Mun koti on siellä, missä mun banaanilaatikot on

Muutettiin viime viikonloppuna ja sen jälkeen on nukuttu joka yö noin 5 tuntia. Tänään alkoi jo väsymys vähän painaa töissä. Mutta minkäs teet, kun muuttolaatikoita on enemmän kuin vuodessa päiviä, asunto erittäin vaiheessa ja kovasti tekisi mieli saada tästä kodin tuntuinen.

Emme muuttaneet kovinkaan kauaksi edellisestä osoitteesta, mutta siitä huolimatta tuntuu kuin muutos olisi suurikin. Uusia ajatuksia ja ideoita. Tunne eteenpäin menemisestä. Tykkään!

Lenkkeilymaastot ovat mieleiset ja jopa paremmat kuin aikaisemmassa osoitteessa. Tosin täällä joutuu kytkemään koirat ennen kuin pääsee metsään tai pelloille päästämään ne vapaaksi. What?! Olen myös muutaman kerran harkinnut vakavasti ottavani kakkapusseja mukaan. Täällä on enemmän asutusta ja ihmisiä. Hirveästi enemmän koiria ja minä en tahdo olla SE, jonka koirat vääntävät torttuja sopimattomiin paikkoihin. Noh, onneksi nuo ovat tähän mennessä asioineet vain metsässä ja pellolla. Mutta vielä tulee se nolo tilanne, jossa joutuu esittämään kakkapussin etsimistä taskuista tai vilkuilemaan yht'äkkiä puhelinta tai pilviä kuin ei muka huomaisi koirien kyykkäilevän. You know?

Kun koirien ruokakupit oli jo pakattu...

Lauantaina muutettiin ja koirat olivat härdellin ajan vanhassa kylpyhuoneessa portin takana. Kun sisään tuli Kepon ystävä, joka meni suorin tein moikkaamaan poikia, olin hiljaa mielessäni onnea pursuileva muka-hillitty, koska Titon lisäksi myös Totti(!) otti tämän muuttoavun vastaan avosylin.

Kun melkein kaikki oli saatu muutettua uuteen kohteeseen, otettiin koiratkin mukaan. Näin stressissä ovat muutosta olleet lauantaista alkaen:

Mainittakoon vielä, että olimme olleet kaiken tavaran keskellä uudessa kodissa noin alle vartin, kun kuului kilinää ja Totti tuli talutin suussa moikkaamaan. Totti oli kuin kotonaan!