä ei näytä, jos työt ovat kesken. Tekee vielä vähän ja antaa vielä enemmän.
Joka antaa enemmän kuin ottaa. Aina.
Rakkauspakkaus HottenTotti on tänään 3-vuotias!
Kuva, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi
maanantai 1. elokuuta 2016
Uimari
Totin asenne uimiseen on jotain aivan käsittämätöntä. Sen uintireissut ovat lähteneet lapasesta ja Junnu saattaa kerta toisensa jälkeen lähteä - vain uimaan. Ilman mitään syytä. Ei tarvita veteen heitettyjä keppejä tai leluja. Se vain ui. Se on rento ja ui omia kuvioitaan. Joskus hurjan pitkällä ja tulee sitten takaisin. Ja lähtee taas uudestaan pyörimään. Ei päämäärää. Se vain kelluu menemään.
Tito seuraa tilannetta yleensä rannassa maaten tai laiturilla seisten. Koska sehän EI ui ellei niin kehoteta tekemään.
Tito seuraa tilannetta yleensä rannassa maaten tai laiturilla seisten. Koska sehän EI ui ellei niin kehoteta tekemään.
Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)