torstai 21. kesäkuuta 2012

Itsestään selvää, ettei mikään ole itsestään selvää

Koiran ollessa pentu, sitä palkitaan lähes aina luoksetulosta. Koira kasvaa ja jossain vaiheessa palkitseminen jää vähitellen harvemmaksi niin, että se pian unohtuu kokonaan. Kyllähän se tulee luokse - aina tullut. Yksi päivä koira ei tulekaan, vaikka tilanne ei ole järin kummallinen. Käsky toistetaan, otteita kovennetaan, ääntä korotetaan tai käskyn "selventämiseksi" sanotaan tutun Tänne! sijaan Nyt heti tänne! On se nyt kumma, kun ei sana kuulu.

Toiselle koiralle opetaan sivulletulo. Ohjataan namilla ja käsillä, käytetään kosketuskeppiä ja sheippaillaan. Onnistumisia tulee ja koira tuntuu tajuavan. Kotosalla menee kuin vettä vain. Pihallakin, kun koira tajuaa, mitä ollaan tekemässä. Mennään koulutuskentälle ja nyt se on sitten osattava. Käsketään, mitään ei tapahdu ja on se nyt taas kumma. Juurihan tätä eilen opeteltiin. Hihna kaulaan ja kyllähän se alkaa taas muistua nelijalkaisen mieleen. Nyt koira tekee jo useammassa paikassa - tai ainakin pidetään huoli siitä, että tekee.

Mennään samaisen koiran kanssa uimarantaan, käsketään sivulle ja heitetään sille lelu veteen. Nautitaan kesästä ja tottelevaisesta koirasta. Mennään treenaamaan agilitya ja otetaan koira ennen suoritusta sivulle. Koirahan osaa jo tämän tempun ja sitä voi käyttää missä vain, kun halutaan koira hallintaan ja sivulle odottamaan. Mennään tokoilemaan ja koira tulee sivulle aivan uudella tavalla. Ehkä hitaasti, ehkä asento jää vajaaksi, ehkä ilman kontaktia, ehkä viiveellä, ehkä aivan väärään paikkaan, ehkä ei ollenkaan. Kovennetaanpa vähän otteita, kun on päässyt unohtumaan, mitä käsky tarkoittaa.

Opetetaan koiralle maahanmeno kenties tokoa tai tottista ajatellen. Tietyllä tekniikalla tai nopeasti tipahtaen - mielellään tietysti molemmat kriteerit täyttäen. Tämähän alkaa sujua! Aina vaan menee maahan eikä kysele. Mennään agilitya treenaamaan ja käsketään koira startissa maihin. Koira etenee hippasen odottaessaan jännittyneenä ja saa luvan ampaista matkaan. Varastiko, ei tiedä vielä. Kuukauden kuluttua tiedetään ehkä selvemmin, kun toistoja on alla ja koira on päässyt etenemään sen koiranmitan ohjaajansa selän takana.

Joku päivä ollaan sosiaalisessa tilanteessa ja koiran vilkkaus häiritsee muita ihmisiä. Käsketään se siis maihin omistajan viereen. Kunhan menee, tekniikalla ei ole niin väliä. Mennään sitten tokokokeeseen ja kirotaan, kun koira valuu, ei pysy ja arpoo käskyn tarkoitusta. On se nyt kumma, kun tätäkin on treenattu vaikka kuinka paljon.

Koiralle opetetaan, että hihnassa kävellään talutin löysällä. Paikalla ei väliä, mutta eteneminen ei tapahtu kireällä hihnalla. Jos kiristyy, koiran pitää se itse löysätä matkan jatkumiseksi. Näin lenkkeillään ja koirakon kumpikin osapuoli tietää pelin säännöt. Kunnes koittaa hetki, että mennään jonnekin, missä on muita koirakoita. Nyt koiralta vaaditaan edelleen sitä löysällä hihnalla kulkemista, mutta keksitään, että se ainoa oikea paikka löytyy nyt siitä vasemman jalan vierestä. Ei edempää, ei taaempaa eikä kauempaa. Koira hakeutuu koko ajan hihnan päähän ja päästään jojoilun makuun. Eteneminen on hidasta ja koira turhautuu samaan tahtiin hihnan toisen pään kanssa. On se nyt kumma, kun se hihna ei pysy löysänä.

Esimerkkejä siitä, miten helppoa on olla epäjohdonmukainen aivan huomaamatta, on helppo keksiä. Olen löytänyt itsestäni joitain todella typeriä epäjohdonmukaisuuksia viime aikoina siinä määrin, että itkin muutama ilta takaperin. Ei, minä en käske koiraani sivulle agilityssa tai maihin samalla käskyllä kuin tokossa enkä oikein muitakaan esimerkkejäni ole tehnyt. Tuon hihnakäyttäytymisen kohdalla joudun tosin ehkä nyökyttelemään...

Olen kuitenkin vaatinut koiraltani asioita, joita en ole sille opettanut. Olen turhautunut ja etsinyt niitä puunoksia, joihin voisin mustavalkoisen ripustaa. Luojan kiitos, Tito ei tunnu (kop kop) kärsivän suuria henkisiä traumoja, jos turhaudun. Minua hävettää siitä huolimatta suuresti, että olen toiminut viime aikoina omia periaatteitani vastaan. Mielestäni mikään ei oikeuta turhautumista koiraan, joka ei tee, koska sille ei ole opetettu. Hyi, Nova.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2012

Punk it!

Viime vuonna Titolla oli yrttipantoja - välillä kaksi samaan aikaan. Siitä huolimatta poimin siitä punkkeja läpi kesän. Viikonloppu saaressa ja otin Titosta yhteensä reippaasti yli 10 punkkia. Voisi puhua jo verenluovutuksesta tuossa vaiheessa.

Olen jutellut monien kanssa punkkikarkotteista. Valkosipuli olisi kaiketi kätevä myrkytön vaihtoehto, mutta Tito ei koske siihen pitkällä kielelläänkään. Yrttipannat eivät toimineet meillä. Ramilla oli Expot-liuosta, joka toimi kohtuullisesti. Siitäkin nypittiin punkkeja toisinaan, mutta ei kovin montaa. Nyt Titolla on ollut Scalibor-panta yli kuukauden. Punkkeja ei ole sen jälkeen ollut. Siihen nähden, kuinka paljon Tito rymyää ties missä, olettaisin nyppiväni punkkeja koko ajan. Hyvin tuntuu siis toimivan. Katsotaan, mikä on koko kesän punkkisaldo.

Olen kuullut, ettei Scalibor sovi kaikille. Karvat lähtevät ja koirat kutiavat. En ole ainakaan huomannut, että Titolle olisi tullut jonkinlaisia sivuoireita.