Viime vuonna sekä talvi että kevät olivat elämässäni puuroista aikaa. Ahdistavat ajat helpottivat kerralla kevään edetessä ja niin vain alkoi aurinko paistaa tähänkin risukasaan. Oman olon kohetessa alkoi koirien kanssa puuhasteleminenkin taas maistua.
Silloin, kun oma elämä on tavallista enemmän sekaisin, koirat ovat siunaus ja kirous. Jälkimmäinen siksi, että niistä potee helposti huonoa omatuntoa. Itseä soimaa treenien vähyydestä, yhteisen ajan jäämisestä minimiin ja ihan jo ruokavalion yksipuolisuudestakin. Onneksi ne ovat kuitenkin olemassa ja antamassa voimaa, syitä nauraa ja saavat omat analysointispekulointivellomiset katkolle ainakin hetkeksi.
Kun oma olo kohenee, haluaa koirienkin kanssa tehdä taas uudella innolla. Ideoita tulee ja niitä haluaa kokeilla. Kun koirat näyttävät tykkäävän, on myönteinen oravanpyörä valmis. Tällä mentiin nytkin, ja pojat pääsivät opettelemaan uusiakin asioita samojen aikaisemmin opittujen toistamisen sijaan.
Aloin opettaa vähän enemmän asioita ajatuksella ja on se vaan joka kerta maailman kymmenes ihme, kun huomaa noiden olevan perhanan välkkyjä. Titon pohjat ovat niin selkärangassa, että se tuntuu aina etenevän huikealla vauhdilla ja ohituskaistalla muutaman ja useamman vaiheen ohi. Ensin esittää tyhmää eikä muka ymmärrä ja seuraavana päivänä tulee oppitunnille koko opetussuunnitelman sisäistäneenä.
Sitten on Totti. Rintakehä kuin gladiaattorilla, tahtoa ja uskoa itseen kuin suurella taistelijalla. Totti on ikuinen optimisti ja uskoo ehtivänsä, pystyvänsä sekä voittavan pelkonsa tehdessään. Menee eikä meinaa. Totin usko omiin kykyihinsä ei myöskään herky niin nopeasti kuin Titolla. Jos tuo vanhempi ei esimerjujsu onnistu jossain asiassa muutamalla yrityksellä, sitä pitää jo jonkin verran kannustaa, että se parantaa suoritustaan. Totti taas. Se tekee ja tekee. Kovemmin ja enemmän. Tulee virheitä, mutta hei, vauhti korvaa virheet, vai miten se nyt meni?
Kesällä ja erityisesti syksyllä kiinnitin pitkästä aikaa huomiota Titon ja Totin käyttäytymiseen ulkona. Asumme paikassa, jossa ei paljon talutinta tarvita. Koristeeksi otan yleensä yhden taluttimen mukaan ja parin viikon välein saatan ottaa pojat kiinni tilanteen niin vaatiessa. Noh, juuri Marin kanssa sivuttiinkin aihetta koirien pitämisestä hihnassa. Että voisi sitä taitoa pitää ehkä ylläkin...
Tito ei tee enää järjettömiä seikkailuretkiään samaan tahtiin kuin ennen. Se saattaa olla lähettyvillä yllättävän pitkäänkin. Kyllä se edelleen sinkoilee paikasta toiseen, mutta toimintasäde tuntuisi lyhentyneen. Tämä sopii minulle oikein hyvin.
Totti pysyy myös mukana hyvin. Se pistää liinat kiinni ja tekee näyttävän häviämisen oikeastaan vasta, kun kengät suuntaavat takaisin kotiin. Silloin Totille tulee kiire. "Täytyy vielä käydä haistelemassa tuo kohta. Ja tuolla kepillä en leikkinyt tarpeeksi pitkään. Tätä kuoppaa voisin vielä hetken kaivaa. Käyn nopeasti tarkistamassa yhden asian. Ja oikeastaan jään tähän makaamaan." Täysiä tulee, kun kutsuu. Jos ei kutsu, se seikkailee pitkän tovin ja käy tosiaan joko istumaan tai makaamaan jonnekin kauaksi.
Muut ihmiset ja koirat ovat molemmille nykyään kuin ilmaa. Kyllä molemmat pojat huomaavat muut ulkoilijat, mutta eivät sen suuremmin niitä noteeraa. Totti jatkaa touhujaan eikä ole kiinnostunut. Tito katsoo toisia, sitten minua, heilauttaa häntää ja jatkaa touhujaan. Jos joku menee aivan vierestä. Tito saattaa huiskutella häntäänsä enemmänkin. Mutta ei se lähde. Ja jos joku koira pistää rähinän päälle, Tito katsoo hämmentyneenä, että "miks se noin tekkee".
Totti, joka on pienen lapsuutensa puhissut, hurissut ja haukkunut vaikka mille, reagoi näin enää erittäin harvoin. Sanoisin, että kerran kuussa tai kahdessa. Kohteet ovat erikoisia asioita minun näkemäni mukaan eli esimerkiksi pulkkaa kolisteleva lapsi tai kyyryssä hitaasti laahustava mies. En kuitenkaan menetä näistä harvoista kerroista enää yöuniani, koska Totti haluaa aina mennä katsomaan kohdetta, tulee ihmisten viereen ja haluaa rapsutuksia. Tilanteet ovat nopeasti ohi enkä minä ala enää stressata niistä niin kuin aikaisemmin tein. Voi että, oli aikoja, jolloin olin palauttamassa Totin maitojunalla kasvattajalle, koska se haukkui jollekin ihmiselle. Totti oli mielestäni jo muutaman kuukauden ikäisenä valmis myös piikille ja vehreämmilla laitumille, koska koin sen elämän surkeaksi. Säälin sitä, että toinen koki maailman romahtamisen monen monta kertaa päivässä. Those were the days...
Ulkoilu tuntuu siis sujuvan. Ainakin, jos niitä taluttimia ei tarvitse kytkeä. Mutta tähän on tulossa muutos, koska me muutamme kuukauden kuluttua. Uudessa kodissa täytyy koirat kytkeä jo ulos lähtiessä. Mitäääh?! Noh, ei auta kuin opettaa pojat uudestaan tavoille. Ketä minä juksaan, eihän Totille ole tällaisia edes opetettu. Eli Titolle muistuttelua ja Totti pääse oppikouluun uutena oppilaana.
Aina ei olla ulkona ja sisällä tapahtui viime vuonna isoja muutoksia. Pojat viettivät paljon aikaa parvekkeella, koska siitä niin tykkäävät. Jostain syystä tykkään hirveästi katsoa, miten ne nukkuvat vierekkäin tiukoille rullille käpertyneinä. Sisällä yksinolot tapahtuivat aika pitkälti kylpyhuoneessa portin takana. Syy tähän on harmittava ja siitä tuleekin oma tekstinsä myöhemmin, kun saan aiheesta eheän tekstin(toisin kuin tämä) aikaiseksi. Onneksi meidän kylpyhuone on iso ja minun tai kepon ollessa kotona, pojat saavat seilata muuallakin asunnossa.
Ruokinta on muuttunut paljon ja nykyään nappulaa menee lihan ohella päivittäin. Kalaa olen lisännyt pojille, koska välillä osun sopivasti kauppaan, kun kokonaisen lohen saa pilkkahintaan. Kalan pilkon kotona sopiviin osiin ja heitän pakkaseen. Sieltä annan jäiset palat joko parvekkeelle tai pihalle. Sisällä niitä ei syötä. Luita pojat syövät silloin tällöin, mutta huomattavasti vähemmän kuin aikaisemmin. Sen sijaan kunnon kotimaiset nahkaluut ovat toimineet meillä loistavasti. Ne ovat osoittautuneet turvallisiksi ja erittäin kestäviksi.
Ruokaan liittyy tietysti myös vyötärönympärys ja Tottihan jojoili taas pitkin vuotta. Välillä kuiva ja ikävän tuntuinen, seuraavaksi jo mukavan pehmoinen ja tasainen siliteltävä. Tito pysyy samoissa mitoissa hyvin, eikä sen kanssa ole yleensä pelkoa pyöristymisestä. Nyt molemmat ovat sutjakassa kunnossa. Onhan tässä kuukauden päivät vahdittukin, että Totti pysyy vain omalla kupillaan eikä hae Titolta täydennystä.
Turkit ovat olleet vaihtelevassa kunnossa. Nyt ne tuntuvat hyviltä ja tässä onkin parin kuukauden ajan lisätty rasvaa ruokaan. Kesällä Totilla oli joku hitaasti etenevä tappajavirus, joka iski sen valkoiseen hännänpäähän. Ei kai sentään, mutta karvat kuitenkin lähtivät ja kasvoivat vasta parin kuukauden kuluttua takaisin. Hyi että, mikä rotan piiska sillä olikin.
Hännistä puheen ollen, eipä ole tällä tekstillä päätä, saati häntää. Loppuun vielä video puuhasta, jota tehdään aina, kun viedään roskat - eli hypitään roska-astioiden päälle. Tito kulkee sujuvasti astioiden päällä, mutta Totille tämä on ollut aina jännä juttu. Roska-astiat liikkuvat hieman ja joskus Totti on vähän liukastunut ja tipahtanut. Tämä onkin yksi harvoista asioista, joissa Totti tuntuu jopa hieman miettivän, miten kannattaa liikkua, eikä vain ryntäile ja toivo parasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti