Kohtaamisia

Yhdellä naisella on kaksi koiraa. En muista rotuja. Jotain pienen ja keskikokoisen välillä. Ovat kiinni vyötäröllä. Ja käyttäytyvät hyvin. Ainakin silloin, kun minä olen näkemässä. Eivät kisko ja niillä on kiva ilme. Sellainen rauhallinen.

Toisin kuin sillä nuorella opiskelijamiehellä oleva mustalla, pidempi karvaisella saksanpaimenkoiralla. Sekin on nuori. Siis se koira. Ovat molemmat nuoria. Käyvät ehkä jossain koiraharrastuksessa. Uskon niin, koska aina haukuttuaan ja rähistyään se koira tarjoaa seuraamista. Oikein kevyttä ja lennokasta. Ensin rutisee ja räyhää, sitten tarjoaa katsekontaktia etutassut marssien.

Iso nainen ison dobberin kanssa on jotenkin erikoinen yhdistelmä. Tai siis se nainen on aina jotenkin huonolla tuulella. Näyttää ainakin siltä. Ja se koira on ihan hurjan valpas. Ei nyt vietereillä asti, mutta en toivoisi pääsevän vapaaksi.

Yhden miehen kahdesta tollerista ei olisi varmaan harmia vapaana. Ovat niin vilpittömän iloisen oloisia. Olen nähnyt sen toisen kasvavan tässä puolen vuoden aikana. Nuori noutaja vielä.

Noutajia ei kauhean paljon täällä näy. Paitsi olihan tänään se ruskea ja lihava labradori. Hämmästyin, kun mies päästi tämän noutajansa ja toisen käden flexin päässä olevan mopsin ihan meidän likelle. Olin jo pyytänyt omat koirat viereeni. Ajattelin miehen koirineen ohittavan meidät. Väärässä olin. Kun haukkuva mopsi ja niskakarvat pystyssä muriseva lapukka olivat alta kolmen metrin päässä meistä, mies kysyi: "Saako nää tulla kattoo?" En oikein ymmärtänyt, mitä hän meinasi. Varmasti koirat näkivät jo ihan tarpeeksi. Vastasin kuitenkin: "Ei, kiitos." Mies saattoi loukkaantua. Ehkä.

Joskus minäkin meinaan loukkaantua. Niin kuin eilen ja tänään. Samasta syystä. Kaukana meistä oli nainen pienen koiransa kanssa. Sellainen pölyhuiskun ja mopin sekoitus, jolla on liian pitkä selkä. Kun nainen näki meidät, hän nosti koiran syliinsä. Olimme siis eri tiellä ja noin 40 metrin päässä. Loukkaannuin. Verisesti, koska sama toistui tänään.

Yhdellä naisella on jokumikäliekoirat ja bordercollie. Omalle rodulle lämpenee aina, joten me hymyilemme toisillemme aina. Ei muuta. Hymyillään vaan. Sivusta katsottuna saattaisi näyttää romanttiseltakin. Mutta ei, se on sellaista "hyväksyn rotusi"-hymyä.

Yhdellä vähän hitaammalla tahdilla liikkuvalla naisella on kaksi vinttikoiraa ja yksi musta mopsi. Tai joku sellainen pieni musta, joka ei mitenkään osaisi olla yhtä ylväs ja välinpitämätön kuin ne kaksi suippokuonoa vieressä. Mustalla on aika usein paljon asiaa. Ja se vanhempi rouva yrittää sitä hyssytellä ja hiljentää. Harjoitukset ovat vielä kesken. Vinttikoirat ovat mielenkiintoisia. Minua kiehtoo niiden keveys ja lennokkuus. Haluaisin nähdä niitä juoksemassa vapaana. Ei radalla vieheen perässä, vaan pellolla tai metsässä kirmaamassa. Ainakin mielikuvassani näky on kaunis.

Taivaskin oli tänään kaunis.