"Mä aion sitten voittaa."

Marjon ja Jannin epiksistä alkoi kyteä ajatus, että minäkin tahdon mennä kisoihin. Viralliset tai epäviralliset - tahdon. Piti sitten etsiä heti sopiva kisa ja hyppyversio, koska meillä ei ole vielä asiaa radoille, joilla olisi tarkoitus suorittaa niitä kontaktejakin. Löysin HSKH:n Tehis Cupin toisen osakilpailun, jossa näytti olevan meille sopiva kisa. Sinne siis ja treenikaveri samoihin kisoihin - tietysti. Ilmoitin tyynesti viikkoa ennen kisoja, että aion sitten myös voittaa. Tämä tietysti leikkimielisesti, mutta ajatuksena, että otan tosissani, vaikka "vain" epäviralliset kilpailut ovatkin kyseessä.

Olen oppinut purjehduksesta, että kisoissa pitää olla hyvissä ajoin. Odottelin sitten tuntisen sateessa, että ensimmäiset järjestäjät saapuvat edes paikalle. Tämän jälkeen alkoi valua varsinaisia osallistujia ja heitä olikin pienen kylällisen verran. Ihan aavistuksen alkoi jännitys kerääntyä. Sannikin oli löytänyt tiensä kentälle ja juteltiin peruskuulumiset. Noh, Sanni jutteli, minä olin niin hermostunut, että kuuntelin puolella korvalla ja taisin tiuskaista pariin kertaan, että nyt en kestä juttuja enää. Nyt hiljaa. Onneksi olin varoittanut mahdollisesta epäsosiaalisuudestani jo etukäteen.

Katsoimme radan rakentamisen ja sen jälkeen suorittaneiden medien kisat. Rata oli siis hallussa jo ennen rataan tutustumista. Medien ohjaaminen eroaa kuitenkin makseista, islanninlammaskoira ei mene samaa vauhtia bc:n kanssa edes tuli hännän alla. Oli siis vuorossa oma rataan tutustuminen ja omien ohjauksien suunnitteleminen. Rata näytti näin jälkikäteen mietittynä ehkä tältä:

Olin katsonut viime sunnuntaina valmiiksi itselleni kappaleen, joka kestää pari sekuntia alle 5 minuuttia. Tämä siksi, että olisin suunnilleen tietoinen ajankulusta ilman kelloon vilkuilemista. Samalla minun ei myöskään tarvitsisi kuunnella muiden höpinöitä, vihjekuiskauksia ja muuta. Musiikki toimi hyvin ja rata tuntui mentävältä. Koska mielikuvitus laukkaa aina, ehdin heti keksiä monia eri ohjausvaihtoehtoja, vaikka kyseessä oli ihan perusrata.

Tässä hieno suunnitelmani.
Tiukka käännös heti alkuun, joten suunnittelin lähteväni Titon kanssa samoilta kalkkviivoilta - ehkä hippasen edempää. Suhaus ja sellainen puoleksi sekunniksi pysähtyvä liike, jotta koira ei vetäisi liian pitkäksi. 3 ja 4 ihan perusohjauksilla. 5 takaakiertona ja valssilla putkeen 6. Sen jälkeen sitä himskatin vastakättä, ettei koira paina muurille, ja töppöstä toisen eteen 7 ja 8 ajaksi. Ennen 9 tieto koiralle, että nuolisi sen ja tulisi rivakasti takaisin ja 10 vaiheilla valssi(?). Pituuden kirmasin vasemmalta puolelta ja ohjasin putken vasempaan päähän. Putken sisäänmenon sai itse valita. Valitsin vasemman pään, koska silloin ehtisin vetää Titoa pidempään, kerätä hyvät vauhdit muurin yli seuraavaan putkeen 14. Jos muurin takana olisi ollut jotain keräämistä vaativaa, olisin saattanut valita putken 12 toisin. Putkesta 14 tultiin aika suoraan hypylle 15. Vähän jännitti, leviääkö pahasti putkirallin jälkeen, mutta pakka pitäisi vain pitää kasassa. Vain. Sen jälkeen loppusuora 16-18. Tähän eteenmenokäsky ja se olisi siinä.

Olin numero 19/41 eli otin kaksi starttia, kun kerran tarjottiin. Ehdimme seurata hyvän tovin muiden maksien startteja. Joukossa oli myös vuoronumeroita muotoa 18A, mutta minulla ei ole mitään tietoa, mitä se meinaa. Viisaammat, kertokaa keltanokalle. Kun oma vuoroni lähestyi, leikitin Titoa hetken ja menin lähtöön. Kävelin hermostuneena toisen hypyn viereen, mikä ei kuulunut alkuperäiseen suunnitelmaani ollenkaan. Seisoin valmiina lähtemään ja odotin lupaa. Niin, lupahan oli jo annettu, mutta odotin näköjään jotain yhtä selvää merkkiä kuin starttipistooli. Ajanottajat ihmettelivät, enkö ole lähdössä ja hoputtivat. Ja siihen se sitten levisi. Voisin kuvitella, että oloni oli radan aikana samanlainen, jos koira varastaisi lähdössä. Hätäinen, myöhässä eikä ainakaan kontrollissa.

Toinen hyppy meni omaan makuuni pitkäksi. Juuri ja juuri tajusin odottaa, että Tito tulee putkesta viedäkseni sen takaakiertoon. Hypyllä 9 meni pitkäksi, kun unohdin kertoa, että se hyppy mennään tiukkana. Tito oli kerännyt hyvät vauhdit ja veti sen mukaisen hypyn. Putki 12 meni oikein, mutta sen jälkeen sähläsin jotain ja muistan vain ohjanneeni ihan kummallisesti muurille, vaikka siinä voisi vain juosta vieressä. Kolahti ja palikka tipahti ilmeisesti alas. Vauhtia oli ja putkesta 14 tultiin vauhdilla. Hyppy 15 pitkäksi ja kiitettävä loppusuora.

Mieli oli niin maassa tämän jälkeen, että en osannut edes iloita Sannin ja Varjon hienosta radasta jälkeeni. Minua harmitti se, etten saanut kerättyä itseäni lähdön jälkeen ja suoritus oli hätäinen. Tässä vaiheessa Tito tuli makaamaan likomärän jalkani viereen ja rapsutin sitä korvien vierestä. Ihana koira.

Meidän jälkeen oli taas parikymmentä suoritusta. Niin taitavia ja nopeita. Hienoja suorituksia, joiden katselu ei auttanut harmitukseeni. Toinen startti alkoi häämöttää ja menin harjoitteluesteille. Tein pari kertaa radan alkua muistuttavan harjoituksen ja tajusin, että minun on pidettävä kiinni alkuperäisestä suunnitelmastani. Sitten näinkin jo, että minua viittilöitiin lähtöön. Asetin Titon lähtöön ja olin jo menossa, kun kuulin, että ei nyt vielä, kun edellinen oli vielä kesken. Jahas, he olivat vain viittilöineet, että minä olen seuraava. Ei niinkään, että minun pitäisi olla jo radalla. Sain sentään kuitattua tämän naurulla ja leikkimällä Titon kanssa pienen hetken lisää. Sitten olikin meidän vuoro.

Nyt en enää miettinyt ajanottajia. Mietin vain alkua sekä hyppyjä 9 ja 15. Tein lähdön niin kuin olin suunnitellut ja siitä lähtien minulla oli huomattavasti parempi tunne kuin ensimmäisellä radalla. Maltoin odottaa, että Tito kävi putkissa ja muistin kertoa, milloin saa mennä kovaa ja milloin piti malttaa vähän kerätä. Loppusuoralle irtosi taas hyvin.

Katsoimme kisat loppuun ja Tito sai syödä ruokansa siinä samalla. Se syö niin huonosti, että pitää hyödyntää tilanteet, joissa on muita koiria. Silloin ruoka maistuu paremmin. Kuulutuksista alkoi kuulua puhetta ja halusimme tietää, ketkä olivat voittaneet. Olimme nähneet niin hienoja suorituksia, että emme olleet lainkaan varmoja tilanteesta. Syötin Titolle ruokaa samalla, kun korviini kantautuivat nimet "Tito ja Nova". En edes ensin tajunnut mitään, mutta sitten heräsin ja kysyin hämmästyneenä Sannilta, sanottiinko nimeni juuri. Nousin seisomaan ja katselin ympärilleni niin hölmistyneenä kuin mahdollista. Mitä minun piti tehdä? Jossain vaiheessa eräs asiakkaani tuli sanomaan, minne minun pitäisi mennä. Naurua pidätellen kipusin palkintokorokkeelle ottamaan vastaan Titon ensimmäisen ruusukkeen ja palkintopussin. Toiseksi tuli komea malinois, jonka kanssa Tito vähän pusutteli. Sanni oli tulossa ottamaan kuvaa, mutta siinä vaiheessa sanottiin, että Sanni ja Varjo olivat tulleet kolmansiksi. Katsoimme toisiamme ja repesimme sellaiseen nauruun, että mahtoi muilla olla ihmettelemistä.

Takapihaliitäjät

Nämä olivat minun ja Titon ensimmäiset kisailut ja selvähän se, että hyvä mieli jäi. Ensimmäisen radan jälkeen harmitti, etten osannut koota itseäni hämmentävän lähdön jälkeen. Olen kuitenkin hurjan iloinen, että pystyin nollaamaan tilanteen toista starttia varten.

Loppuverryttely sujui kävelemällä pari tuntia Kehä III:sta pitkin ja siitä monen mutkan kautta kotiin.

Kuva: Sanni