keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Vaiettu väkivalta

On talvi. Sellainen kunnon suomalainen talvi. Jäälakeutta niin pitkälle kuin silmä kantaa, aurinko loistaa kirkkaalta taivaalta, mutta ei lämmitä vielä - muuta kuin mieltä. Kävelet koirasi kanssa jäällä ja nautit siitä, kun näet koirasi nauttivan. Se juoksee minkä kintuistaan pääsee, pyörii lumessa, kaivautuu hartioitaan myöten sukkeluksiin ja on jo hetken päässä edessäsi vaatimassa, että pöllyttäisit lunta. Edes kerran vain. Sitä on niin kiva napsia ilmasta. Ja sehän tiedetään, että koirien kanssa vaatiminen on oleellista. Naurat ajatukselle ja pölläytät kunnon lumipilven ilmaan. Koira sinkoilee lunta pyydystäen ja toistat saman uudestaan - ja uudestaan. Hymysi on korvasta korvaan. Koira käy vähän kauempana ja huikkaat tulemaan takaisin. Se juoksee iloisena luoksesi saaden palkinnoksi lisää lunta. Matka jatkuu ja koira käy, onhan se uros kuitenkin, merkkaamassa kaukana olevan poijun. Tietävät sitten sorsatkin kesällä, kuka tuon poijun omistaa!

Huikkaat taas koiralle, että tulee lähemmäksi. Tuttuun tapaan koira juoksee, tai ei, ei se ole edes juoksemista. Se tykittää luoksesi niin kuin olet tottunut näkemään. Niin kovaa pitää tulla luokse kuin vain voi. Vähän ennen kuin koira on kohdilla, sen ilme muuttuu. Häivähdys vain ja tajuat, että koiran ajatus on siirtynyt. Se ei tykitä enää sinun luoksesi, vaikka kohti juokseekin. Se juoksee ohi. Ihmeissäsi, mutta myös vähän huvittuneena, kutsut uudestaan ja huikkaat, että mikäs juttu tämä nyt oli. Mutta koira ei pysähdy. Se ei reagoi millään tavalla. Se vain juoksee. Kiljaiset uuden kutsun, mutta tajuat samalla, että ei se tule.


Koira jatkaa matkaa pitkin jäätä. Siellä ei ole ketään. Olette jäällä kahdestaan, sinä ja koira. Mutta ette enää yhdessä. Nato-ohjus juoksee jo kaukana. Se on pieni piste vain. Olet niin häkeltynyt, hämmästynyt ja ihmeissäsi, että jäät aivan toimettomana seisomaan, keskelle ei-mitään. Mitä tapahtui? Minne se on menossa? Et osaa pukea sanoiksi sitä kasvavaa tunnetta sisälläsi, ja silloin tähän asti loitonnut piste pysähtyy. Se kääntyy ja lähtee heti kiitämään takaisin luoksesi, kovempaa kuin koskaan.




Aika, jonka koira juoksee sinua kohti, tuntuu loputtomalta. Vaikka tuijotat tunnemyrskyn vallassa lähenevää pistettä, et näe sen lähentyvän. Korvissa humisee ja tunnet sykkeen nousevan. Samalla olet epätoivoinen, helpottunut, raivoissasi ja vihainen. Olet niin turhautunut, että koiran vihdoin saapuessa luoksesi, et enää ajattele. Kaikki järkevä ajattelu on kaikonnut pois, kun tarraat äsken vielä riemusta nauravaan koiraan. Silmiesi sumentuessa kyynelistä, myllytät koiran lumihankeen. Tarraat sitä niskoista ja humautat sen maahan. Epätoivoisena ravistelet koiraa ja huudat sille. Kysyt siltä täristen, mistä äskeisessä oli kyse. Ja koira tuijottaa suurilla silmillään takaisin. Se ei naura enää. Se vain tuijottaa. Ei sano mitään. Tuijottaa vain. Ja päästät irti.

Katsot lumessa kyljellään makaavaa koiraa, joka ei liiku. Se ei uskalla. Peräännyt kauhuissasi ja tuijotat vuorostasi koiraa. Alat itkeä lohduttomana, kun järki alkaa vähitellen palata jostain kaukaa. Käännät katseesi alas ja itket. Koira nousee. Tulee luoksesi, heilauttaa varovasti häntäänsä ja painaa kuononsa vasten kasvojasi.

---

On huono päivä. Aamu mennyt kelloa vastaan taistellen niin kuin aina. Aamiainen jäi väliin, koska tärkeämpää oli viedä koira ulos. Töissä on turha etsiä flow:ta ja stressi kasvaa kasvamistaan päivän edetessä. Kotimatkalla ajattelet edelleen työasioita ja mietit huomista. Mietit jo huomista tehtävälistaa ja taidat jo mielessäsi päättää, ettei tule sujumaan kuitenkaan. Et ehdi, ei onnistu, ei tapahdu.

Tulet kotiin ja lähdet heti koiran kanssa ulos. Lenkkeily virkistäisi ja saisi ajatukset muualle. Koiralla tuntuu olevan kiire. Se eksyy jatkuvasti remmin päähän ja pysähdyt tunnollisesti. Koira palaa viereesi ja matka jatkuu - pari metriä. Pysähdyt ja odotat. Koira palaa viereesi. Mietit työasioita. Muistat unohtaneesi tehdä jonkin tärkeän asian ja se harmittaa. Mietit, pitäisikö siitä lähettää sähköpostia tai vaikka tekstiviesti. Tai onko kyse niin isosta asiasta, että täytyy ihan soittaa. Riittääkö, jos teen sen aamulla heti töihin tullessani. Sisko soittaa kesken lenkin ja jupisee, kun et ole vastannut hänen aamuiseen viestiin. Muistat hämärästi lukeneesi jonkun viestin aamulla ja manattelet, miten aina unohdat vastata. Lopetat puhelun ja tajuat seisoneesi jo hetken paikoillasi odottamassa, että koira palaisi viereesi. Tökkäset sitä takapuoleen, että haloo... Koira herää omista maailmoistaan ja palaa viereesi. Jatkatte matkaa, koko ajan jojoillen.

Ärtymys lenkin takkuilevaan tahtiin alkaa kuitenkin kasvaa. Miksi se ei nyt osaa?! Kävelette muutaman metrin pätkissä ja sitten, ilman minkäänlaista varoitusta, sinulla palaa pinna. Viimeinen pisara, kamelin katkennut selkä ja täysi mitta. Tempaiset taluttimesta niin perkeleen kovaa, että koko koira lentää. Tämähän ei riitä. Lähdet sellaista kyytiä painelemaan, että koirasi joutuu nostamaan tahtiaan. Kun se eksyy sentinkin eteesi, teet sellaisen äkkikäännöksen, että koita tuntee sen varmasti luissaan asti. Ja uudestaan ja uudestaan. Keksit tämän nerokkaan koulutusmenetelmän juuri sillä hetkellä. Koira roikkuu perässä kuin hirtettynä. Mihin se voi siitä lähteä? Ei mihinkään. Lopulta kihinä kasvaa niin suureksi, ettet kestä hetkeäkään. Huomaat viereisen puun, sidot koirasi siihen kiinni ja siirryt niin pitkälle, ettet pitkällä tikullakaan voi kajota koiraan.

Katsot koiraa ja huomaat ajattelevasi, että voisit siltä seisomalta kuristaa koirasi vaikka hengiltä. Odotat niin kauan, että saat ajatuksesi kasaan, haet koiran ja menette niin nopeasti kotiin kuin mahdollista.


---

Sinulla on ollut kaksi koiraa. Molemmat rohkeita, varmoja ja pelottomia. Elämä niiden kanssa on ollut monilta osin vaikeaa, mutta koskaan sinun ei ole tarvinnut murehtia, että koirasi saattaisivat pelätä jotakin. Että ne tuosta noin vain päättäisivät jonkin asian olevan kummallinen ja outo. Ei, nämä koirat on voinut viedä minne vain ja enintään olet miettinyt, antaako joku toiselle makkaraa ja kuinka monta lasta toinen ehtii kumota.

Sinulle tulee elämäsi kolmas koira. Samaa rotua kuin numero kaksi. Samasta puustakin vielä veistetty. Pennun ottamista harkitessasi mietit, päästätkö itsesi liian helpolla ottamalla pennun, joka on melkein edellisen veli. Olisivatko ne liian samanlaisia? Oppisitko uutta vai pätisikö siihen samat asiat kuin toiseenkin?

Pentu kotiutuu. Se on täydellinen pentu. Suloinen kuin pajunkissa ja niin kamalan riehakas. Pentu saa heti sydämestäsi paikan. Olet itse valinnut sen ja olet valintaasi tyytyväinen. Tämä se on.
Pentu tulee hyvin toimeen "veljensä" kanssa ja nauraen mietit, mihin olet oikein ryhtynyt.

Lähdet pennun kanssa ulos tietysti jo ensimmäisinä päivinä. Kävelette ulkona ja pentu pinkoo puistossa vapaana. Jostian kaukaa kuuluu auton tööttäys. Viuh, pentu on kadonnut. Et heti yhdistä asioita, koska pentu tulee kohta jo takaisin. Mikähän sille tuli..? Puiston ohi kävelee joku ihminen ja pentu nauliutuu niille sijoilleen. Se tuhahtaa. Ja toisen kerran. Sen pää painuu alas ja sivulle. Häntä alhaalla pentu hipsii kauemmas. Katsoo vielä nopeasti olkansa yli loittonevaa ihmistä ja tuhahtaa. Tunnet epämukavan muljahduksen sisälläsi. Eih...

Yrität ravistella mieltäsi ja pestä piruja muistuttavat luonnokset seiniltä. Ei se ole mahdollista. Uusi päivä ja uudet kujeet. Lähdet molempien koirien kanssa ulos. Toteat kahden taluttimen tangon olevan sinulle hyvin vierasta. Miten ihmeessä niitä tulisi käsitellä. Koirat menevät eri tahtiin, pentu seilailee ihan miten sattuu ja vanhempaa ärsyttää hidastelu. Tulee ihmisiä vastaan ja pelaat varman päälle, ojennat pennulle nameja, mutta ohops, pentu ei olekaan siinä enää. Se on paennut niin pitkälle kuin remmi antaa myöten. Sieltä se pälyilee lähestyviä ihmisiä. Seisot paikallasi ja odotat. Seuraat tilannetta. Namien antaminen tässä tilanteessa olisi valtava virhe, pois lähteminen vahvistaisi mielentilaa myös. Joten odotat. Koitat näyttää mahdollisimman vihaiselta, jotta ihmiset eivät jäisi höpöttämään pennusta. Sehän tästä vielä puuttuisi.

Yhtenä päivänä tulet pennun kanssa parkkipaikalle, jonka laidalla istuu mies. On päivä ja valoisaa. Kävelet pennun kanssa, ettekä ole lähelläkään miestä. "BHUWF!!", kuuluu vierestäsi. Siinä se on, pieni pentu karvat koko selästä pystyssä ja aivan suunniltaan. Se haukahtaa puhisten uudestaan. Sisälläsi muljahtaa, mutta tiedät, ettei auta kuin hoitaa asia loppuun. Pentu on itse jo kiristänyt taluttimen äärimmilleen, joten odotat. Pidät tasaisen jännitteen taluttimessa ja pennun antaessa periksi, löystät. Näin lähestytte miestä, joka onneksesi ei ole lähdössä minnekään. Kysyt mieheltä, sopiiko teidän tulla ihan lähelle ja kerrot koirasi jännittävän. Kestää tovi, mutta lopulta pentu tulee miehen luokse ja tilanne näyttäisi olevan hyvä.

Yhtenä iltana käyt pennun kanssa kahdestaan ulkona. Pentu on alusta asti pelännyt erilaisia kulkuvälineitä. Istut sen kanssa lähelle risteystä, josta menee aljon autoja ja busseja. On syksy ja kolea tuuli tekee ilmasta kylmän. Nappaat pennun syliisi ja odotat. Pentu tärisee ja yrittää kaivautua kainaloosi. Istut vain paikoillasi ja odotat. Aikaa kuluu. Lopulta et tiedä, kuinka paljon aikaa on kulunut. Tiedät vain, että pentu tärisee edelleen. Sillä ei ole kylmä. Ja tärinä on pienempää, kun ohi menee vain henkilöautoja. Mutta bussien tullessa näkyviin, tärinä sylissäsi yltyy. Odotat niin kauan, että pentu rauhoittuu, nukahtaa. Nouset kankeana ja menet pennun kanssa kotiin. Katsot kelloa ja toteat olleesi ulkona melkein kolme tuntia. Risteys on talosi vieressä.

Pentu on ollut sinulla muutaman viikon ja huomaat yhä useammin ajattelevan, miten paljon helpompaa olisi ilman sitä. Seuraavaksi soimaat itseäsi siitä, että etsit "helppoa" ratkaisua. Ja kohta mietit taas pennun palauttamista kasvattajalle. Olet nähnyt varoittavia esimerkkejä puhisevista ja epävarmoista koirista. Sellaista et halua. Tn pysty näkemään tätä hienona koulutuksellisena haasteena, koska ajattelen koiraa. Jos sen mielestä kaikki on pelottavaa, sen elämä tuskin tulee rentoa olemaan. Saati oma elämäsi. Kirves löytyy jo kaivon reunalta.

Ystävä puhuu järkeä ja tajuat jo samassa itsekin, että nyt nopeasti sitä kirvestä hakemaan, ettei putoa kaivon syvyyksiin. Et voi noin vain luovuttaa ja vaipua epätoivoon. Alat miettiä pentua koskevia asioita uusiksi. Heität kaikki pentua varten valmiiksi mietityt hienoudet romukoppaan ja suunnittelet työkalupakin sisällön uusiksi. Jätät pakkiin reilusti tyhjää tilaa, koska tajuat joutuvasi turvautumaan vielä sellaisiin työkaluihin, joita et ole koskaan käyttänyt. Ymmärrät nyt, että tämä pentu tulee opettamaan enemmän kuin osasit kuvitellakaan.

Elämä on vuoristorataa. Kaikesta puhinasta ja karvojen nosteluista huolimatta saat pidettyä pääsi kylmänä. Pakotat itsesi nauramaan monta kertaa, koska muuten itkisit. Opettelet uuden ajatusmallin. Et enää availe ranteitasi jokaisesta "epäonnistumisesta". Sen sijaan koitat analysoida nopeasti, miten vastaavalta vältytään jatkossa ja miten kyseinen asia saadaan hallintaan ilman pennun sydänkohtauksia. Tämä uusi ajattelutapa poista uskomattoman raskaan taakan harteiltasi.

Pentu kehittyy. Se edistyy päivä päivältä. Etenet sen kanssa tilanteita hitaasti vaikeuttaen ja monessa asiassa pelaat varman päälle. Se ei pelkää enää muita ihmisiä kuin niitä, joita itsekin vähän kummeksit. Se ei enää yritä paeta kuullessaan bussin ääniä. Se ei enää yritä itsemurhaa sinkoamalla bussikatosten kohdalla autotielle. Se ei enää puhise kaikille koirille. Se ei enää saa haukahtelupuhinoita, kun rapussa tulee ihmisiä vastaan. Alat jo vähitellen tottua ajatukseen, että eiköhän tämä tästä. Alat "pienen" suvantovaiheen jälkeen rakastua pentuun yhä vahvemmin ja vahvemmin. Nautit sekä sen että toisen koiran kanssa olemisesta enemmän kuin koskaan.

Kunnes tulee se päivä, että kävelet koirien kanssa tiheässä metsässä. Tulette risteykseen ja samalla hetkellä teitä kohti laukkaa poni. Musta poni juoksee suoraan kohti. Ratsastajatyttö lyö liinat kiinni nähdessään teidät, mutta sitä et oikeastaan ehdi tajuta, koska jo hyvään ikään kasvanut pentu on saanut kohtauksen. Se haukahtelee, pörhistelee ja murisee. Et ajattele mitään ja veivaat pennun käden käänteessä nurin. Pentu jatkaa murinaa vielä otteesi alla ja ravistat. Johan hiljeni. Poni on kääntynyt takaisin.

Katsot pentua ja tuntuu kuin olisit katsonut äsken tapahtunutta ulkopuolelta. Kävinkö juuri käsiksi tuohon pentuun, koska se meni suunniltaan kohti laukkaavasta ponista..? Ennen kuin ehdin hirttää itseni lähimpään puuhun, näen ponin tulevan samaa tietä uudestaan kohti. Tielle on laitettu oksia ja näköjään meneillään on pienet hyppelyharjoitukset. Kiitän onneani ja otan nopeasti vähän etäisyyttä. Treenaan seuraavien hetkien aikana niin, että lopulta pentunen voi katsoa kohti laukkaavaa ponia ilman pakoaikeita. Treeniin ei kuulu pennun veivaaminen nyrkin alle...


---


Nämä kolme esimerkkiä ovat Titon ja Totin kanssa tapahtuneista tilanteista. Muistan jokaisen kuin eilisen, koska ne tuntuvat niin pahoilta. Samalla koen olleeni harvinaisen epäoikeudenmukainen koiriani kohtaan. Koirani eivät oppineet lumipesusta, remmissä riepottelusta tai maahan veivaamisesta mitään sellaista, mitä olisin halunnut. Sen enempää näitä avaamatta, otan vielä viereen yhden esimerkin. Tämä tuo koirien "pudisteluun" jo ihan uuden näkökulman.

Menet kaverin kanssa treenikentälle. Olette jutelleet paljon koirien kouluttamisesta ja päättäneet käydä katsomassa molempien tilanteen. On aina mielenkiintoista nähdä käytännössä, miten toinen tekee asioita. Kaverilla on perinteisempää palveluskoiraa edustava koira. Vietikäs, nuori koira. Näytät itse ensin hapuillen vähän oman koiran kanssa touhuamista. Seuruuta, koska koira "ei osaa muuta", monella eri twistillä. Kuulemma näyttää hienolta ja toimivalta. Tulet oikein iloiseksi ja olet hyvillä mielin.


On kaverin vuoro. On selvää, että koira on pallon perään. Kaveri naureskelee, ettei koira oikeastaan näe mitään muuta kuin sen pallon. Pallo laitetaan piiloon. Koira hyppelee kaverin edessä ja on siis aktiivinen. Se haluaa tehdä töitä. Hyppelystä koira otetaan suoraan sivulle ja kuuluu ääntä. Kaverin kasvoilla käy häivähdys kireyttä. Ääntä ei saisi kuulua.


Vuorossa on seuraaminen. Mielentilaa on kuulemma rakennettu nyt paljon ja harkiten. Annetaan vihje ja kainalon alta kuuluu ääntä. Kasvoilla näkyvä kireys viipyy nyt jo pidempään. Vihjettä toistetaan niin pitkään, että koira on hiljaa, mutta edelleen valpas ja valmiina lähtemään liikkeelle. Ja niin lähdetään. Tavoite on "malimainen" kainaloseuraaminen, mutta nyt koiran pää eksyy heti ottamaan katsekontaktia eli liian eteen. Koira saa tuntea sen korvassaan ja parantaa asentoaan. Uusi askel. Sama toistuu, mutta nyt korvasta napataan jo tiukemmin. Kysyessäsi korvasta, saat vastaukseksi, että se on aktivoiva pakote. Selvä. Koirakko ottaa aina yhden tai kaksi askelta, mutta ainoa kehitys, minkä näet on korvasta nappaavan otteen koveneminen. Välillä koira pysyy hetken pidempään kasassa ja ZIP! Tämän kuullessaan koira hyppää heti ohjaajan eteen ja yrittää saada palloa. Se hyppii vasten ja välillä ohjaaja horjahtaa. Koira on röyhkeä. Ja sehän tiedetään, että röyhkeys on tällä hetkellä treenikentillä kultaa. Koska röyhkeydellä saadaan asennetta ja näyttävyyttä. Kun koira oikein sen pallon haluaa vähän tönimällä, pallo lentää.

Uutta seuruuta toisen perään. Ihmettelen, miten ohjaaja voi olla niin tyynen rauhallisen näköinen siitä huolimatta, että repii välillä koiraa korvasta ulvonnan säestämänä. Alan nähdä koiran asenteessa muutosta. Se ei tunnu enää ajattelevan mitään. Se toimii vain apujen avulla ja välillä kuuluu ZIP! Koiran halu saada pallo on koko ajan röyhkeämpi. Hammaskin osuu treeniliiviin. Pallo lentää. Koiralla alkaa olla yhä suurempia vaikeuksia irrottaa otettaan pallosta, kun käsketään. Sen leuat käyvät kovaa ja kuola valuu. Irroitus tapahtuu kuitenkin nopeammin, kun koiraa humautetaan päin näköä. Tämän jälkeen ei tietenkään unohdeta laumavietillä palkkaamista. Hyvä, Sesse.


Mutta tulosta ei nyt tule ja otetaan käyttöön ketju ja talutin. Ketju ylös korvien taakse ja uutta yritystä. Nyt alkaa kaikki alusta - otteiden puolesta. Ensin nykiminen on pienempää ja lopulta riuhdotaan jo voimalla. Onneksi hanskoissa on hyvä pito, niin saa opin varmasti perille. Nyt koira alkaa olla jo ihan omissa sfääreissään. Sen halu saada pallo on noussut niin hysteeriseksi, että se nappaa rinnasta - vähän treeniliiviä syvemmältä. Ja sehän ei käy. Koira nostetaan roikkumaan ilmaan kuristuspannassaan ja sitä roikotetaan ilmassa, kunnes se "rauhoittuu".


Ensimmäiset olivat minun tekemiä löylytyksiä ja viimeinen oli sivusta seuraamani tapahtuma.

Olin vielä vähän aikaa sitten kukkahattuilija henkeen ja vereen. Jossain vaiheessa aloin ymmärtää, ettei se ihan aina toimikaan tai että joudun valitsemaan päivätyöni ja koirieni kouluttamisen välillä. Jotkin asiat vaatisivat niin miljoona toistoa päivässä, että en löytänyt siihen aikaa. Osaksi kyse oli luonnollisesti siitäkin, etten aina osannut/tiennyt, miten tulisi kukkahattuideologian mukaan toimia. Joissakin asioissa huomasin Titon kanssa myös varjopuolia enkä halunnut toistaa samoja virheitä Totin kasvatuksessa.

En ole vaihtanut koulukuntaa, mutta sanoisin ottavani tunteja myös muilta oppilaitoksilta. Huomasin, että aina ei voi jäädä odottamaan ja toivoa koiran valitsevan oikein. Toisinaan koiraa täytyy auttaa ihan vaikka koskemalla siihen, että halojataa, maa kutsuu. Eikä tämä tarkoita kovia otteita, mutta tietynlaista pakotetta kuitenkin. Kehut ja palkat vielä perään ja se on siinä. Edelleen meillä käytetään naksutinta ja positiivista vahvistamista. On lukuisia asioita, joita en osaisi esim. ilman sheippaamista opettaa. Se on vain niin nerokas tapa saada oppi perille!

Mielestäni on täysin sallittua napata koirasta kiinni, kun siihen on aihetta. Perkelettäkin saa joskus huutaa. Mutta siinä vaiheessa, kun otetaan kiinni epätoivon ja raivon vallassa, siirrytään sallitusta kiellettyyn. Koska lopputulos on pienoinen katastrofi.

Mutta sitten siirrytäänkin treenikentille. Tämän päivän trendi röyhkeistä silmille ja käsille tulevista koirista on mielestäni huolestuttava. On niin pirun hienoa, kun koira janoaa palkkaa. Ja se opetetaan vaatimalla saamaan palkan. Ja se opetetaan tietysti vaatimisen kautta saamaan luvan tehdä ja täten pääsemään palkkaan käsiksi. Halutaan näyttäviä, voimakkaita ja vietikkäitä suorituksia. Halutaan koira, joka osaa korkealle nostetusta viettitilastaan huolimatta pitää suunsa kiinni ja kanavoida se puhkuva energia tekemiseen.

Opetetaan mielentila ensin. Koska kukaan ei halua teknisesti hyvin seuraavaa lahnaa. Asenne ensin. Ja röyhkeä saa olla. Röyhkeyttä ei saa unohtaa. Eikä röyhkeydeksi saa ajatella korvat pystyssä patukkaa takaisin tuovaa koiraa, joka vähän hyppii vasten. Ei, sen koiran pitää käskeä, että anna se palkka, perkele! Ja jos oikein ohjaajan silmien korkeudelta pyytää, aivan hemmetin hyvä. Ja jos vähän tarttuu kiinnikin, vielä parempi. Mutta kun osuu ihoon, niin koiraa katuu sitä seuraavien hetkien ajan syvästi. Vai katuuko? Ja ennen kaikkea, muistuuko seuraaviin treeneihin asti?

En minäkään halua lahnaa vierelleni. En halua nöyrää koiraa, joka pyytää anteeksi olemistaan. En halua koiraa, jota täytyy koko ajan erikseen innostaa tekemään. Mutta ihmettelen suuresti, miksi koirasta täytyy tehdä kovin ottein opetettava pyörremyrsky. Ihmiselle ei koskaan mikään riitä. Halutaan eri näköisiä suorituksia. Tämä on täysin ymmärrettävää ja hyvän tähden rikkauskin! Mutta kertokaa nyt joku, miksi koiraa täytyy repiä ja nipistellä, hapettaa muiden keinojen loputtua ja saada irrottamaan potkulla tai lyönnillä.

Ja sitten tuleekin se hankala osuus. Miksi tätä seurataan kentän laidalla hiljaa? Pyöritellään silmiä, paheksutaan, mutta varsinaisesti ääneen ei sanota mitään. Itsekin lukeudun näihin sontaa jauhaviin paheksujiin, vaikka olen muutaman tällaisen treenikenttien viettijumalien tavan "vaatia" heidän koiriltaan kyseenalaistanutkin. Nyt on muutama treenikaveri vähemmän eikä heitä ole ikävä. Ikävää olisi nähdä vastaavaa treenaamista lisää.

Eihän minulla ole tietenkään omissa hyppysissä esimerkiksi saksanpaimenta, joka todennäköisesti toimii vähän eri tavoin kuin nuo omat paimenet. Mutta pitääkö minun hankkia sellainen, jotta ymmärtäisin sen, mitä en nyt ymmärrä? Haluanko ymmärtää? Jos alkaisin ymmärtää, alkaisinko myös hyväksyä? Ja jos näin hienosti on asiat, en halua ymmärtää.

14 kommenttia:

  1. Sen verran haluan korjata että koiran opettaminen röyhkeäksi, vaatimaan ja korkeaan viettiin. Ei tarkoita että sitä pitää nipistellä, läpsiä tai riuhtoa remmistä. Koiran saa opetettua silti palkan suunnalla, palkan menettämisellä ja päästämällä päämääräänsä. Se on vain huonon ohjaajan vika jos käyttää väkivaltaa. ja se myös aiheuttaa yleensä koiran ääntelyn, turhat konfliktit. Viettien kautta siis voi kouluttaa myös ilman väkivaltaa. Ongelman aiheuttaa ohjaajat jotka eivät tiedä mitä tekevät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Jani!
      Ja näitä soisin näkevän aika paljon enemmän kentillä - sen järjettömän veivaamisen ja runnomisen sijaan.

      Poista
    2. Tää on mun mielestä ihan vastaava stereotypia kuin se nakkia naamaan tilanteessa kuin tilanteessa operantista puhuttaessa :)

      Poista
  2. Näitähän näkee. Agilitykentällä belgi tiputtaa riman -> tukkapöllyä. Koira jättää ekan kepin pujottelematta -> kauluksesta ilmaan roikkumaan. Ei ollut nättiä katsottavaa, eikä siihen puuttunut edes ryhmän vetäjä.

    Koulutuskentällä bortsu ärähtää toiselle koiralla. Väkivalloin koira riuhtastaan maahan kyljelleen ja sille ärjytään hetki. Siihen jäi makaamaan pariksi minuutiksi.

    Yksi dobermanni-uros pistettiin aisoihin hyvin kovakätisesti ja useaan otteeseen, koska oli kovapäinen aggre. Opit oli saatu joltain gurulta ja ilmeisesti ne lopulta auttoivat. Se yksilö oli muutenkin todella haastava.

    Nuorempana nähdessäni näitä juttuja ajattelin vain, etten halua tuon rotuisia koiria, kun niitä "täytyy" kouluttaa noin. Ehkä mulla siksi on tällaisia ei-pk-rotuisia pehmospanieleita. Nykyään tosin ymmärrän, että monesti kyse on vain ohjaajan osaamattomuudesta. Siihen olen sortunut itsekkin varsinkin Ässän ollessa nuori ja kadun niitä hetkiä syvästi. Onneksi sittemmin tietoisuus eri koulutusmenetelmistä ja koiran käyttäytymisestä on lisääntynyt..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mielestäni on järjetöntä pöllytellä koiria rimojen pudotuksista, renkaiden ohituksista, vääristä keppiväleistä jne. Ne ovat niin täysin opetuskysymyksiä. Jos koira on niin kuuma ja sählää vain menemään kiihkossaan, että rimat alkavat lennellä, ottaisin itse askelia taaksepäin. Se riman olemassaolo pitää kertoa koiralle muilla tavoin kuin hypyn jälkeen höykyttämällä tai mikä on mielestäni huvittavaa, sillä rimalla paukuttamalla. Että tätä rimaa et pudota. Ja koirahan yhdistää ihan varmasti asiat oikein.

      Näkemättä tätä dobberia on vaikea kommentoida mitään. Enkä sano muutenkaan, että minulla olisi ollut keinot sen koulimiseen. Kova kovaa vastaan tuskin toimii, mutta olen kuitenkin sitä mieltä, että Jania lainaten, nakkia naamaan-tapa tuskin puree. Jos on hurja tilanne menossa, ei auta odotella, että toinen sattuu joku kaunis päivä hiljenemään. Sitä hiljenemistä ennen ehtii tapahtua liian paljon.

      Poista
  3. Täytyy sanoa, että omat esimerkkisi kolahtivat. Samanlaisia tilanteita on osunut omallekin kohdalle, erityisesti parsonin kanssa. Se kun on esimerkiksi aina tykännyt rähjätä remmissä ja itse olen ollut huono asiaa taklaamaan. En voi kieltää, etteikö muutaman kerran olisi pinna katkennut.

    Treenikentillä olen päässyt myös todistamaan vähän samantapaisia juttuja kuin tuo viimeinen esimerkkisi. Agilityn parissa olen törmännyt siihen, että koiran pitäisi osata kaikki, koska se jo osaa paljon. Jos se ei osaakaan esimerkiksi putkikontaktierottelua ja valitsee koko ajan putken, mennään putken suulle ja potkaistaan koiraa, kun se on tulossa ulos. Oppiipahan, että ei ollut tarkoitus mennä putkeen. Oppiipahan kuuntelemaan.

    "Kyllä sen pitäisi osata" pätee joillakin ihmisillä niin moneen tilanteeseen. Koira vetää hihnassa nähdessään, että pääsee hallille. Omistaja nappaa hihnan tiukalle, riuhtaisee koiran kaksi metriä taakse päin ja karjaisee vihaisesti. Koska kyllähän sen koiran pitäisi osata ja nytpä ainakin oppii. Tämäkin on tilanne, jota olen päässyt todistamaan eri variaatioissaan - ja itsekin sortunut remmin nykimiseen huonon päivän sattuessa.

    Eräissä tottistreeneissä vieras ihminen seurautti Nemoa. Tuolloin seuruu oli ihan palasissa ja koira piti todella paljon sivuetäisyyttä ja edisti. Tämän vieraan ohjaajan strategia oli simppeli - remmistä kiskaisu joka ikinen kerta, kun koira oli liian edessä. Täytyy sanoa, että siinä vaiheessa halusin aika äkkiä koiran hihnan takaisin omaan käteeni. Tilanne oli Nemolle NIIN epäreilu. Joku vieras ihminen tulee ja alkaa riuhtoa hihnasta. Koira oli ihan neuvoton. Ei ole tullut uudestaan mentyä noihin tottistreeneihin.

    Enpä siis itsekään voi sanoa, että haluaisin kaikkea ymmärtää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa aksatilanteen erottelussa tulee esille hyvin se, että millä pohjalla koiran halutaan se kontakti valitsevan putken sijaan (tai putki kontaktin sijaan). Halutaanko, että koira välttää putkea, koska muuten tuntuu, vai halutaanko sen valitsevan kontakti, koska se on opetettu sille niin hyvin ja ohjataan oikein. Olen nähnyt myös näitä, että ohjaaja ohjaa vaikka nyt putkelle ja koira saa turpaan. Koska ohjaaja käskytti kyllä hyppyä putken vieressä. Vauhdin huumassa koira kuitenkin valitsee ensimmäisenä sen, minne sitä keholla ohjataan. Mutta turpiin tuli ja tarpeeksi monta kertaa eri paikoissa tapahtuessa koira alkaa epäillä ohjaajansa ohjaamista. Että voiko siihen ohjaajan kehonkieleen enää luottaa ollenkaan, kun huonot seuraukset on nähty.

      Tuosta remmillä nykimisestä. En ole koskaan tavannut koirallista ihmistä, joka ei joskus nykisi. :D Jos vain muistaisi tilanteet, nykimisen voimakkuuden jne. Minä ostin pojille noutajataluttimet, kun osasivat niin hienosti mennä vetämättä. Oli jotenkin kätevän oloiset taluttimet. Kun tuli lenkki, jolla yht'äkkiä tajusin käteni nykivän vähän väliä, remmit olivat käytössä viimeistä kertaa.

      Tuo viimeinen esimerkkisi on mielestäni inhottava. Jos koiralla on vahva pohja seuraamiseen ja hyvä mielentila, se kestäisi käsittelyä edes jotenkin. Mutta hukassa oleva koira ei pääse kartalle tuolla tempomisella. Tai eivät ainakaan omat koirani. :D

      Poista
  4. Tämä oli hyvä, rehellinen teksti! Monelle tuntuu olevan vaikeaa myöntää, että on joskus tarttunut koirasta "vähän kovemmin" mitä oli tarkoitus. Itsekin olen tähän muutaman kerran sortunut, yleensä ylistressaantuneena, väsyneenä ja vittuuntuneena, kun koira ei toimi kuten pitäisi ja heittää koko homman ihan pelleilyn puolelle. Mistään kerrasta ei ole ylpeä, koska se ei todellakaan näy koirassa hyvällä tavalla. Koskaanhan ei saisi viatonta otusta rangaista oman pinnan katkeamisella, mutta ihminen on erehtyväinen ja näin ollen myös usein reagoi ajattelematta asiaa ensin. Tai ainakin omalla kohdalla näin. Nämäkin esiintyivät pahimman murkkuiän aikana, kun sinne kalloon ei-vaan-uponnut mikään ja olin heittämässä kirvestä kaivoon sen sata kertaa, koska ei-vaan-jaksanut.

    Nykyään pyrin pysähtymään, hengittämään pitkään ja rauhassa tai vaihtoehtoisesti välttämään koko lenkille lähtöä, mikäli hermot paukkuu viimeisiään ja koiralla on selvästi hippikausi menossa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista!
      Ei tosiaan ole helppo sanoa, että höykytin juuri pentuni siitä, että se pelästyi kohti tulevaa ponia... Mutta ihmisiä me olemme. Toisinaan pinna napsahtaa. Samalla tämä teksti oli minulle itselleni. Etten vain yritä unohtaa tapahtuneita - vaan oppia niistä. Miten olisi voinut vaihtoehtoisesti toimia, mitä koetan välttää jatkossa jne.

      Ihminen on tunteva olioeliö, jonka pitää yleensä erikseen opeteltava käsittelemään vaikeita tilanteita. Niitä olisi hyvä miettiä, pohtia ja analysoida. Usein päädytään kuitenkin kimpaantumaan, tulistumaan ja raivostumaan. Lopputulos on mitä on.

      Minä en ymmärrä käsitettä murkkuikä koirilla. Se, että koiraa alkaa kiinnostaa muu maailma, kuuluu vain asiaan. Ihmisen tehtävä on kouluttaa ja vahvistaa jo opetettuja asioita. Kyllähän näitä kuulee, että "pentu on vielä niin pieni, ettei se ymmärrä", "sillä on mörköikä", "sillä on nyt SE vaihe", "on kato murrosiässä" (joka kestää pari vuotta), "se on jo aika vanha, ei se enää" jne. Kun koira on 13-vuotias, sanotaan, että nyt se vihdoin käyttäytyy paremmin/rauhallisemmin. Kannattanee siis ohittaa tämä ajattelutapa kokonaan ja tarkastella enemmän sitä, mitä ja miten koiralleen opettaa. ;)

      Poista
  5. Ihana postaus, todellakin samaistuttava! Olen aina ollut pakotteiden käyttäjä, (kuulostaapa hurjalta.. tarkoitin sanoa, etten ole koskaan ollut täysverinen positiivinen vahvistaja) joten nuo tilanteet ovat todellakin tuttuja, suorastaan äidinmaidosta opittuja.

    Noihin postauksen päättäviin kysymyksiin voisin vastata, ettet sakua hankkimalla opi ymmärtämään kyseistä mentaliteettia. Mutta hankeutumalla noihin ympyröihin ne varmasti tulisivat tutuiksi.. sivusta tai sisältä. :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä pointti ja olen tämän itsekin todennut - seura tekee kaltaisekseen. Ihan huomaamatta toiset alkavat vaikuttaa ja jos kielteisesti, ollaan suossa. Hyvä on treenata erilaisten ihmisten kanssa, mutta jos joku treenaa vastenmielisen näköisesti, moikka! Sen vuoksi olen joistain porukoista irtautunut niin harrastuksissa kuin muussakin elämässä.

      Poista
  6. Hyvää tekstiä. Mulla on ollut paljon opeteltavaa noiden puupäiden kanssa. Toinennniistä on vielä niin herkkä, että saattaa jo paineistua jos jää kehutta jossain kohtaa. Se haluaa miellyttää niin paljon, että sekoaa, jollei osaa - vaikka vaatisin siltä osattujakin asioita, se välillä paineistuu. Toinen ei ole niin herkkä, mutta reagoi nykyään jos ote on kovempi. Helpottaa tietää, että muillakin välillä saattaa mennä hermo. Itse olen pyrkinyt lopettamaan, jos menee hermot, toisen kanssa toimii, toinen paineistuu siitäkin (se nyt ei muutenkaan ole ihan normaali eläin).

    VastaaPoista
  7. Pakko myöntää että täälläkin pentua tullut otettua niskasta turhaan, niin myös vanhempaa koiraa. Sekin täytyy sanoa että suoraan siitä tullut vuodatettua kyyneleet ja kirottua itseni, parin kerran jälkeen oon oppinut että ainakun alkaa ärsyttämään koirasta kauemmas istumaan ja rauhoittumaan...
    Mutta tuo belgien pöllyttely on itselle liian tuttua kun kentällä on, en sitten tiedä mikä siinä on kun juuri niitä pöllytellään jokaisesta asiasta...

    VastaaPoista
  8. Kiitos tästä tekstistä, ihana lukea näin rehellistä ja aitoa asiaa tällaisesta aiheesta. Hermo menee varmasti itse kullakin joskus ja se on ihan inhimillistä. Täytyy vaan koittaa niistä huonoista hetkistä kasvaa ja seuraavalla kerralla laskea kymmeneen.

    Mikä ei ole inhimillistä on nimenomaan tuo tarkoituksenmukainen koirien satuttaminen. Omakohtaisesti koin tämän ensimmäisen koirani kanssa alkuvuodesta, kun puolivuotiaan hormonit alkoivat hyrräämään ja käytös lenkillä ja treenikentillä oli sanalla sanoen helvetillistä. Pääasiassa saamani neuvot olivat asiallisia (joskin näin reaktiiviselle koiralle riittämättömiä), mutta eräs agilityohjaaja neuvoi ravistelemaan pentua aina sen alkaessa rähjätä. Hän myös omakohtaisesti kävi koiraani kiinni kantaen sen kauluksesta pois, kun tuli riitaa toisen koiran kanssa (ymmärrän kyllä väliinmenemisen, mutta meni ehkä vähän yli), ja tämän jälkeen systemaattisesti ravisteli varoituksetta, jos pentuni edes katsoi toiseen koiraan. En aikanaan osannut sanoa mitään, järkytyin toki mutta luotin, että ohjaajalla on enemmän osaamista kuin minulla, joten muutamat lenkit itsekin ravistelin aina koiran alkaessa rähjätä. "Yllättäen" mitään kehitystä ei tapahtunut, ja kasvattajan sekä muiden osaavien ihmisten neuvoja kuunnellen jätin tuon typerän touhun. Johdonmukaisesti vastaehdollistamalla meillä on nyt koira, jonka kanssa ohitustilanteet ovat hallittavissa ja treenikentilläkin rähjäämisongelmia on enää harvassa, mutta valitettavasti agilityohjaajan ravisteluista koiralle on jäänyt pieni pelko vieraita ihmisiä kohtaan ja nykyisin joutuu hirveästi temppuilemaan uusia ihmisiä tavattessa. Hiljalleen toivottavasti päästään näistä molemmista itseaiheutetuista traumoista yli. Toivon syvästi, että muut ensimmäisen koiran omistajat eivät tapaa näitä "vanhan koulukunnan" kouluttajia kohdatessaan ongelmia tai ovat ainakin viisaampia kuin minä neuvoja kuunnellessaan.

    VastaaPoista