Kun painajainen käy toteen

Olen tästä vihjannut, mutten vielä kertaakaan suoraan aiheesta kirjoittanut. Aihe on ollut minulle niin vaikea, että itken sen vuoksi edelleen silloin tällöin. Kesä oli rankka ja syksy vielä rankempi. Muutimme - toivoen siitä apua tilanteeseen.

Kepo on allerginen koirille.

Kun tutustuimme 1,5 vuotta sitten, hän kertoi jossain vaiheessa olevan allerginen kissoille. Siinä vaiheessa, kun ihan kamalan paljon tykkää toisesta, kuulee vain sen kissa-allergian. Silloin sivuuttaa täysin takaraivoon hiipivän ikävän tunteen. Sen, joka pilaisi niin paljon. Sen, joka veisi maton jalkojen alta ja kaataisi bussin eteen.

Kissoja minulla ei ole. Vanhemmillani on, ja Kepo niistä kovin tykkää. Hän tykkää eläimistä muutenkin paljon. Kissoihinkin koskee, vaikkei pitäisi - silittelee, ottaa syliin. Päivä kissojen kanssa menee, toinen päivä vielä pinnistellen, jos pääsee paljon ulos. Kolmantena päivänä tehdään jo kuolemaa.

Muutimme yhteen noin vuosi sitten. Joskus Kepo aivasti. Aina piti olla nenäliina mukana. Ulkona, harrastuksissa, kaupassa, autossa, sängyn vieressä, takin taskussa. Sivuutin asian kokonaan. "Sillä on vain joku pidempi flunssa..."

Kun menimme nukkumaan, joku tarkkaan kuunteleva olisi kuullut, miten Kepo hengitti ensin nenän kautta. Vähitellen olisi kuulunut, miten nenä meni kiinni ja oli avattava suu. Nenän kautta ei voinut hengittää enää. Joku tarkkaavainen olisi huomannut tämän joka yö. Kyllä minäkin huomasin, mutta olin sen aina aamuun mennessä unohtanut. Tai halunnut unohtaa.

Niin tuli päivä, jota olin eniten pelännyt. Ihan hiljaa olin sen omissa ajatuksissani tiennyt jo alusta alkaen. Istuimme aamulla autossa vierekkäin. Kepo halusi sanoa jotain. Mutta ei tarvinnut. Tiesin kyllä, miten jatkuisi lause: "Nova, mä taidan olla..."

En kuullut sitä lauseen loppua. Katsoin Kepoa ja annoin kyynelien valua. Olin tyyni ja rauhallinen, mutta tuska sisälläni purkautui poskilleni.

Sen päivän jälkeen kaikki muuttui. Asunto meni uusiksi. Matot vietiin pois. Sänky nostettiin korkeaksi. Pinnoilta kerättiin kaikki tavarat pois. Mitään ei voinut enää jättää lattialle, koska oli voitava imuroida monta kertaa päivässä. Tekstiilien oli oltava kaapeissa ja laatikoissa, jotta ne eivät keräisi "koiraa" itseensä. Lenkeille otin harjat ja kammat mukaan, jotta sain mahdollisimman paljon irtokarvaa pois asunnosta. Päivän aikana pojat olivat isossa kylpyhuoneessa, jotta eivät päätyisi sänkyyn köllimään. Ostettiin ilmanpuhdistin ja myöhemmin toinen. Ne olivat päivät suurimmalla asetuksella ja yöt nukuttiin vaimeassa hurinassa. Imuriin ostettiin allergiapussit, jotta se ei päästäisi mitään takaisin huoneilmaan.

Kepon olo helpotti - vähän. Heti, jos jäi pari päivää siivoamatta, alkoi aivastelu. Tulin aivastelusta ja niistämisestä aivan hysteeriseksi. Jokainen pärskähdys vahvisti ajatusta siitä, että Tito ja Totti saavat mieheni voimaan huonosti. Öisin kuuntelin, miten vaikeaa Kepon oli hengittää ja itkin.

Aloin valmistaa itseäni ajatukseen elämästä ilman koiria, ilman Titoa ja Tottia. Suunnittelin, minne ne veisin. Pitäisi saada juosta paljon vapaana. Pitäisi päästä samaan paikkaan, koska veljekset kuin ilvekset. Pitäisi olla kokemusta koirista ja mielellään bordercollieista. Pitäisi osata olla tarpeeksi tiukka, mutta antaa kiitosta onnistumisista. Pitäisi olla ylpeä koirista ja niiden persoonista. Pitäisi olla kiinnostunut opettamaan uutta. Pitäisi ymmärtää, ettei koira ole koskaan valmis.

Selvähän se, että minä olisin ajanut Kiikalaan ja koputtanut Päivin oveen. Olisin kysynyt, voivatko Piskinpoika ja Piskintytönpoika muuttaa sinne.

Aloin suunnitella elämää ilman koiria niin harrastusten, opiskelujen kuin matkustelunkin kautta. Yritin saada itselleni rauhaa aikaiseksi, mutta samalla vaivuin syvemmälle ja syvemmälle suohon.

Niin tuli ilta, jona paha olo valui yli äyräiden. Sinä yönä ei nukuttu, mutta puhuttiin sitäkin enemmän. Minulle tehtiin selväksi, etteivät koirat ole lähdössä. Se ei ollut kuulemma vaihtoehto lainkaan. Oli keksittävä muuta. Niin alettiin etsiä uutta kotia. Kahden ihmisen ja kahden koiran asuminen yksiössä oli tullut päätökseen.

Ilmanpuhdistimet ja imuri hurisevat edelleen, mutta rauha on palannut Muumilaaksoon. Kepo voi huomattavasti paremmin ja niin minäkin. Enää en odota vietereillä, milloin kuuluu seuraava aivastus. Enää en jää kuuntelemaan nukkuvan Kepon hengitystä. Enää en suunnittele elämää ilman Titoa ja Tottia.