maanantai 25. maaliskuuta 2013

Serla laihduttaa

Serla alkaa näyttää aika huonovointiselta. Tuuhea häntä ja pyöreä pää eivät peitä sitä tosiasiaa, että orava ei pysy enää pystyssä. Tito on repinyt siitä kaikki täytteet ulos, ja nyt Serla muistuttaa enemmän niitä maanteillä makaavia versioita. Iloa siitä on kuitenkin edelleen!


sunnuntai 24. maaliskuuta 2013

"Poikia on vaikea ymmärtää." - Niiskuneiti

Torstaina lähdin töiden jälkeen Titon kanssa sparkkailemaan ja nauttimaan ihanan raikkaasta ilmasta. Pimeä oli jo laskeutunut, mutta Vantaanjoen varsi oli hyvin valaistu. Matka taittui ja nautin kohinasta jalasten alla. Tovin jälkeen aloin miettiä tarkemmin sijaintiani ja totesin olevani Tammistossa. Olisin halunnut mennä joen toista puolta takaisin kotiin, mutta ylityspaikkoja ei ollut ihan lähellä. Jostain syystä joen päällä oleva jää tuntuu kammottavalta ajatukselta, vaikka voin kävellä meren jäällä parinkymmenen metrin päässä sulasta. En siis uskaltanut mennä jään yli toiselle puolelle.

Samaa reittiä siis takaisin. Tito piti laukan hyvin koko matkan. Lopussa meinasi tiputtaa raviin, mutta käskystä nosti laukkaan ja piti sen loppupysäytykseen asti. Yhteensä noin 16 km:n matkalla tuli vain pari hiihtäjää vastaan, mikä tuntui käsittämättömältä. Olisin odottanut tungosta iltaladulle.

Ensimmäistä kertaa pienen sparkkailu-uramme aikana törmäsimme ihmisten lisäksi kahteen jänikseen. Ensimmäinen singahti alle kymmenen metrin päästä Titon kuonon edestä heti lähdön jälkeen. Paniikin sijaan sain suustani iloisen kutsun ja hämmästyin, kun Tito kääntyi heti luokseni. Se näki juuri kuononsa edessä jäniksen ja kääntyi siitä huolimatta tulemaan takaisin. Juokseeko se laput silmillä? Selittäisi Titon väistämishaluttomuuden... Lähetin Titon palkkauksen jälkeen uudestaan liikkeelle ja hämmästyin taas, koska Tito lähti kuin jänistä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei epäröinyt lainkaan tai hidastellu kohdassa, josta jänis oli äsken loikkinut.

Toinen pitkäkoipi juoksi Tammiston lähellä joen jäällä. Menimme ihan rannassa ja Tito näki jäniksen. Koska Tito selvästi bongasi vieressä juoksevan koikkaloikan, annoin käskyn jatkaa eteenpäin. Tito luopui jänispaistihaaveistaan ja jatkoi juoksuaan latua pitkin. Meillä on yleensä vähän hermoja raastavampia kohtaamisia pupujen kanssa ja siksi nämä tapaamiset olivat hyvin tervetulleita.

Tähän mennessä pisimmän sparkkailun jälkeen Tito jopa söi, mikä ei edelleenkään ole itsestäänselvyys. Sinne menivät lihat lisineen. Uni maistui karvakorvalle hyvin, mutta olisin odottanut sen nukkuvan aamulla pidempään. Sen sijaan koiruus oli valmiina vaikka maratonille heti aamusta. Sai tyytyä aika paljon vähempään. Perjantai ei mennyt kuitenkaan täysin unessa, koska Tia sai illalla aikaan äkkilähdön Ojankoon. Edelliset liitelyt teimme viimeksi kolmisen kuukautta sitten ja tauosta huolimatta Tito tuntui kädessä samalta kuin ennenkin - hyvältä ja ohjautuvalta. En tehnyt mitään suuren suurta ohjaustekniikkahärdelliä. Lähinnä puuhastelin kahden hypyn ja putken kanssa. Kokeilin paria uutta "näin tämmösen kisoissa"-ohjausta ja nehän sujuivat ja tuntuivat hauskoilta. Viikon kuluttua päästään Akatemialle ja ajattelin jalostaa näitä meille uusia ohjauksia muille esteille ja vaikeampiin estesijoitteluihin.

Olin ensimmäistä kertaa aksaamassa Ojangon hallissa ja pohja tuntui omaan tossuun turhan kovalta, koska tällä selällä juostaan mieluiten vähän pehmeämmällä alustalla. Seuraavalla kerralla pitää tehdä ensin suunnitellut ohjaukset ilman koiraa ja keskittyä askellukseen. Olen harjoitellut jo pari kuukautta oikeaa juoksutapaa, mutta kun koira tulee mukaan kuvioihin, kaikki opittu katoaa räpylöistä.

Tito haukahti pari yksittäistä haukahdusta joissain väleissä vuoroaan odotellessa, mutta oli muuten laidalla hyvin. Yritin muistaa käydä palkkaamassa sitä, kun odotti rauhallisesti, mutta tätä pitää tehdä jatkossa vielä enemmän. Saa se valpas olla, mutta pari haukahdusta on minulle jo nou nou.

Tänään vuorossa oli koiraohjelman kuvaukset Hyvinkäällä ja tien päälle lähdettiin heti aamusta. Automatkalla Titon viereisessä häkissä oli hiskinarttu, joka ulvoi ja jodlasi koko matkan ajan korvia huumaavasti. Tito ei onneksi yhtynyt tähän, vaan makasi omassa häkissään hiljaa. Jonkin verran kuolasi eli huono olo taisi olla.

Kuvauspaikalla oli paljon kiihkeitä koiria - riiseneitä, seisojia ja hiskejä suurimmaksi osaksi. Olin mukana kuvaamassa koirien talviurheilua - erityisesti sparkkailua ja sen aloittamista.

Joskus tulee sellainen olo, että voi luottaa koiraansa täysin. Tänään luotin Titoon kuin suomalaiseen peruskallioon. Vaikka puikkelehdimme vauhkojen koirien välistä, tiesin Titon tulevan vieressä ilman ongelmia. Jättäessäni sen useaan paikkaan hankeen vapaana makaamaan, tiesin sen pysyvän, vaikka vierestä lähti kiihkeitä koiria vauhdilla ohi suhahtaen. Se kuunteli jokaista sanaa ja teki kaiken niin kuin halusin. Keskittyi temppuihin kaiken hulinan keskellä ja jolkotteli vieressäni vapaana muiden ohi. Tästä tuli niin hyvä olo, että muuten hektiseltä tuntunut viikko jäi kauas taakse.

Ennen meidän osiota kävin potkuttelun ammattilaisen, Kai Immosen, kanssa potkimassa lenkin kahdestaan ilman koiria. Kaitsulla on mm. maailmanennätys Kickbikella 400 m:n matkalta. Hän on voittanut sitä ja tätä, minkä huomasi varmoista otteista ja hyvistä vastauksista kaikkeen, mitä satuin kysymään. Siinä potkutellessa kyselin mm. koirien treenaamisesta. Sain yllätyksekseni kuulla, että sprinttikoirilla mennään yleensä hyvin lyhyitä matkoja varsinaista vetoa. Treenattavat matkat ovat ihan muutamia kilometrejä, joiden lisäksi tehdään vielä lyhyempiä pätkiä. Koiralle luodaan kuva, että vedettäessä mennään aina täysiä. Sen vuoksi varsinaista kuntoa kasvatetaan vapaana juoksuttamalla ja mäkitreeniä tekemällä. Eikä ole kuulemma reilua antaa koiran juosta 16 km niin, että potkija auttaa vain ylämäissä. Hupsista...

Kuvaukset menivät hyvin ja olin tuosta nyt vieressäni nukkuvasta otuksesta jälleen iloisesti yllättynyt. Päälle kumartunut vieras mies, joka räpelsi valjaiden ja muun kanssa, ei saanut Titon ilmettä värähtämäänkään. Naamaan tungettu iso kamerakaan ei haitannut. Ehkä Tito totesi päässeensä vihdoin tekemään sitä, mitä on aina halunnut tehdä. Onhan se nyt hyvän tähden viihdyttävä koira! Tito viihdytti vielä lopuksi muutamalla tempulla. Kun paikalla on nuoria, niin kuin tänään, näytän mielelläni temppuja. En tee sitä röyhistelläkseni rintaani. Toivon vain salaa, että joku innostuisi opettamaan koiralleen temppuja, jos näkee jonkun muun tekevän niitä. Paikalla olleet koirat eivät käytännössä tuntuneet osaavan muuta kuin vetää, haukkua ja vetää. Jos joku muista koiranomistajista sai edes pienen ajatuksen opettaa koiralleen jotain uutta, koen onnistuneeni salajuonessani.

Muutama erittäin onnistunut päivä takana ja olen intoa täynnä. Mitä seuraavaksi?

lauantai 23. maaliskuuta 2013

Onko koira kotona?

Oletko koskaan miettinyt, mitä koirasi tekee kotona yksin ollessaan?

ShowHau -ohjelma etsii koiria Elisa Vahti Live -palvelua varten. Tarkoitus on asentaa yksi kamera esimerkiksi eteiseen, keittiöön tai vaikka olohuoneeseen. Päivän aikana koiraa voi seurata puhelimen tai tietokoneen välityksellä. Erityisen suurta viihdettä, jos koira sattuu olemaan kätevä tassuistaan eli askarteluun taipuvainen. Toisaalta hyvin kätevää jokaiselle, joka miettii yksin jätettyä pentuaan. Mitä pentu tekee päivän aikana?

Mikäli kiinnostusta löytyy tai asiasta heräsi kysymyksiä, lisätietoja seuraavasta: Elisa Vahti Live.

keskiviikko 20. maaliskuuta 2013

The Nenä

Ramin, tuon oikuttelevan sekarotuisen, toinen nimi oli Dropneus. Tämä tarkoittaa hollanniksi lakunenää. Nimi tuli luonnollisesti Ramin mustasta ja kosteasta kirsusta, joka näytti tuoreelta lakritsilta. Tiedättehän sellaisen kiiltävän lakun, joka sulaa suussa? Nyt ei puhuta mistään kovista ja kuivahtaneista lakunapeista. Tuore lakritsi on pehmeää, sotkee sormet ja jättää suupielet mustiksi.

Titon nenää kommentoitiin jo pienenä. Se on niin musta, se on iso ja se on ihan irtonainen. Oikeasti Titon kirsu ei ole lainkaan muista mustista märistä kirsuista poikkeava. Jostain syystä siitä on kuitenkin tullut "juttu".

Tänään The Nenä tuli aamulla mieleen, kun tulimme takapihalla kohtaan, jossa tuuli on tiputellut kuusista käpyjä oikein urakalla. En lähtenyt laskemaan, mutta käpyjä oli arviolta noin 250, todennäköisesti vielä enemmän. Otin yhden käpysen, pidin kädessä vähän aikaa, peitin Titon silmät ja heitin kävyn muiden joukkoon. Täytyy sanoa, että oli vaikeaa pitää mielessä, mikä käpy oli oma, kun niitä puikuloita oli maa täynnä. Titolta "laput silmiltä", pieni kävelytys vielä hämäämiseksi ja kehoitus mennä etsimään.

Tito juoksi käpyjen luo ja alkoi etsiä. Jos autot eivät olisi hurisseet lähellä, olisin varmasti kuullut nuuskutuksen. Aktiivisesti se etsi ja etsi. Kuono pysyi alhaalla koko ajan ja Tito kipitti ympäri käpyjä. Se hetki, kun koiran näkee saaneen hajun, on joka kerta mahtava. On hienon näköistä, kun koira kipittää, saa hajun ja kääntyy salamana takaisin tarkentamaan, mistä haju tulee. Nyt Tito skannasi tarkasti, ei koskenut mihinkään ennen kuin oma tuli kohdalle, nappasi sen suuhun ja juoksi luokseni. Hihkuin ilosta ja Tito sai palkaksi repiä remmiään. Päivä lähti hyvin käyntiin ja töihin oli mukava lähteä.





sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Vähän vinksahtanut Tito

Vein Titon eilen osteopaatille ensimmäistä kertaa. Kovin kummoista syytä tähän ei ollut, käynti oli enemmänkin laatua "varmuuden vuoksi".

Titon viimeiset pari viikkoa ovat olleet tavallista rankempia, kun peräkkäisinä päivinä on saanut juosta vapaana pitkin päivää, moottorikelkan vieressä ja vetolenkeillä. Tällä viikolla oli vain kaksi vetoa (kuulostaa muuten punttisalitermiltä), mutta ne olivat pidempiä ja paljon työläämpiä kuin yleensä.

Tiistaina, yhden lepopäivän jälkeen, kävimme iltasella vetämässä Viikinrannan raitteja pitkin. Matkaa kertyi yhteensä 6,5 km, mikä tehtiin yhdelle lyhyellä tauolla. Reitti on mahtava ja motivoiva, koska se sisältää paljon vaihteluja niin maisemissa kuin suunnissakin. Ylämäissä saa potkia itsensä läkähdyksiin ja alamäissä pelätä henkensä edestä. Suuntia päästiin harjoittelemaan uudessa paikassa. Koska reitti sisältää varikkotyyppisen 0,8 km:n lenkin, voi parissa kohdassa mennä joko oikealle tai vasemmalle, päätyen lopulta kuitenkin samalle tielle kuin mistä tuli lähdettyä.

Torstaina suuntasin samaiselle reitille, mutta harmikseni hiihtäjiä oli nyt paljon enemmän kuin tiistaina, jolloin menimme ohi vain parista Dähliestä. Tokihan oli hyvä päästä harjoittelemaan ohituksia, mutta ilman valoa nämä kummitukset ilmestyvät pimeästä noin 5 metriä ennen kuin ovat kohdalla. Siinä ei auta kuin jatkaa matkaa. Minulla on onneksi valo sekä sparkissa että vetoköyden koiran puoleisessa päässä. Eli muut ovat nähneet meidät jo kaukaa. Huikkaan myös aina ennen ohitusta, että olemme tulossa. Ohitushetkellä kiitän ja olen saanut vastaukseksi yleensä iloisia kannustuksia. Paitsi yhdessä alamäessä, jossa menimme rasvatun salaman tavoin yhdestä hiihtäjästä ohi. Nauraen sanoin voittaneeni ja mies ei saanut oikein omalta naurultaan mitään sanotuksi.

Hiihtäjät menevät usein ohituksen ajaksi vähän sivuun, ja joku huomaavainen on nostanu sauvansakin turvaan. Turvaan siksi, että Titolla on "hieman" röyhkeä tapa ohittaa. Se ei väistä tuumakaan ja menee laput silmillä ohi. Asenne on vähän sellainen "minä menen tästä ja piste". Tokihan voisin tehdä asialle jotain, mutta en missään nimessä halua. Miksi haluaisin koirani väistävän muita? Näin on hyvä. Saamme tosin punaista korttia vielä joku päivä vetokisoista, mutta me itkemme sitä sitten. Täytynee tulla lukemaan tätä tekstiä, kun tulen protestikäsittelystä...

Tässä reitissä on hyvänä (ja toisaalta vähän huonona) puolena se, ettei sitä ole valaistu. Pimeä latu pitää iltaisin suksijat ja tepsuttelijat poissa eli me voimme mennä mäkiä ja mutkia reikäpäisinä jättäen vain lumipöllähdyksen jälkeemme. Metsikön lomaan tehty latu on näin parin kerran jälkeen edelleen vähän hakusessa kartturilta eli osa mutkista tulee kirjaimellisesti puskan takaa. Kicksparkia on onneksi helppo ohjata eli tiukatkin kurvit on hoidettu tyylillä. Torstaina tosin kaaduin yhdessä jyrkässä alamäkimutkassa. Mutta vaikka kävin kyljelläni, matka jatkui ennen kuin ehti pysähtyäkään.

Koska torstaina rykäistiin 10,2 km:n mittainen vetolenkki kahdella tauolla, tulin ajatelleeksi osteopaatilla käymistä. Tito on myös jonkun aikaa vapaana ravatessaan kulkenut vinksallaan eli takakontti vähän vasemmalla. Lämmittelyssä ja jäähdyttelyssä tapahtuvassa ravissa tätä ei näy, koska tahti on nopeampi. Silloin Tito on aivan suora. Vinous näkyy kuitenkin vapaana kevyesti ravatessa.

Aamupäivällä eksyimme siis Munkkivuoreen ja pääsin testaamaan Titoa. Miten sujuu käsittely? Entä rauhoittuminen? Paikka ei ollut ideaali, koska huoneeseen kantautui paljon ääniä. Tito yllätti kuitenkin myönteisesti haistelemalla ensin huoneen sekä mukavan osteon läpi ja menemällä sitten itse makaamaan lattialla olevan patjan päälle. Se kuunteli ensin vähän aikaa muita ääniä tarkkaavaisena, mutta rentoutui sitten lähes nukkumaan. Vieras ihminen kopeloi Titon läpi, eikä Titoa voinut vähempää kiinnostaa. Sitä väännettiin ja käännettiin, mutta Tito osaa olla räsynukke ja antaa tehdä mitä vain.

Ranteet todettiin vähän löysiksi ja ajattelin vahvistaa niitä Superhessulla (maapähkinän muotoinen jumppapallo). Oikeasta etutassusta löytyi pientä rutinaa, mutta tämä saatiin kymmenen minuutin käsittelyllä ilmeisesti pois. Sitten takakontin kimppuun ja koska koira muistuttaa omistajaansa, Titolla on samassa selkärangan nivelessä (L4/5) häikkää. Tito kääntyi selvästi paremmin oikealle kuin vasemmalle. Vasen takajalka ei myöskään halunnut ojentua ihan niin eteen kuin oikea. Tätä sitten vaivattiin pidempi tovi. Katsottiin takajaloille oikeaoppinen venytys eteen ja taakse, jotta voin tehdä samaa kotona. Lihakset olivat kuulemma symmetriset ja koira vastasi hyvin käsittelyyn.

Vaikka näin kirjoitettuna tuntuukin, että koira siirtyy eläkepäiville, ei näistä mikään ole kuulemma yhtään iso asia. Katsotaan kuukauden kuluttua, josko koira olisi suoristunut ja takajalat liikkuvammat. Koska kyseessä on pieniä asioita, niihin on helpompi puuttua nyt. Eivät pääse kehittymään isommiksi vaivoiksi ja tiedän voivani jatkaa harrastuksia hyvillä mielin.

keskiviikko 13. maaliskuuta 2013

Upps and downs

Lomani päättyi lopulta niin, että täydellisen lauantain jälkeen tuli sunnuntai, jonka olisin mielelläni jättänyt väliin. Oikeastaan ei tapahtunut mitään kovin suurta, mutta turhauduin jo päivän ensimmäisellä lenkillä siinä määrin, etten olisi halunnut nähdä koko koiraa. Eipä karvakorvia voi kaappeihinkaan laittaa parempaa päivää odottamaan eli siinä se oli osoittamassa, että minun ärtyminen saa kuin saakin koirani käyttäytymään vähän eri tavalla kuin yleensä. Tämän todetessani pilveni musteni entisestään ja vain, koska koirani toi esiin heikkouteni.

Minä yritän niin kovasti tehdä "oikein", että olen jo itsekin ilmeisesti unohtanut sen virheiden toteamisen. Tokihan niitä tulee tehtyä päivästä toiseen, mutta toinen asia on niiden huomaaminen, käsitteleminen ja hyväksyminen. Jälkimmäisellä en tarkoita katselevani sormieni välistä ja laskevani vaatimuksiani. Näen sen ennemmin virheiden tapahtumisen hyväksymisenä. Toteamuksena, että olen tehnyt virheen, mitä siitä opin ja elämä jatkuu itseen kohdistuvan pitkävihaisuuden sijaan.

Viisas äitini päästi minut kuitenkin suurimmista tuskistani kertomalla, ettei kukaan ole täydellinen ja ihmiset tekevät virheitä. Joskus on äärimmäisen helpottavaa kuulla jonkun toteavan näinkin yksinkertaisia asioita.

Rami muutama vuosi sitten

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Haluan kiittää Titoa, koska ...

... se jaksaa, vaikka minä en jaksaisi.
... se ei pelkää, vaikka minä pelkäisin.
... se osaa, kun minä en osaa.
... se antaa anteeksi, vaikka en olisi anteeksiannon arvoinen.
... se auttaa, kun tarvitsen apua.
... se juoksee, kun minä en voi juosta.
... se ei luovuta, vaikka minä olisin jo luovuttamassa.
... se muistuttaa hyvistä asioista, kun minä meinaan ne unohtaa.
... se unohtaa, kun on syytä unohtaa.
... se on vierelläni, kun tarvitsen vierelleni jonkun.
... se tökkää nenääni, kun minun tekisi mieli lyödä sitä kuonoon.
... se saa asiat näyttämään helpoilta, kun ne minusta näyttävät vaikeilta.
... se saa mahdottoman näyttämään mahdolliselta.
... se kertoo minun olevan paras, vaikka tuntisin itseni huonoimmaksi.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2013

Winter Games

Ihan hitusen alkaa tämä blogi muistuttaa kuvablogia. Johtunee siitä, että talviloimailuni on tarkoittanut arjesta poikkeavia tapahtumia, kuten ihmishoitolasta, iltamia naapureiden kanssa, elokuvailtaa, kauan kaivattuja pitkiä lenkkejä muutenkin kuin kelkan kyydissä ja nyt viikonloppuna kotikotona eli saaressa aikaa viettämistä.

Keskiviikkona Tito pääsi juoksemaan jäälle pariksi tunniksi, torstaina menimme vielä pidemmälle ja olimme reippaasti yli kolme tuntia ulkosalla. Perjantaina ulkoilua kertyi helposti yli viisi tuntia, sisältäen kelkkailua, tokoaskartelua, ympäriajoa puistossa ja hyvää seuraa. Perjantai-iltana Tito sai juosta moottorikelkan vieressä saareen, ja kaikesta muutaman päivän juoksemisesta huolimatta kelkan mittari näytti rahtua vaille 40 km/h. Kovaa meni, vaikka alusta ei ollutkaan paras mahdollinen. Jäällä juoksutan mieluiten niin, että Tito saa juosta useamman kerran ajetulla tiellä.

Tänään kävimme katsomassa eteläpuolella merta, joka kylpi auringossa. Mikäs siinä kuivalla kalliolla istuessa ja liplattavaa merta katsellessa. Törmättiin kalliolla "naapuriin" ja rupateltiin siinä tovi. Sain häneltä kelkkakyydin omaan lahteen, ja taas pääsi Tito juoksemaan. Kuski meinasi ensin mennä ihan hissukseen, mutta tajusi pian, että kaasua pitää painaa, koska Tito menee jo.

Kävelimme lahdesta kotiin ja päätin saman tien jatkaa metsään, koska sinne oli tamppautunut hyvä tie. Tito pääsi siis hyvin jäähdyttelemään ennen sisälle menemistä. Kotona venyttelyjä, verkkoloimi niskaan ja ruokaa. Meinasi suu loksahtaa auki, kun koira soi kertaheitolla 250 gramma Murren Kanakasvismixiä. Tito syö yleensä huonosti ja vihaa kasviksia. Tämä sattui kuitenkin olemaan ainoa pötkö vanhempieni pakkasessa, joten sillä mentiin. Pari tuntia koiralle unta palloon ja sitten huomasin ilta-auringon taloa ympäröivien puiden oksissa. Avaimet mukaan ja ulos. Pakko oli päästä juoksuttamaan Titoa vielä auringossa.

Jäällä oli viiltävän kylmää, eikä kuvien ottaminen ollut kovin helppoa. Ajoin oikealla kädellä, pidin kameraa vasemman reiteni päällä ja yritin osoittaa sillä Titoa, joka juoksi vieressä. Laukaisijaa painoin rukkaset kädessä, mikä ei myöskään ollut helppoa. Suurimman osan ajasta en ollut edes varma, painoinko nappia vai en. Rukkaset kädessä en nimittäin tuntenut nappia ollenkaan.

Jäällä ei ole onneksi suurta törmäysvaaraa, mutta siitä huolimatta onnistuin, hupsista vain, ajamaan 30 cm päästä reimarista. Minulla oli katse koiraan ja yht'äkkiä reimari humahtaa naamani ohi. Onneksi ei sattunut mitään, koska kokemusta on siitä, miltä käden osuminen reimariin veneen kyydistä tuntuu. Sattuu aivan silmittömästi, vaikkei vauhti olisi kovakaan.

Tito on muutamasta kerrasta oppinut, mitä tehdään, kun kaasua painetaan ja moottori jylisee kovempaa - silloin juostaan lujaa! Tänään kuulin koirastani aivan vieraita ääniä, kun olin lähdössä ajamaan. Tito ulvahteli. Ei haukkunut tai vinkunut, se ulvahteli. Tämä sai minut nauramaan aivan hysteerisesti, mutta päätin, että ulvahtelulla ei lähdetä liikkeelle. Tito sai ulvahtaa juoksuluvan saatuaan, mutta odottaessa pitää olla hiljaa. Huomenna se varmaan jo räkii naamalleni, että olisi aika mennä.

Viime talvena Tito juoksi kelkan vieressä vain pari kertaa, ja tänäkin vuonna kertoja on ehkä kymmenisen kappaletta. Se alkaa hyvin jo ymmärtää, että nokka suunnataan eteen ja voi keskittyä vain juoksemiseen. Tajusin tänään, että tässä ulkoilutavassa etuna on juuri se juoksemiseen keskittyminen. Ei tarvitse miettiä, missä leikkikaveri on tai iskeekö joku puskan takaa kylkeen. Toisaalta koira pääsee juoksemaan pitkiä matkoja kovaa, minkä mahdollistaminen on muuten lähes mahdotonta. Itselle ei tule ainakaan ihan heti mieleen muita tapoja. Vieheen perässä juokseminenkin perustuu tasan saalisviettiin. Toki voi olla, että Tito ajattelee saalistavansa vieressä kiitävää kelkkaa, mutta aika huono saalistaja, kun ei viitsi kohdettaan edes vilkaista... Joka tapauksessa tässä on kuvasatoa tältä päivältä.