Ja tosiaan kisaamisajatus ei tunnu enää niin hirveän kaukaiselta. Ajattelin ehkä-mahdollisest-luultavasti-todennäköisesti-maybe ilmoittaa Titon hyppymölleihin.
Tämä on Titon kolmas syksy ja se alkaa samalla tavalla kuin ensimmäinen ja toinen - istumalla pimeässä teiden vieressä useana iltana. Tänä vuonna pimeässä on istuskeltu jo monessa eri paikassa. Syy tähän istuskeluun kehittyi Titon ollessa pentu. Minulla oli kokemusta hoitokoirista, jotka muuttuivat aivan eri eläimiksi pimeän tultua. Ihmiset olivat epäilyttäviä ja koirat taisivat muistuttaa enemmän sapellihammastiikereitä, niistä ei tykätty. En halunnut samanlaista käytöstä Titolle.
Halusin varmistaa, että pimeällä ulkona tapahtuvat asiat olisivat kivoja ihan niin kuin valosaan aikaankin. Jos koiran kanssa iltaisin vain kävelee tai juoksee lenkin, sillä ei ole aikaa nähdä ja haistella maailmaa. Iltaistuskelut sisältävät siis naksuttimen ja nameja sekä lämpimät vaatteet. Olen siis naksutellut kaiken, mikä poikkeaa hiljaisesta pimeästä ympäristöstä: ihmiset, pyörät, autot, äänet, lentävät lehdet, koirakot... Pentuaikaan pyysin joiltakin ihmisiltä vielä lupaa, että Tito pääsisi niitä tervehtimään. Näin varmistin, että Titon mielestä myös pimeästä lähestyvät tummat ja hiljaiset hahmot olivat ihania.
Näin alkusyksystä istuskelu on mukavaa. Vaihtelen paikkoja puistoista kaupungin öiseen sydämeen ja yritän katsoa maailmaa koiran silmin. Monta kertaa olen huomannut istuneeni usean tunnin jossain tien sivussa. Istuminen ja liikenteen seuraaminen on mielenkiintoista ja siitä tulee hyvälle tuulelle. Tito istui tänään kanssani 45 minuuttia ja katseli vain rauhallisena puskista ilmestyviä lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä ja koirakoita.
Pimeästä tupsahtavat hahmot eivät ole Titolle ongelma, mutta tätä syksyistä istumista emme jätä pois, koska kumpikin siitä pidämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti