perjantai 31. elokuuta 2012

Mun vaatteet on mun aatteet

Koiria käsitteleviin blogeihin kirjoitellaan toisinaan koirien varusteista. Öiden pimetessä, ilmojen viiletessä ja sateen ripsiessä yhä useampana päivänä taivaalta ajattelin kertoa vähän omista varusteistani. Käyn tässä muutaman oleellisen varusteeni läpi.

Minun pukeutumiseeni ovat vaikuttaneet eniten seuraavat kolme asiaa. Saarella asuminen opetti, miten tärkeää on laittaa tarpeeksi vaatetta päälle. Purjehtimisen - tai oikeastaan siinä valmentamisen - myötä opin kunnon hupun merkityksen. Kaatosateessa veneily ei yksinkertaisesti onnistu jollain puolet päästä peittävällä lipalla. Kolmas oleellinen vaikuttaja oli pari työvuotta Intersportissa. Viimeistään silloin aloin ymmärtää kerrospukeutumisen merkityksen. Opin myös eri kalvojen vaikutuksen ja sen, mikä on täysin tarpeetonta tärkeilyä.

Kengät - Salomon, Salomon ja The North Face. Minun jalat sopivat aina Salomoneihin. Salomonien kengät ovat kevyitä, ne hengittävät hyvin ja ovat helposti vedettävissä jalkaan. Räiskyvät väritkin ovat hauskat. Tällä hetkellä jalassa on yleensä kosteudesta riippuen toiset näistä:

Salomon Wmn's XA Pro 3D Ultra 2 GTX Running Shoes
Salomon Men's Speedcross 3 Trail Running Shoes












Talvisin jalassa on joko Salomonit tai Nortit. Kalvoilla on kengissä paljon merkitystä, mutta sateella vedän jalkaan ihan reippaasti kumisaappaat, jos ei ole tarkoitus juosta kovin paljon.

Takki - Takki on mielestäni oleellinen varuste ulkoillessa. Minulta löytyy älytön määrä erilaisilla kalvoilla varustettuja purjehdustakkeja. Merellä ne ovat elementissään, mutta typerältähän se kansitakki näyttää metsässä. Pari ehdotonta lempitakkiani ovat kuitenkin muita kuin seilorivermeitä. Jos joku on miettinyt Haglöfsiin investoimista, suosittelen. Hintaviahan ne ovat, mutta maksavat itsensä takaisin - ehkä 20 vuodessa...

Talvisin Couloir GTX jkt
Keväisin ja syksyisin
Riot II GTX

Titon kanssa vedän aina treeniliivin takin päälle - lähinnä suojaamaan takkia. Riot II on ehdottomasti suosikkini. Se on kevyt ja menee tarvittaessa reppuun yllättävän pieneenkin tilaan. Huppu on merkille ominaisesti erinomainen ja niskassa huomaamaton. Hihat ja helmat ovat tarpeeksi pitkät eikä tuuli pääse selkään, vaikka vähän kumartelisi. Kahteen kertaan peitetty vetoketju ei päästä vettä tai tuulta lävitseen. Kainaloissa reilut tuuletusvetoketjut. Miinuksena sanoisin sisäpovitaskun huonon suunnittelun. Löysään verkkokankaaseen tehty taskuyhdistelmä on aivan onneton.

Couloiria ei laiteta päälle, jos lähdetään treenaamaan. Ei kukaan käy Ferrarilla vain Siwassakaan. Pidemmälle talvipatikoinnille takki on kuitenkin omiaan. Vetoketjujen suojaliimaus on ärsyttävä, koska ketjut tuntuvat nihkeiltä. Itse hankin takkini silloin, kun ketjut olivat tyylikkään valkoiset. Käytön myötä valkoisuus on muisto vain eikä niitä saa enää puhtaiksi. Nykyisissä takeissa virhe on korjattu eikä Haglös käytä takeissaan enää valkoisia ketjuja. Takki on yllättävän lämmin, vaikka siinä ei ole minkäänlaista vanua tai toppaa. Jos aikeissa on paikoillaan istumista, takin voi kuitenkin jättää suosiolla kotiin. Nämä takiton tehty liikkumista varten. Pidän takkien leikkauksista ja pienistä yksityiskohdista. Jos ulkona on kuivaa, laitan takiksi huputtoman kevyen, vettä hylkivän ja tuulta pitävän takin.

Housut - Housut ovat usein ne, mitkä päällä sattuvat ulos lähtiessä olemaan. Jos ajatus on treenata erityisen paljon, laitan päälle housut, joita vasten saa surutta hyppiä. Jos ulkoilu tai treeni sisältää juoksemista (agility), vedän päälle hurmaavat juoksutrikoot. Trikoita käytän, koska niillä juokseminen on huomattavasti mukavampaa ja vaivattomampaa. Olen suuri naurettavalta näyttävän pikakävelyn kannattaja ja toisinaan Titon ravilenkit tehdään minun pikakävellessä. Silloin en voisi kuvitellakaan muita kuin trikoita. Sateella ja talvella laitan päälle GTX-housut, joiden pinta kestää kulutusta vähän paremmin kuin esimerkiksi Couloirit, jotka on varmaan suunniteltu vain laudan päällä patsastelua varten. Kostealla ilmalla minulle on tärkeää, että voin istua tai kantaa reppua ilman, että vesi tulee paineen alla läpi.
Hyppää vain!
Haglöfs Rugged Mountain Pant


Alus- ja välikerrokset - Ensin kerrospukeutuminen oli minulle painajaista. Mitä ja milloin? Täytyy sanoa, että edelleen on opeteltavaa, mutta aika hyvin olen jo jyvällä ja kerroksiakin löytyy jo aika hyvin. Näin ollen on helpompi löytää sopiva yhdistelmä. Erilaisia sekoitusmateriaaleeja ja fleece-variaatioita löytyy lukuisia.

Aluskerroksissa saumattomuus tuo mukavuutta ja tarpeeksi pitkät hihat vielä pienen ekstran. On ärsyttävää, jos joutuu nykimään karkaavia hihoja alas. Olenkin huomannut käyttäväni eniten sellaisia kerrastopaitoja, joissa on aukko peukalolle. Aukko auttaa paljon pukeutuessa, vaikka sitä ei sitten ulkoillessa enää käyttäisi. Yleensä hanskat ja hiha eivät nimittäin sovi toistensa päälle. Vetoketjulliset kerrastopaidat ovat käteviä, kun tulee kuuma. Vaadin vetoketjun vähintään välikerrokselta. Jos on paljon pakkasta, on terveyden kannalta parempi, ettei aluskerroksessa olisi vetoketjua. Hikisenä ei ole hyvä avata paitaa ja altistaa kaulaa suoraan kylmälle ilmalle.
Vaikka kerroksia olisi viisi, mikään ei voita kunnon villapaitaa. Jos en ole menossa rehkimään, vaan leppoisalle tallustelulenkille, vedän päälle 100% villaa ja unohdan kerrostelut. Villa on aina villaa, sen tietävät lampaatkin.

Sukat - Ilmojen viiletessä pidän paljon laskettelusukkia, jotka ovat napakat ja ulottuvat polviin saakka. Kumisaappaisiin laitan usein äidin kutomat villasukat, koska niin kuuluu tehdä.

Pipot, hanskat ja kaulaliinat - Juoksulenkeille laitan kalvollisen ohuen päähineen, mutta se on niin ruma, että sitä käytetään vain juostessa, jolloin vastaantulijat jäävät pian kauas taakse. Pipoissakin kalvoista on hyötyä, kun tuulen saa pidettyä loitolla. Hanskoja on iso korillinen, mutta edelleen etsin niitä hanskoja. Koiran kanssa on kätevää käyttää puolisormellisia tai sellaisia, joista saa sormenpäät läpän alta helposti esiin. Kaulaliinoja käytän jonkin verran, mutta aika usein päädyn kauluriin, joka ei jää paksuksi mytyksi takin alle. Jos lähden jäälle, laitan toisinaan kypärämyssyn. Ne ovat ihan oikeasti käteviä!

Pukeutumisessa pärjää hyvin ihan perusvaatteilla. Kun ulkoilun määrä kasvaa ja ulos lähdetään säällä kuin säällä, varusteilla alkaa olla enemmän merkitystä. Yleensä kevyen GTX-takin edut ymmärtää vasta, kun sellaisen laittaa kaatosateella päälle. Kerrospukeutumisen idean hahmottaa lumessa tarpoessa ja äidin kutomien villasukkien lämmön vesilammikoissa hyppiessä.

Kaikkiin takkeihin ja housuihin kaipaisin enemmän heijastimia, mutta olen itse lisäillyt niitä aina, kun muistan. Käytän myös vilkkuvaloja, tarraheijastimia ja toisinaan ryhdistäydyn heijastinliivin merkeissä. 

Loppuun vielä muutama kuva Titon kanssa puuhastelusta. Kuvat ovat Mari Lustigin ottamia.
Tito 9kk ja
Novalla jokin ongelma.
Tito 1v 3kk ilta-aurinko-
kiekkoilua

Tito 1v 9kk ja kahlailua pellolla. Onko koira vielä mukana..?

maanantai 27. elokuuta 2012

Deja Vu - We've done this Before

Tänään tehtiin tunti agilitya päivällä. Tein 13:sta esteen radan, johon tungin monenlaista ohjausta ja esimerkiksi viiden aidan kaaren, jolle Tito irtosi sivuttaissuunnassa hurjan hyvin heti ensimmäisellä yrittämällä. Jottei putkiin päässyt liian helposti, leikin niiden kanssa vähän. Erikoisia lähestymiskulmia ja yksi putkesta viereiseen putkeen niin tiukasti kuin vaan on mahdollista tehdä. Pakkovalssi ja heti perään sokkarimeni sekin ensimmäisellä ja oli hurjan kiva huomata, että sehän oikeasti osaa näitä juttuja. Itsellekin on koko ajan helpompaa, koska ollaan tässä vähän opeteltu erilaisia ohjauksia ja meidän pique nique -korissa on paljon enemmän eväitä kuin vielä puolisen vuotta sitten.

Ja tosiaan kisaamisajatus ei tunnu enää niin hirveän kaukaiselta. Ajattelin ehkä-mahdollisest-luultavasti-todennäköisesti-maybe ilmoittaa Titon hyppymölleihin.

Tarkoitus ei ollut kuitenkaan kirjoittaa agilitysta. Halusin kirjoittaa ajatuksista, jotka tulivat iltalenkillä mieleeni. Kun lenkki oli loppumassa jäimme puistoon kivirappusille istumaan. Tito istui vieressäni ja siinä sitten nökötettiin pimeässä. Tajusin, että siitä on aika tasan pari vuotta, kun tein samaa, mutta vieressäni oli pentukarvoilla varustettu pieni paketti.

Tämä on Titon kolmas syksy ja se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinen ja toinen - istumalla pimeässä teiden vieressä useana iltana. Tänä vuonna pimeässä on istuskeltu jo monessa eri paikassa. Syy tähän istuskeluun kehittyi Titon ollessa pentu. Minulla oli kokemusta hoitokoirista, jotka muuttuivat aivan eri eläimiksi pimeän tultua. Ihmiset olivat epäilyttäviä ja koirat taisivat muistuttaa enemmän sapellihammastiikereitä, niistä ei tykätty. En halunnut samanlaista käytöstä Titolle.

Halusin varmistaa, että pimeällä ulkona tapahtuvat asiat olisivat kivoja ihan niin kuin valosaan aikaankin. Jos koiran kanssa iltaisin vain kävelee tai juoksee lenkin, sillä ei ole aikaa nähdä ja haistella maailmaa. Iltaistuskelut sisältävät siis naksuttimen ja nameja sekä lämpimät vaatteet. Olen siis naksutellut kaiken, mikä poikkeaa hiljaisesta pimeästä ympäristöstä: ihmiset, pyörät, autot, äänet, lentävät lehdet, koirakot... Pentuaikaan pyysin joiltakin ihmisiltä vielä lupaa, että Tito pääsisi niitä tervehtimään. Näin varmistin, että Titon mielestä myös pimeästä lähestyvät tummat ja hiljaiset hahmot olivat ihania.

Näin alkusyksystä istuskelu on mukavaa. Vaihtelen paikkoja puistoista kaupungin öiseen sydämeen ja yritän katsoa maailmaa koiran silmin. Monta kertaa olen huomannut istuneeni usean tunnin jossain tien sivussa. Istuminen ja liikenteen seuraaminen on mielenkiintoista ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Tito istui tänään kanssani 45 minuuttia ja katseli vain rauhallisena puskista ilmestyviä lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koirakoita.

Pimeästä tupsahtavat hahmot eivät ole Titolle ongelma, mutta tätä syksyistä istumista emme jätä pois, koska kumpikin siitä pidämme.

Oletus ei ole tiedon väärti

Agilitya on treenattu koko kesän joka viikko, välillä useampaan kertaan. Kotona on treenattu erikseen vielä siivekkeiden tiukkoja kiertoja omalla esteellä. Tein muutama viikko sitten kevytrakenteisen aidan, jota on kätevä pitää kotona sisällä. Keppejäkin treenataan kotona ja nykyään ne kiinnitetään maahan telttatapeilla, koska jollain on kovempi halu mennä täysiä kuin oikeasti pujotella. Hienoa, että Titolla on kova halu kepeille, mutta ei se nyt riitä, että kepit vain rynnii läpi. Jotenkin se onnistuu tekemään sen vielä niin, että ensimmäinen keppi jää vasemmalle ja sen jälkeen hienosti muut vauhdilla oikein läpi.

Eilen Marjo kävi hyppymölleissä ja menestyi hienosti. Videota katsoessani tuli yht'äkkiä ajatus, että minäkin haluan. Yleensä ajattelen klippejä katsoessani, että ehkä sitten joskus, kun planeetat ovat oikeassa asennossa suhteessa toisiinsa. Nyt näytti niin kivalta, että täytyy ehkä...


sunnuntai 26. elokuuta 2012

Pupujussikat, pupujussikat...

Nyt on se aika vuodesta, kun pupuja näkee useammin. Pikkuisistakin pupuista on tullut isoja pupuja. Tiedän, että pitkäkorvia on itäisessä Helsingissä hurjasti, mutta en ole kovinkaan ahkerasti käynyt niitä siellä etsimässä.

Viikon sisällä meidän nurkilla on näkynyt jänis kolme kertaa. Hyvä on, yhden näimme kahteen kertaan, mutta teoriassa siis kolme. Pari iltaa sitten näin jo pitkältä jäniksen. Istui höntti katulampun alla. Siirryin soratieltä nurmikolle, jotten pelästyttäisi jänistä, vielä. Kun pääsimme tarpeeksi lähelle, kahautin vähän hiekkaa ja jänöhän lähti. Titolla on ollut nyt tapana katsoa jänöjen pinkominen ja sen jälkeen ottaa kontaktia. Toki olen tätä vahvistanutkin, koska mielestäni on hyvä, että se kestää katsomisen. Nyt Tito ei aikaillut vaan käännähti heti, kun pupu lähti karkuun.

Kerran näime jäniksen, katsoimme sen loikkimisen ja jäimme sen jälkeen puuhastelemaan temppuja ja jotain tokoa muistuttavaa asiaa. Treenasimme tietysti siinä, missä jänöjussi oli istunut pidemmän tovin. Lopussa vapautin Titon haistelemaan ja oli mukava huomata, että sillä ei ollut aikomusta lähteä pupun perään. Haisteli, mutta tuli sitten oma-aloitteisesti luokse.

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydillä...

Viime torstaina kotiin tullessani minua odotti yllätys. Tietokoneeni vieressä ollut teekuppi oli kaatunut (lue: kaadettu) ja tietokoneeni ui teessä. Teetä ei ollut paljon, mutta tarpeeksi saartaakseen yhden kannettavan tietokoneen. Kuivasin kaiken, minkä pystyin ja ravistelin tietokoneesta vedet pois. Kone käynnistyi kyllä, mutta ensin alkoi hiiri poukkoilla itsekseen pitkin näyttöä. Seuraavaksi osa näppäimistä lopetti toimintansa. Sitten simahtikin koko kone. Käynnistys sai aikaan korvia vihlovan ujelluksen.

Kävin ostamassa uuden tietokoneen ja jäin miettimään, mikä teekupin oli kaatanut. Tulin kotiin uuden koneen kanssa ja näin, että puisen solitairen nappulat olivat pitkin lattiaa. Ei, minä en jättänyt peliä hujan hajan lattialle. Se oli ihan siististi pöydälläni. Pöydän lähempi tarkastelu osoitti, että kahden kannettavan kannet olivat täynnä tassunjälkiä. Hmm, todistusaineistoa! Seuraavaksi huomasin, että Ramin hautakynttilä viereisen hyllykön päällä oli vaihtanut paikkaa. TITO!!!

Mietin, miten puuttuisin asiaan. Minulla ei ole vastaavaa tekniikkaa kuin tv-ohjelmien koirankouluttajilla. En voi asentaa kameroita ja valvoa niitä mikrofonien kanssa talon ulkopuolella. Läppäri pöydälle ja videokeskustelu naapurin kanssa? Juu, ja seuraavan kuukauden ajan säännöllisesti?

Olen käyttänyt tähän mennessä paljon positiivisia koulutusmenetelmiä. Laskuista jätetään (muun muassa) ne "pari potkaisua" Titon kylkeen, kun se yritti lähennellä samaan aikaan kävelyttämääni juoksuista belgiä. Tito ei ole arkajalka, joten suuntasin tänään tieni Prismaan - puutarhaosastolle. Ei rotanmyrkkyä, ei muurahaiskarkottimia, ei rikkaruohontappajia, kyllä hiirenloukkuja. Rotanloukut olivat niin hurjan näköisiä, etten viitsi lähteä sille linjalle, vielä. Mukaan lähti 10 hiirenloukkua näin alkajaisiksi. Katsotaan, kuinka kauan karvakorva tanssii pöydillä...

Ja tosiaan, jos joku on sitä mieltä, että tämä on julmaa, otan mielelläni vastaan ideoita. Tavaran kasaaminen pöydälle ja hyllykön päälle ei toimi, kokeiltu on. Tänään laitoin kokonaisen agilityesteen pöydälle. Tito oli käynyt pöydällä siitä huolimatta.

Muokkaus
Tämähän kuivui kasaan heti. Laukaisin kaikki loukut yöksi eikä Tito edes herännyt, vaikka nukkuu parin metrin päässä. Tokihan on eri juttu, jos loukku tulee tassuille, mutta olin säätänyt kaikki loukut niin, että ne eivät pamahda samalla tavalla kuin hiirien nujertamista varten. Olin myös askarrellut niin, että loukkujen hammastukset olivat huomaamattomat. En halunnut, että Tito tulee ovella vastaan niin, että siltä puuttuu kirsu. 10 ylimääräistä tuunattua hiirenloukkua - anyone?

torstai 23. elokuuta 2012

Paimenkuningasta kaivaten

Muutama vuosi sitten etsin bordercollieriiviötä itselleni. Kahlasin kasvattajia ja löysin Päivin koirineen. Ystäväni kautta pääsin tutustumaan Päiviin ja koiriin. Koirista yhdelle oltiin suunniteltu pentuja tulevaksi kevääksi. Pääsin katsomaan tämän jääräpään tekemistä ja siinä sivussa tutustuin muihinkin koiriin. Tässä järkkymätön analyysini silloisista tilan koirista:

Rita - Itsenäinen, itsepäinen ja ilo silmälle. Ei sekaantunut muiden hullutuksiin lenkeillä ja koitti tilaisuuden tullen hautautua esimerkiksi lumeen, kun oltiin lähdössä autolla jonnekin. Mustahan maastoutuu lumeen niin hyvin, että ehkä kukaan ei huomaa eikä autoon tarvitse mennä. Kun Ritan käski maahan, se pysyi - kunnes joku lammas tuli liian lähelle. Silloin piti siirtyä muutaman metrin päähän ottamaan uusi paikka. Rita, pieni lurjus.
Teppo - Tasainen, ei niin paljon huomiota herättävä. Pätevä paimen ja tehty töihin.
Ville - Halattava tapaus. Rauhallinen paimen, joka ei mielestäni tehnyt ylimääräisiä kierroksia lampailla.
! Väliin huomautus, että minulla meni hävettävän kauan, että erotin Villen ja Tepon, vaikka olivatkin ihan eri näköiset. Koirina tuntuivat niin samanlaisilta.
Matti - Karvaa hipaistu vähän kihartimella ja toinen korva vinksallaan, jottei mikään menisi ohi. Matin sydämen voitti helposti. Ei tarvinnut kuin pyytää istumaan tai vaikkapa maihin kerran ja sen jälkeen Matti tepsuttelikin vieressä lisätehtäviä toivoen. Olin aina hurjan vaikuttunut, kun Päivi näytti tottelevaisuutta Matilla. Matista näki, että tokoa oli tehty paljon. Kyllä se muisti ja teki niin iloisesti.
Iita - Hirveä kakara, joka näytti siltä kuin se olisi juuri kaivautunut rapakosta. Kun hankikanto mahdollisti varovaisen kävelemisen uppoamatta, Iita tuli ja hyppäsi päin niin, että vajosin aina reisiä myöten hankeen. Päivi kehui maasta taivaisiin ja näytti, miten juniori vaikutti lupaavalta paimenelta. Sähikäinen oli niin valmis tekemään kuin vain koira voi olla. Nyt kakara on kasvanut ja saanut ensimmäiset omat pikkusähikäisensä.
Piski - The one and only. Ritaa minä menin katsomaan, mutta hyvä tavaton sentään, kun näin Piskin. Olin myyty heti. Muistan ajattelleeni mielessäni, että olisi mieletöntä saada pentu niin hienolta koiralta kuin Piski. Ritan ollessa Piskin äiti, olin kuitenkin hurjan tyytyväinen ajatukseen, että voisin saada hippasen Piskiä sitä kautta.

Piski tuntui luotettavalta kuin peruskallio. Se tuntui olevan aina siellä missä pitikin. Pysyi maassa, vaikka lampaat härnäsivät. Niin lihaksikas, että halaaminen tuntui joka kerta jännältä. Ei mikään peruskoira. Pää Piskillä oli vailla vertaansa. Naurava suu vaaleanpunaisilla suupielillä sai minutkin hymyilemään. Silmät lämpimät, päättäväiset ja tarpeen tullen lampaan kuin lampaan kääntävät.

Kevään edetessä jännitys ja odotus pentua kohtaan vain kasvoivat. Rita tuli tiineeksi, mutta loppusuoralla kävi huonosti - pentuja ei tullut. Olin jo hankkinut pennulle taluttimen ja pannan. Tuntui niin kurjalta, kun pentua ei tullutkaan. Kunnes sain kuulla, että Piski oli keväällä astunut nartun. Hieno narttu Mikkelistä oli tiineenä ja näytti siltä, että sieltä olisi tulossa useampi karvapallo. Kasvattaja vaikutti heti mukavalta ja avoimelta. Löysimme yhteisen sävelen ja jäin odottamaan pentujen syntymistä. Olin Norjassa pentujen tullessa maailmaan ja voitte vain kuvitella, millä tunteella lautailut suoritettiin. Minun pentuni oli ehkä juuri syntynyt!

Kävin katsomassa pentuja pari kertaa ennen luovutusta. Ystäväni sanoi, että Musta-Pekka eli pieni Titoliini oli minun pentuni, vaikka itse olin viellä kallistuneena toiseen urokseen. Niin vain kävi, että tummin pentu lähti mukaani ja tutustumaan kanssani mielenkiintoiseen maailmaan. Tito on ollut minulla pari vuotta ja täytyy sanoa, että olen enemmän kuin pari kertaa ollut suunnattoman onnellinen saadessani omistaa Piskin pojan.

Pari päivää sitten sain kuulla järkyttävän uutisen: Piski on kuollut tapaturmaisesti.
Piski ei ollut minun koira, mutta minulla oli ilo tuntea se. Suru on kuitenkin kova. Ikävä sattuma vei nauravan luottokoiran ja lammaslaitumien kuninkaan.

26.5.2007 - 20.8.2012
 Kuva: Päivi Nietosvaara


maanantai 20. elokuuta 2012

Iloinen tokoilija

Pakkohan se on tännekin laittaa liikkeellä oleva hulvaton video:
Hännänheilutuslihasten treenaaja

keskiviikko 15. elokuuta 2012

Aamut

Tito näytti tänään aamulla tältä:


tiistai 14. elokuuta 2012

Positive Reinforcement with People

Laitanpa tännekin hauskan klipin aivan mahtavasta tv-sarjasta:

Positive Reinforcement - TBBT

perjantai 10. elokuuta 2012

Titon kanssa reppureissaamassa

Olen kasvanut luonnon keskellä. Parikymmentä vuotta asuin pienen mäen päällä. Ikkunastani näkyi viereisen rakennuksemme katon lisäksi vain metsää. Ulko-ovelta saattoi myrskyisenä yönä seurata puiden huojumista talomme ympärillä. Ihmisten ilmoille pääsi vain veneellä tai jäitä ylittäen.

Sen lisäksi, että luonto on minulle tärkeä, olen aina halunnut vaeltamaan. Saan suunnattomasti voimaa jo päivänkin kestävästä reippailusta tai jonkin tietyn päämäärän saavuttamisesta. Yhtenä keväänä tallustelin vapaapäivänäni Ylläksen tunturin päälle, kun rinteet oli suljettu laskijoilta. Miten hienolta tuntuikaan kavuta yksin ylös rinnettä ilta-auringossa. Mitä korkeammalle pääsin, sitä kauemmaksi maisemat levittäytyivät. Huipulle päästyäni tuntui kuin olisin voinut valloittaa koko maapallon.

Norjassa oli lepopäivä lumilautailusta ja halusin kiivetä yhden vuoren päälle. Vesipullo mukaan ja hyvät kengät jalkaan. Ylhäältä avautuivat näkymät kahteen täysin erilaiseen maisemaan. Toisella puolella näkyi lumisia vuoria ja lumivyöryjen jättämiä jälkiä niiden rinteillä. Toinen puoli oli rehevä, vehreä, lämmin ja värikäs laakso, jonka pohjalla näkyi kaunis järvi. Ylhäältä saattoi nähdä, miten hiekkasärkät tekivät kauniita muodostelmia järven pohjaan. Niitä ei voinut nähdä rannalta. Piti kiivetä ylös ja nähdä kokonaisuus.

Alpeilla heittelin heinäkuussa lumipalloja 2,5 km korkeudessa silloisen purjehdustiimiläiseni kanssa. Joimme vuoristossa pulppuavaa vettä ja totesimme, että se jäädyttää kaikki sisuskalumme - niin kylmää vesi oli.

Ylös suuntaamisessa viehätys on maisemien näkeminen. Toisaalta pitkän kiipeämisen ja uurastuksen jälkeen on suunnaton helpotus istahtaa jonnekin korkealle ja vain olla. Kaunis maisema on parhaimpia palkkoja suoritetusta kiipeilyurakasta.

Kun hankin Titon, halusin koiran, joka pysyisi mukanani erityisesti luonnossa. Halusin koiran, jota ei tarvitse vetää perässä, kun pari tuntia lenkkiä on takana. Halusin koiran, joka pystyy hyppäämään helposti eteen tulevien esteiden ylitse ja on nostettavissa niiden yli, joista ei muuten selvitä. Ei liian pientä, ei liian suurta. Karvaa piti olla niin, ettei koiralle tarvitsisi takkia aina mukaan, kun ilma vähän viilenisi tai turkki kastuisi. Ei kuitenkaan niin paljon karvaa, että se keräisi puolet metsästä mukaansa. Ei karvatonta, muttei puuhkaakaan. Koiran piti olla ketterä tai ainakin sellainen, että ketteräksi opetteleminen ei olisi työn ja tuskan takana. Minun mielestäni jokaisen koiran ketteryyttä voi parantaa, mutta jossain vaiheessa fysiikka tulee vastaan.

Mieltäni pitkään kutkuttanut ajatus jonkinlaisesta patikoimisesta teltan ja koiran kanssa tuli toteutettua ensimmäisen kerran tällä viikolla. Tokihan olen ollut leireillä ja olosuhteissa, joissa vesi ei tule hanasta. Nyt oli kuitenkin tarkoitus siirtyä päivän mittaan paikasta toiseen ja käydä kolmen yön mittaisella pienellä vaelluksella. Koska kyseessä oli tosiaan ensimmäinen reissu lajiaan, en lähtenyt valloittamaan maailmaa. Lähdin Titon ja veljeni, Nicon, kanssa Repoveden kansallispuistoon. Reissua edeltäneen tassuhaavan vuoksi en myöskään halunnut ottaa riskiä, että tassu aukeaa jossakin, missä mietitään muurahaiskekojen tai sammalen sijoittumista puun tietylle puolelle ilmansuunnan selvittämiseksi tai todetaan puhelimesta olevan yhtä paljon hyötyä akulla tai ilman - soittaminen ei onnistu, kun ei ole kenttää.

Maanantaina lähdin koiran ja varusteiden kanssa bussilla Helsingin rautatieasemalle. Tito aloitti samalla oman reppureissunsa, koska karvakorva sai kantaa omat ruokansa, lelunsa, hihnansa ja suojatossunsa. Tapasimme Nicon ja suuntasimme junaan. Sitä ennen käytin Titon vielä viereisessä puistossa, mutta tulin nopeasti pois, koska paikka oli niin täynnä lasinsiruja. Ne on koettu jo tänä kesänä, kiitos. Junassa Tito oli ensimmäistä kertaa. Miten onkin niin yksinkertainen asia jäänyt tekemättä. Hetken se istuskeli lattialla ja ihmetteli ohi humahtavia junia, kolinoita ja viereisiä koiria. Pian löytyi kuitenkin sopiva paikka rinkkojen vierestä ja unikin tuntui maistuvan. Jäimme Kouvolassa junasta ja nousimme bussiin. Bussi oli minibussi ja aivan täynnä ihmisiä. Tungin Titon penkkien alle, ja se makasi siellä rauhallisena koko matkan ajan.

Bussin jälkeen laitettiin varusteet paikoilleen. Titolle reppu selkään, joustava hihna väliin ja minun rinkkaani kiinni. Lähdimme matkaan ja kävelimme ensin neljä kilometriä hiekkatietä pitkin, jotta pääsimme reittimme alkuun. Ensimmäisen viiden minuutin ajan Tito seilaili vähän puolelta toiselle, mutta löysi pian ajatuksen, että nyt pitää päästä eteenpäin. Titon määrätietoinen eteneminen jatkuikin seuraavat neljä päivää.


















Pääsimme Repoveden portille ja lähdimme kiertämään ns. Kaakkurinkierrosta. Ylitimme riippusillan ja suuntasimme matkamme omasta mielestämme oikeaan suuntaan. Väärin. Teimme siis pari kilometriä ylimääräistä lenkkiä heti alkuunsa. Tämä ei kuitenkaan haitannut. Kyseisellä lenkillä oli muun muassa pitkät ja hauskat portaat ja todella kaunis näköala korkealta kalliolta järvelle. Ekstralenkin jälkeen pääsimme oikealle reitille ja etenimme reippaasti. Maastot vaihtuivat koko ajan. Välillä kuiva rahkasammal rasahteli kenkiemme alla, kun taas välillä kävelimme pitkospuita pitkin lehtipuiden varjossa. Isoja mustikoita tuli usein vastaan, emmekä aina jättäneet niitä jälkeemme. Löysimme myös suppilovahveroita, jotka keräsimme iltaruokaa varten.


Yövyimme ensimmäisen yömme Kuutinkanavalla. Pystytimme teltan ja teimme ruokaa. Titokin pääsi eroon repustaan ja uimaan. Kyseisellä taukopaikalla oli paljon liikennettä. Toiset olivat vain ohikulkijoita, osa jäi vähäksi aikaa vain syömään ja osa pystytti oman telttansa ja asettui yöksi. Keskelle aluetta tuli myös pariskunta vähemmän sosiaalisen rotikan kanssa. Koira oli kiinni puussa ja pääsi siitä hyvin hyökkimään kohti aina, kun joku käveli ohi. Vaikka kävelimme välillä läheltäkin ohi, Tito tuntui haluavan enemmän uimaan kuin tutustumaan toiseen koiraan. Illalla ja yöllä kuului haukuntaa ja murinaa, kun koira esitti vastalauseensa ohi juokseville lapsille. Olin hyvin tyytyväinen Titoon, joka ei missään vaiheessa provosoitunut tästä metelöinnistä.


Ennen nukkumaanmenoa kävimme keräämässä mustikoita seuraavan aamun puuroa varten. Samalla löysimme myös kantarelleja, jotka keräsimme mukaan seuraavan päivän keiton lisukkeeksi.

Titon ensimmäinen yö teltassa sujui hienosti. Sadetta saatiin saavista, aivan vierestä kulki ihmisiä lamppuineen ja rotikka piti huolen, ettei hiljaisuus laskeutunut. Tito nukkui makuupussin viereen kääriytyneenä ja nosti pari kertaa hetkeksi päänsä, mutta sammui heti uudestaan.

Aamupuuron jälkeen pakkasimme teltan, heitimme rinkat selkään ja jatkoimme matkaamme. Titon määrätietoisesta etenemisestä oli paljon apua, koska reitti jatkui jyrkällä nousulla. Tiistaina patikoimme noin 14 km Kuutinkanavalta Lojukosken lähellä olevalle taukopaikalle. Parissa paikassa jätimme rinkat polunvarteen, kiipesimme reippaasti ylös jonkun rinteen tai "vuoren" päälle ja kävimme katsomassa maisemia. Sen jälkeen palasimme polulle ja jatkoimme matkaa. Nämä olivat samalla pieniä hengähdystaukoja, koska saimme painavat rinkat hetkeksi pois selästämme. Tito sai olla nämä hetket aina vapaana ja se viiletti pitkin kallioita kuin sitä ei olisi koskaan aikaisemmin päästetty vapaaksi.



Olin hurjan tyytyväinen, kun Tito kiipesi Mustanlamminvuoren näköalatornin päälle. Portaat ovat hurjan jyrkät ja ihmisilläkin on jo vaikeuksia päästä ylös. Tito meni taitavasti askel kerrallaan, koska sen piti siirtää kuono aina sivusta koukkaamalla erikseen seuraavan askelman yli. Kun lähdimme alas, Tito ynähti muutaman kerran ja yritti tarkistaa, pääsisikö jostain muualta alas. Ei päässyt ja se tyytyi parin ynähdyksen säestämänä tulemaan alas samoja portaita. Portaat ovat niin jyrkät, että ylhäältä katsottuna askelmia ei meinaa edes nähdä, koska ne ovat lähes pystysuorassa toistensa päällä - kuin tikkaat suoraan ylös. Ensimmäisten portaiden jälkeen Tito taisi todeta olevasta supermies ja kaikki seuraavat kolme portaikkoa se meni sellaisella vauhdilla, että sydämeni jätti muutaman lyönnin välistä.

Toisen yömme vietimme vähemmän sateisissa, mutta sitäkin tuulisemmissa olosuhteissa Lojukosken lähellä. Samaiselle paikalle tuli myös pariskunta parivuotiaan rhodesiankoiran kanssa. Tämäkään ei ollut mikään social butterfly ja hyökkäili kumeasti haukkuen flexissään meidän ja muiden ohi kulkevien koirakoiden suuntaan. Miellyttävää. Söimme maittavan pasta-aterian ja juttelimme muiden kanssa patikoimisesta. Oli mielenkiintoista kuulla kokemuksia ja vinkkejä, missä kannattaa käydä ja mitä on toisinaan hyvä muistaa.


Keskiviikkona kuljimme reitistämme loput, koska maasto muuttui jo paljon helpommaksi. Muutama nousu ja jyrkkä lasku, mutta muuten helpohkoa polkua. Loppureitille sijoittui myös Ketunlossi, jonka avulla ylitetään salmi käsipelillä. Ensin lossi piti vetää omalle puolelle ja siinä rehkiessä vioittunut vaijeri repäisi palan ihostani mukaansa. Aavistuksen vastenmielistä oli nähdä kyseinen ihoriekale myöhemmin, kun samainen kohta vaijeria tuli veden alta. Ihonpala oli jäänyt siihen kiinni. Jotta lossilla kulkeminen olisi vielä mukavampaa, saimme hyytävän sadekuuron päällemme juuri ylityksen aikana. Pari minuuttia ylityksen jälkeen sää taas selkeni.

Viimeisen yömme vietimme Lapinsalmen taukopaikalla. Maistuvaa ruokaa, kirjan lukemista ja koiran kanssa temppuilua hyvissä tunnelmissa. Aamulla jälleen puuroa mustikoiden kera ja tavaroiden pakkaaminen - oli aika lähteä kotiin.

Koko reissun aikana olin hurjan tyytyväinen Titoon. Se matkusti junassa ja täydessä bussissa mutkattomasti. Löysi nopeasti pienen vaeltajan sisältään ja eteni määrätietoisesti vetäen myös vastaantulijoiden ohi. Se käveli riippusillalla kuin vanha tekijä ja hyppäsi lossin kyytiin kuin olisi tehnyt sitä aina. Teltassa karvakorva hakeutui makuupussien viereen ja lämmitti jaloissa.


Harmaita hiuksia tuli oikeastaan vain silloin, kun Tito halusi silputa kaikki puut, mitä suuhunsa sai. Se haki myös valtavia puupöllejä askartelutarvikkeiksi. Herra Majavalla on ehtymätön energiavarasto. Parina aamuna jouduin myös keskeyttämään Titon aamuvenyttelyt, koska se meinasi kaataa koko teltan koipiensa ojentelulla.

Kaiken kaikkiaan olen hurjan tyytyväinen pieneen vaellukseemme (yhteensä noin 35 km).

Tässä vielä muutamia huomioita lähinnä omia tulevia reppureissuja varten:

- Mieti tarkkaan, kuinka myöhään päästät koirasi vielä uimaan. Märkä koira on märkä koira ja teltassa ei kuivu mikään nopeasti.
- Koiralle on hyvä ottaa ohut takki mukaan vuodenaikoina, jolloin yöt voivat olla kylmiä.
- Koira kannattaa päästää alamäissä vapaaksi.
- Rasvaa koiran tassut iltaisin, vaikka tassuissa ei olisikaan mitään vikaa.
- Tarkista koiran repun säädöt säännöllisesti. Säädöt voivat löystyä matkan aikana.
- Suosi omissa ruoissa pastaa ja puuroja. Tumma suklaa maistuu ulkoillessa erityisen hyvältä ja erilaiset patukat täyttävät energiavarastoja reippailun lomassa.
- Kosteuspyyhkeet tuovat pienen luksuksen telttailuun.
- Ota koiralle kakkapusseja mukaan. Pienet pussit ovat käteviä muuhunkin kuin sen keräämiseen.
- Ota mukaan pieni pyyhe/liina, jolla voit pyyhkiä mahdollisesti yön aikana likaantuneen teltanpohjan.
- Ota koiralle mukaan sekä nappuloita että kuivalihaa.
- Pari karbiinihakaa helpottaa koiran kanssa retkeilyä huomattavasti, kun vältytään solmuilta.
- Koiralle on hyvä ottaa mukaan repun lisäksi perusvaljaat, joustava talutin, kaulapanta yhteystietoineen...
- Tiskiharjaksi riittää vain se harjaosa.
- Ota mukaan paljon pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä. Avaa valmispussit ja siirrä sisällöt uudelleen suljettaviin pusseihin. Ilmat pois.
- Muista tee ja kaakao.
- Tarkista retkikeittimen kunto ennen reissua.
- Ota mukaan pieni taskukamera, jotta voit ikuistaa joitakin hetkiä. Muutamakin kuva retkeltä tuo muistoja myöhemmin paremmin mieleen.
- Suosi kerrospukeutumista ja hyviä kenkiä/sukkia.
- Pipo on ystävä kesälläkin.

lauantai 4. elokuuta 2012

Tahmanappuloita

Voisin (melkein) vannoa tunnistavani sokkotestissä Royal Caninin nappulat. Kaikki, joihin olen tähän mennessä törmännyt, ovat haisseet samalta. Toki hajuissa on pieniä eroja, mutta jokin niistä pistää läpi niin, että ne kyllä tunnistaa. Suurin osa on myös tahmaisia ja tekevät sormista vähän kellertävät.

Sain ystävältäni pari kuukautta sitten erilaisia RC-näytepusseja, koska hänen koiransa ei voi syödä niitä. Minun syömishäiriöinen koirani kuolasi, kun naksuttelutuokion aikana sai kourallisen tahmanappuloita.

Tänään sain eläintarvikeliikkeestä pari näytepussia, ja Tito tykkäsi lenkkinameista. Toivottavasti Titon kulkuset eivät surkastu, kun pussissa oli keskikokoisen leikatun koiran nappuloita. Vähän myös pelkään, että kuolan eritys lisääntyy ja huulet alkavat roikkua, kun päästään Boxer 26:n kimppuun...

RC on yksi järjettömimpiä keksintöjä, mitä tiedän, mutta ainakin haju on parempi kuin Pedigreessä.

torstai 2. elokuuta 2012

Maailma Titon silmin

Tito on tehnyt nyt viikon lenkkejä kytkettynä. Olemme siis tehneet enimmäkseen lyhyitä lenkkejä, ja minä olen yrittänyt muistaa suosia pehmeitä nurmikoita. Välillä tämä on unohtunut ja eilen anturan haavan reunasta lähti pala pois. Ihan hyvä muistutus.

Tito ei aristele tassua lainkaan. Se liikkuu aivan normaalisti. Hihnalenkkien myötä olen myös saanut todeta, että meidän ravausprojekti on tehnyt tehtävänsä. Tito nostaa ravin helposti. On ilo nähdä, miten kevyesti Tito osaa ravata. Se osaa myös ravata hyvin lyhyellä askelella - "lähes paikallaan". Tänäänkin käytiin tunti lenkillä niin, että minä kävelin. Tito ravasi koko tämän ajan kevyesti vieressäni saaden välillä luvan käydä tarpeillaan. Pitkän askeleen raviin minun on tietysti jo juostava. Tulen hurjan iloiseksi ajatuksesta, mitä ravin omaksuminen tekee Titon syville lihaksille ja kunnolle yleensä. Tito valitsee vapaanakin ravin yhä useammin askellajikseen nyt, kun se on sellaisen löytänyt.

Olemme myös vain oleilleet ulkona. Lähellä olevat puutarhapalstat on tutkittu ja yrttejä haisteltu - muutama punaviinimarjaterttukin on tarttunut mukaan... Pitkästä aikaa ollaan myös tehty sitä, että jätän Titon jonnekin puuhun tai putiikin seinään kiinni. Harvemmin tulee tehtyä, kun yleensä vain mennään paikasta toiseen tai sitten mennään tekemään jotakin. Heppoja on käyty tervehtimässä useamman kerran ja rannalla on katseltu hanhia sekä sorsia. Hanhien jälkikasvut ovat muuten siinä iässä, että söpöys on muisto vain.

Koska olen lomalla ja ulkona on ollut hieno sää, olemme maanneet puistoissa ja nauttineet vain olemisesta. Puistoissa on hauskaa seurata maailman menoa. Samalla olen jälleen kerran pohtinut Titon tapaa katsella maailmaa. Tämä nousi esiin muutama ilta (yö) sitten, kun istuin Sannin kanssa ulkona. Illan kääntyessä vähitellen yöksi, juttelimme jälleen kerran kaikesta ja paransimme maailmaa. Neljän tunnin istuskelu parkkipaikan reunalla Titon kanssa oli mielenkiintoista. Neljässä tunnissa ehtii nähdä erilaisia ihmisiä, koiria, pyöriä, moottoripyöriä, kirsikkavarkaita, huoltomiehiä, matkalta palanneita perheitä, epämääräisiä hahmoja sekä tietysti kaikki mahdolliset autot ja rekat.

Tito asettui viereemme makaamaan ja seurasi siitä pimeyden tapahtumia. Titon havaitessa jotakin se on yleensä heti kiinnostunut asiasta. Aivan sama, mikä asia on kyseessä, se on Titon mielestä varmasti jotakin hurjan kiehtovaa. Yleensä se nostaa vähän korviaan ja yrittää kaikin keinoin miettiä, mistä on kyse. Vaikka yleisesti pelottavalta näyttävä hahmo lähestyisi ihan hiljaa Titoa kohti, se ei sano mitään. Sen sijaan se alkaa huiskia hännällään hurjaa vauhtia ja puhdistaa asvaltin hiekasta. Hahmon lähestyessä hännän tahti kiihtyy entisestään ja jos henkilö erehtyy katsomaan Titoa tai puhumaan kohdalla, häntä meinaa lähteä irti. Kun henkilö on ohittanut Titon, hännän tahti hiljenee vähitellen ja lopulta loppuu. Tämän jälkeen henkilö on unohdettu ja mielentila muuttuu taas rauhalliseksi.

Titon ollessa pienempi en voinut sietää sitä, että se rakasti kaikkia ihmisiä. Se oli ärsyttävää varsinkin, kun se ei koskaan osoittanut samanlaista mielenkiintoa minua kohtaan. Minä olin vain virallinen leikittäjä. Kun olen viime aikoina nähnyt yhtä ja toista pöhisijää, murisijaa ja haukahtelijaa päivänvalossa sekä iltahämärässä, olen tajunnut, miten arvokasta on omistaa koira, joka käyttää vaaleanpunaisia silmälaseja.

On huomattavasti helpompaa opettaa koiralle itsehillintää kuin yrittää kertoa, että ihmiset, äänet, koirat ja muut ovat "ihan ok". Minun ei myöskään tarvitse pelätä, että Tito saa peruuttamattomia traumoja tai syö jonkun, jos joku tulee yllättäen sitä käpälöimään. Minä mietin, onko kohteen ripsiväri vedenkestävää.

Tito kävi maanantaina eläinlääkärissä. Hoitotoimenpiteiden jälkeen lääkäri oli antamassa Titolle namia varmistaakseen, että Titolle jäisi käynnistä hyvä maku suuhun. Tilanne oli varsin ironinen. Tito ei nimittäin tykkää nameista ja toiseksi se oli rakastunut lääkäriin "ensisilmäyksellä". Sanoin sitten, että tämä hoituu ihan yhdellä käskyllä. Annoin Titolle vielä kerran luvan mennä moikkaamaan lääkäriä ja siitähän riemu repesi. Tito juoksi lääkärin luo ja kiitti omalla tavallaan rokotuksesta ja tarkastuksista.