Vähän vinksahtanut Tito

Vein Titon eilen osteopaatille ensimmäistä kertaa. Kovin kummoista syytä tähän ei ollut, käynti oli enemmänkin laatua "varmuuden vuoksi".

Titon viimeiset pari viikkoa ovat olleet tavallista rankempia, kun peräkkäisinä päivinä on saanut juosta vapaana pitkin päivää, moottorikelkan vieressä ja vetolenkeillä. Tällä viikolla oli vain kaksi vetoa (kuulostaa muuten punttisalitermiltä), mutta ne olivat pidempiä ja paljon työläämpiä kuin yleensä.

Tiistaina, yhden lepopäivän jälkeen, kävimme iltasella vetämässä Viikinrannan raitteja pitkin. Matkaa kertyi yhteensä 6,5 km, mikä tehtiin yhdelle lyhyellä tauolla. Reitti on mahtava ja motivoiva, koska se sisältää paljon vaihteluja niin maisemissa kuin suunnissakin. Ylämäissä saa potkia itsensä läkähdyksiin ja alamäissä pelätä henkensä edestä. Suuntia päästiin harjoittelemaan uudessa paikassa. Koska reitti sisältää varikkotyyppisen 0,8 km:n lenkin, voi parissa kohdassa mennä joko oikealle tai vasemmalle, päätyen lopulta kuitenkin samalle tielle kuin mistä tuli lähdettyä.

Torstaina suuntasin samaiselle reitille, mutta harmikseni hiihtäjiä oli nyt paljon enemmän kuin tiistaina, jolloin menimme ohi vain parista Dähliestä. Tokihan oli hyvä päästä harjoittelemaan ohituksia, mutta ilman valoa nämä kummitukset ilmestyvät pimeästä noin 5 metriä ennen kuin ovat kohdalla. Siinä ei auta kuin jatkaa matkaa. Minulla on onneksi valo sekä sparkissa että vetoköyden koiran puoleisessa päässä. Eli muut ovat nähneet meidät jo kaukaa. Huikkaan myös aina ennen ohitusta, että olemme tulossa. Ohitushetkellä kiitän ja olen saanut vastaukseksi yleensä iloisia kannustuksia. Paitsi yhdessä alamäessä, jossa menimme rasvatun salaman tavoin yhdestä hiihtäjästä ohi. Nauraen sanoin voittaneeni ja mies ei saanut oikein omalta naurultaan mitään sanotuksi.

Hiihtäjät menevät usein ohituksen ajaksi vähän sivuun, ja joku huomaavainen on nostanu sauvansakin turvaan. Turvaan siksi, että Titolla on "hieman" röyhkeä tapa ohittaa. Se ei väistä tuumakaan ja menee laput silmillä ohi. Asenne on vähän sellainen "minä menen tästä ja piste". Tokihan voisin tehdä asialle jotain, mutta en missään nimessä halua. Miksi haluaisin koirani väistävän muita? Näin on hyvä. Saamme tosin punaista korttia vielä joku päivä vetokisoista, mutta me itkemme sitä sitten. Täytynee tulla lukemaan tätä tekstiä, kun tulen protestikäsittelystä...

Tässä reitissä on hyvänä (ja toisaalta vähän huonona) puolena se, ettei sitä ole valaistu. Pimeä latu pitää iltaisin suksijat ja tepsuttelijat poissa eli me voimme mennä mäkiä ja mutkia reikäpäisinä jättäen vain lumipöllähdyksen jälkeemme. Metsikön lomaan tehty latu on näin parin kerran jälkeen edelleen vähän hakusessa kartturilta eli osa mutkista tulee kirjaimellisesti puskan takaa. Kicksparkia on onneksi helppo ohjata eli tiukatkin kurvit on hoidettu tyylillä. Torstaina tosin kaaduin yhdessä jyrkässä alamäkimutkassa. Mutta vaikka kävin kyljelläni, matka jatkui ennen kuin ehti pysähtyäkään.

Koska torstaina rykäistiin 10,2 km:n mittainen vetolenkki kahdella tauolla, tulin ajatelleeksi osteopaatilla käymistä. Tito on myös jonkun aikaa vapaana ravatessaan kulkenut vinksallaan eli takakontti vähän vasemmalla. Lämmittelyssä ja jäähdyttelyssä tapahtuvassa ravissa tätä ei näy, koska tahti on nopeampi. Silloin Tito on aivan suora. Vinous näkyy kuitenkin vapaana kevyesti ravatessa.

Aamupäivällä eksyimme siis Munkkivuoreen ja pääsin testaamaan Titoa. Miten sujuu käsittely? Entä rauhoittuminen? Paikka ei ollut ideaali, koska huoneeseen kantautui paljon ääniä. Tito yllätti kuitenkin myönteisesti haistelemalla ensin huoneen sekä mukavan osteon läpi ja menemällä sitten itse makaamaan lattialla olevan patjan päälle. Se kuunteli ensin vähän aikaa muita ääniä tarkkaavaisena, mutta rentoutui sitten lähes nukkumaan. Vieras ihminen kopeloi Titon läpi, eikä Titoa voinut vähempää kiinnostaa. Sitä väännettiin ja käännettiin, mutta Tito osaa olla räsynukke ja antaa tehdä mitä vain.

Ranteet todettiin vähän löysiksi ja ajattelin vahvistaa niitä Superhessulla (maapähkinän muotoinen jumppapallo). Oikeasta etutassusta löytyi pientä rutinaa, mutta tämä saatiin kymmenen minuutin käsittelyllä ilmeisesti pois. Sitten takakontin kimppuun ja koska koira muistuttaa omistajaansa, Titolla on samassa selkärangan nivelessä (L4/5) häikkää. Tito kääntyi selvästi paremmin oikealle kuin vasemmalle. Vasen takajalka ei myöskään halunnut ojentua ihan niin eteen kuin oikea. Tätä sitten vaivattiin pidempi tovi. Katsottiin takajaloille oikeaoppinen venytys eteen ja taakse, jotta voin tehdä samaa kotona. Lihakset olivat kuulemma symmetriset ja koira vastasi hyvin käsittelyyn.

Vaikka näin kirjoitettuna tuntuukin, että koira siirtyy eläkepäiville, ei näistä mikään ole kuulemma yhtään iso asia. Katsotaan kuukauden kuluttua, josko koira olisi suoristunut ja takajalat liikkuvammat. Koska kyseessä on pieniä asioita, niihin on helpompi puuttua nyt. Eivät pääse kehittymään isommiksi vaivoiksi ja tiedän voivani jatkaa harrastuksia hyvillä mielin.