maanantai 30. toukokuuta 2016

Kuvitusta puputekstille etsimässä

Olen muutamassakin tekstissä ja kommentissa maininnut, että rusakoiden ja citykanien suhteen meillä menee paljon paremmin kuin ennen. Enää en ole vollottamassa epätoivoisena, kun koirat sinkoavat muille maille autojen alle pupun nähdessään. En myöskään ole samalla tavalla hysteerinen peläten, että lenkillä törmätään pupuihin.

Olen tekstiä kirjoittamassa, mutta se etsii vielä muotoaan. Ja kuvitusta! Jota yritin tänäänkin saada iltalenkillä. Menestys ei ollut suuri ja laadulla ei tanssita. Seuraavalla kerralla voisin koettaa videon kuvaamista. Näkisin minäkin ihan tallenteena, miten nuo toimivat pupuun törmätessään.

Tässä tältä erää pari kamalan näköistä otosta. Ensimmäisessä Totti on kävellyt edellä pallo suussaan ja nähnyt tuon ison rusakon, joka kyhjöttää oikealla tien vieressä. Totti oli ensin vaikeana, koska tilanne oli kummallinen. Pupu ei liikkunut niin kuin yleensä. Joten kehuin Tottia siitä, että se kääntyi pallonsa kanssa takaisin.


Toisessa kuvassa pupu on juuri lähtenyt pinkomaan poikien edestä. Molemmat menivät makaamaan ja saivat kehunsa. Ilmeet kertonevat, että juoksevan pupun näkeminen oli vähän vaikeaa.


Valtavasti on tehty töitä, mutta vihdoinkin saadaan korjata satoa.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Pikaiset temput

Tänään aloitettiin uuden tempun harjoittelu. Tai ainakin tuntui näin ensimmäisellä yrittämällä, että temppu vaatii pientä hiontaa. Muistatteko elefanttimarssin? Tässä on koiramarssi!



Lisäksi kuvasin pätkän Totin tempusta, jossa se hyppää puunrunkoa vasten. Otettiin ihan matalia, koska ne korkeat ovat pelottavia. Totin kanssa niin moni asia on pelottavaa...

Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi


Ps. Videoiden lataaminen YouTubeen on niin kaamean hidasta ja vaikeaa, että näitä lyhyitä laitan mieluummin Titon ja Totin Instagramin kautta. Lazyyy!

torstai 19. toukokuuta 2016

Niin metsä vastaa kuin sinne juostaan!

Jee, jee, jeeee!

Jo vuoden, kohta kahden, ajan ovat pojat juosseet käskystä jonkun tietyn alueen ympäri. Ensin oli pienen pieni puisto, sitten iso takapiha, sitten vielä isompi takapiha, sitten kokonainen metsäsaareke (tämä vielä kesken) ja tänään korkattiin kokonaan uusi paikka. Ympäristönä tuttu metikkö kodin vierestä, mutta täällä ei ole vielä juostu tiettyä aluetta käskystä ympäri.

Tähän päivään asti on ollut iso ongelma - nimeltä Totti. Aina se on Totti! Totti pääsi penskana Titon juoksevan Titon vaanimisen makuun. Kun Tito juoksi, Totti tähtäsi ja iski kylkeen. Ihan jo pikkuisena. Minä kirosin ärräpäitä, ja lopulta pistettiin touhu kerrasta poikki. Kyllä juu, kauko-ohjattava suihkepanta muksulle kaulaan, Titolle käsky juosta ja Totille elämänsä kokemus, kun se otti suunnaksi Titon kyljen. Sen jälkeen ei enää kokeillut taklata velipoikaa. Mutta edelleen tykkäsi lähteä vähän kaartamaan Titoa vastaan. Ja koska kylkeen ei saanut kiinni käydä, se vain siirtyi Titon viereen juoksemaan. Tämä erittäin ok. Hampaat ja massalla runnominen oli kuitenkin saatu pois.


Totin tapa lähteä Titoa "vähän vastaan" tekee sen, että Totin juoksureitti on aina sisäkaarre ja paljon lyhyempi kuin Titolla. Nuorempi haluaa aina, AINA, oikaista sisäkautta ja mennä Titoa vastaan. Olikin työn ja tuskan takana saada talvella molemmat pojat juoksemaan samaa reittiä metsäsaarekkeen ympäri. Piti ihan ideoida, millä nuorempi saatiin tajuamaan, että metsän läpi ei voinut vain singota toiselle puolelle. Metsä piti kiertää. Totin mielestä vaikeaa.

Jotain kuitenkin meni pääkoppaan, koska uusimman reitin Totti oppi kulkemaan Titon kanssa paljon nopeammin kuin olisin odottanut. Ensin väännettiin kättä, mistä kuljetaan. Totti halusi kulkea taas keskeltä kaiken ryteikön.

Menettelin lopulta niin kuin talvellakin eli lisäsin metrejä aina muutaman kerrallaan ja mietin edellisen juoksun perusteella seuraavan lähetyksen ajoituksia. Sillä on merkitystä, kumpi lähtee ensin, lähtevätkö rinnakkain vai kuinka. Tänään oli hieno hetki, koska päästiin muutamalla toistolla kokonaiseen kierrokseen. Reitistä tekee erikoisen se, että siinä on kaksi siltaa matkan varrella ja yksi huomattavan tiukka käännös. Siellä täytyy keskittyä, koska muuten lentää silloista ohi ja tippuu montun pohjalle.

Tässä meidän illan lopputulos!

Video, jonka Tito & Totti (@totti_tito_) julkaisi

maanantai 16. toukokuuta 2016

We have a problem!

Eilen käytiin kokeilemassa toista kertaa vetojen tekemistä pyörän kanssa. Eipä ollut menestystarina. Turhauttaa vähän vieläkin, vaikka ollaan jo uuden päivän puolella.

Pojat juoksivat alkuun pelloilla ja minä fillaroin. Kaikki jees, kiva fiilis.

Kun tarpeet oli tehty ja pojat oletettavasti lämmenneet, laitoin ne pyörän eteen. Ja siitä se sirkus alkoikin. Ei toivoakaan missään asennossa odottamisesta. Ei onnistunut seisominen, istuminen eikä makaaminen. Ei auttanut palauttelu, ei auttanut kehuminen oikeissa kohdissa, ei auttanut kiroilu, kun omat hermot pettivät. Noin tunnin (TUNNIN?!) yritin. Mutta ei tullut kesää. Totti ei vaan pystynyt. Harjoittelin sen kanssa yksistäänkin, mutta ei. Panokset olivat liian kovat. Vaadin näköjään aivan liikoja, koska halusin vain päästä matkaan. Rehellisesti sanottunua, ei kiinnostanut alkutekijöihin palaaminen. Kyllä Tottikin huomasi, että kehut tulivat kiristyneiden hampaiden takaa.

Koska en osannut vain lopettaa, vuorottelin lopulta koiria. Toinen sai aina juosta vapaana. Totin sain pysymään ehkä nanosekunnin paikoillaan, kehuttua ja päästettyä matkaan. Mutta järkevä ihminen olisi kuitenkin pakannut kamat ja mennyt kotiin. Suunnitellut hommat jatkoa varten eikä vääntänyt väkisin, kun koiran vastaanottokyky oli jo pakkasella.

Vedot menivät hyvin. Suunnat menivät upeasti. Koirien ohitukset olivat kuin oppikirjasta, jopa Totilla. Ihmisiä pojat eivät edes huomanneet. Hidastukset, kiihdytykset ja pysähdykset - loistavia. Mutta lähdöt. Lähdöt, lähdöt...

Ajattelin loppua kohden, että ehkä Totti on jo niin väsynyt, että se pysyisi lähdössä. Tiedättekö hetken, kun kello on miljuuna ja tulee upeita ideoita. Let me tell you, vaikka Totti oli väsynyt, se oli edelleen hurjan kiihkeä lähdössä. Ei pysynyt. Sain sen odottamaan Titon kanssa onnettoman lyhyen hetken ja käskin pojat matkaan. Koska nyt-heti-pakko-saada myös yhteinen veto. Ja se meni hyvin. Tietysti meni. Mutta eihän se ollut varsinaisesti se harjoiteltava asia.

Kotimatkalla pojat olivat vapaana ja nähtiin neljä pupua. Hymähdin itsekseni, kun tajusin, että järkäleiden kokoset rusakot muutaman metrin päässä eivät enää saaneet sydäntäni kurkkuun niin kuin vielä viime syksynä. Nyt saatoin pitää pojat vapaana ja tiesin, etteivät ne lähde. Eivät edes silloin, kun yksi pupu lähti Titon nenän edestä. Hyvä hetki ja hyvä loppuverkko kotiin.

Harmi, että vetojen tekeminen on niin parasta. Ei tarvitsisi lähtöjä opettaa, jos laji olisi kehno. Mutta kun ei ole! Palaamme siis koulun penkille näin kesäloman korvilla.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Ensimmäinen kerta - BIKEJORING!

Pari iltaa sitten sain yhden kirjoitusprojektin päätökseen ja siitäkös mieli keveni. Koska päivän kovin kuumuus ja paahde oli jo hellittänyt yhdeksän aikaan, ajattelin lähteä kokeilemaan villiä yhdistelmää - Tito, Totti ja pyörä. Siis vetohommana. Ei koiria vapaana ympärillä juoksemissa tai vieressä ravaamassa. Ihan kunnolla koirille releet niskaan ja vedoksi!

(Fiiliksiä tammikuun ensimmäiseltä sparkkilenkiltä löytyy tästä.)

Pyöräiltiin ensin pelloilla jonkin aikaa, jotta pojat saivat lämmitellä, käydä tarpeillaan - ja päästellä suurimmat intoilut pois. Enpä olisi kuvitellut joskus edes ajattelevani näin. Että suurin kiihko pois ennen varsinaista suoritusta. Kaikkea sitä...

Koska Totin touhut jännittivät aivan hirvittävästi, otin ensimmäisenä Titon vetojuhdaksi. Valjaat niskaan ja koira pyörän eteen. Osasi hienosti seistä paikoillaan nokka eteen suunnattuna ja lähteä liikkeelle, kun käsky kävin. Ja niin mentiin. Tito juoksi ja ehkä noin 500 metrin jälkeen pysäytin. Palkkasin ja otettiin uudestaan. Totti sai juosta vapaana, kun Titon kanssa kokeiltiin. En ole koskaan mennyt vetoja pyörällä, joten tässä on minullakin paljon opittavaa. Vauhti on niin kova, että suojia voisi olla kypärän lisäksi enemmänkin. Ja lasit! Suojalasit ensi kerralla ehdottomasti, jotta voin pitää silmiäni auki ilman ötökkäparvien tunkeutumista silmiini.

Tito osaa!
Titon kanssa taisin ottaa kolme pätkää. Sitten oli vuorossa molempien koirien yhdistelmä. Ja tiedättekös, nyt jännitti. Sydän sykki kuin ensimmäisissä volttiharjoituksissa sirkuksessa. Näin itseni ojassa makaamassa. Näin tippuvani pyörän tangolle (miesten malli). Näin koirat juoksemassa horisontissa tyhjä pyörä perässään. Näin liinojen sotkeutuvan pyörän ketjuihin. Näin ketjujen tunkeutuvan pohkeeseeni kaatumisen seurauksena. I saw it all!

Valjaat Totille. Liinat kiinni. Ja niin alkoi huuto ja mekastus. Totti huusi, Tito alkoi huutaa - minä huusin. PERKELE SENTÄÄN! Ei mitään hallintaa. Samalla meinasin naurata katketakseni ja koettaa olla vakuuttava. Totti on hullu. Se on niin hullu. Se on niin ihanan hullu!

Koska seistessä oli huono menestys paikalla pysymisen kannalta, laitoin koirat makaamaan tällä kertaa. Täytyy harjoitella tuota seisomista Totin kanssa kahdestaan. Alkaa nimittäin minulta voimat loppua, kun alla on pyörä, edessä kaksi kahelia ja pyörän satula iskee kerta toisensa jälkeen selkääni.

Ensimmäinen yhteinen veto edessä.
Kun päästiin lähtemään liikkeelle, en polkenut. En sitten yhtään. Suoraa hiekkatietä ja apua, mikä vauhti. Parhaimman menon kohdalla aloin jo jännittää pysähtymistä. Tito kyllä, mutta Totti. Vetäisikö se Titon mukanaan tielle tottelemattomuuteen? "SEIIIIS!" Ja pojat pysähtyivät. Huh, edes jotain mennyt Totillekin päähän.

Käännettiin pyörä ja lähdettiin takaisin samaa tietä. Tarkoitus oli mennä vain sitä hiekkatietä, mutta kuinkas sitten kävikään. Tuli risteys: "VAS VAS!" Me jatkoimme. Ohi lenkkeilijöiden. Ohi uusien risteyksien. Kohti metsän lenkkipolkuja. Ohi koirakoiden (meni hyvin!) ja ohi asutusten. Mäkiä ylös ja alas. Oikealla, vasemmalle. Kovaa, lähes hyytyen ja taas tsempaten täysiä. Uusien mutkien taakse. Menimme yhdessä ja voi sitä onnen tunnetta. Samanlainen lämmin olo kuin tammikuussa Levillä kelkkaseikkailuilla. Tunne, että me olemme yhdessä tiimi. Kukaan ei lyö rukkasia tiskiin, jokainen tekee töitä. Minä poljin mäkiä ylös, minkä jaksoin, ja pojat juoksivat vierekkän kielet pitkinä pitäen laukan alusta loppuun.

Hämärä kuva lenkin jälkeen.
Vähän ennen tuttuja peltoja päästin pojat vapaaksi juoksemaan. Pelloilla hidastettiin vielä vauhtia ja ravailtiin lopulta pidennettyä reittiä kotiin. Pidennettyä, jotta kaikkensa antaneet koirat saivat käydä lillumassa ojassa. Ja pyörimässä hiekassa.

Ensi kertaa ajatellen:
* Mukaan suojalasit
* Vähän lyhyempi seisinki
* Totille odotusharjoituksia