sunnuntai 29. joulukuuta 2013

Totti the Tonnikeiju

Tadaa, Totilla painoa kevyet 15,4 kg.

Jos nyt olisi edes paksu ja tuon painoinen, mutta ei se ole. Se on vain iso. Rinta on kuin Titon isällä Piskillä aikoinaan ja tassut näyttävät siltä, että kiloja tulee vielä saman verran päälle. Semmoinen 31-kiloinen bortsu?

Kun katson tätä kuvaa, en ole lainkaan yllättynyt...

torstai 26. joulukuuta 2013

Vähän erilainen joulu

Ensiksikin - joulusta ei ole kuvia, koska olen maannut vaakatasossa koko joulun. Aattona heräsin pahaan kurkkukipuun ja siitä lähti hienosti joulu käyntiin. Kampesin itseni ja koirat saareen, missä aloitin hyvän hengen luomisen painumalla nukkumaan. Pienet päikkärit venyivät viiteen tuntiin, jona aikana muut tekivät ruoat ja laittoivat kaiken valmiiksi. Sen jälkeen kuokin syömään, jonka jälkeen oli lahjojen vuoro. Titokin haki pari pakettia kuusen alta, mutta yhdessä lahjassa oli niin ohut paperi, että se meni muusiksi Titon kuolassa. Mitä pienistä.

Tito oli innoissaan kaikesta paperista ja pahvista, mitä sai repiä silpuksi. Totti vuorostaan hullaantui nauhoista, joita oli joka puolella. Lopulta tilanne oli se, että jos Totti oli väärässä paikassa, saattoi vain vetää jostain juhlanarusta ja yksi sekasotkuinen panda raahautui sen perässä. Kätevää! Pojat eivät saaneet omia lahjoja, koska se ei olisi mitenkään poikkeavaa. Kiikuttelen kotiin jatkuvasti jotain uutta koirille, joten eiköhän ne pärjää.

Joulupäiväaamuna heräsin siihen, että siskoni ja hänen poikaystävänsä hellivät Titoa, joka oli ryöminyt meidän siskonpedille. Tito oli varsin tyytyväisen näköinen tilanteeseen. Heitin koirat ulos ja olo oli verrattavissa zombieen. Laahustin vain poikien perässä, kun ne kirmasivat pitkin metsiä. Saivat olla samaan aikaan vapaana, koska alusta oli niin pehmeää, että ajattelin Totin selviävän hengissä kaikista pudotuksista ja törmäyksistä. Se ihan oikeasti juoksee välillä päin puskia ja puita niin, että matka tyssää tasan siihen.

Usein minulla on siis metsissä, pelloilla ja muilla mailla vain toinen koirista vapaana kerrallaan. Toveja saavat juosta tietysti yhdessäkin. Tämä ihan siksi, että Totti on tasan niin urpo, että juoksee, vaikkei ehkä jaksaisi. Se ei myöskään katso enää eteensä vaan juoksee kielekkeiltä alas ja niin vain rytisee ja kolisee pieni horror collie. Pojat juoksivat ylös ja alas kallioita, mättäiltä mättäille ja uudestaan, uudestaan.

Joulupäivä meni vähän sumussa. Muistan syöneeni ja pelanneeni sjoelea eli yhtä hollantilaista peliä. Pojille, erityisesti Titolle, tuo peli on aivan älyttömän vaikea kestää. Tässä klippi, jossa selitetään pelin kulku ja ehkä joku voi kuvitella kahdet silmäparit tuohon laatikon reunalle tarkkailemaan pelin kulkua. Alussa pojat pysyvät ihan hyvin nahoissaan, mutta kun porteille alkaa muodostua sulkua ja syöttöihin tarvitaan enemmän voimaa, alkaa Titon kantti pettää. Titolta ei jäänyt mikään peli missaamatta, koska heti ensimmäisen työnnön liukuessa Titolle tuli kiire, missä ikinä olikin sitä ennen. Ja taas se nökötti laatikon vieressä tarkkailemassa pelin kuklkua. Vaikeinta Titon oli seurata peliä lähtöalueelta. Toinen pääty oli paljon helpompi, koska siellä kiekot tulivat kohti. Noh, tätä peliä nyt kuitenkin pelattiin koko joulun ajan, koska saimme aikaisemman pelimme tilalle uuden Hollannin kisajärjestön hyväksymän sjoellaatikon. Ah, oli nautinto pelata tällä uudella laatikolla.

Sitten tuli ilta ja kävin viemässä koiria ulos. En löytänyt toista valoa koirille, joten laitoin vain Titolle. Totti on helpompi nähdä hämärässä, koska siinä on enemmän valkoista eikä se liiku (vielä) ihan niin nopeasti kuin Tito. Jossain vaiheessa koirat olivat turhan kaukana yhdellä polulla ja menin polun viereen puun taakse piiloon. Koirille tuli paniikki, jopa Titolle. Minä hieroin omahyväisenä käsiäni, että siitäs saitte hölmöt. Pojat pinkoivat Tito etunenässä ohitseni sellaista vauhtia, että päätä huimasi. Ja sitten... Oi voi... Sitten kuului sellaista kirkumisulvontahuutoa, mitä en ole vähään aikaan kuullut. Olen ollut vieressä, kun Rami on tappanut supikoiraa ja se huuto ei ole mitään tähän eiliseen verrattuna. Tämä työntyi kaikkialle sisääni ja en voinut kuin lähteä poikien perään. Totti juoksi kirkuen luokseni ja Tito tuli perässä - pää painuksissa. Otin kiljuvan pennun syliini ja se vaan jatkoi ja jatkoi. Tässä vaiheessa isä juoksi jo sisältä ulos ja huusi metsään, että mitä on tapahtunut. Huuto oli niin kovaa, että se kantautui metsästä peltojen yli sisälle asti.

Isä tuli taskulampun kanssa luoksemme ja tässä vaiheessa Totti vain vinkui enää. Kävin koiran niin perusteellisesti läpi kuin vain osasin. Laskin sen maahan, mutta se vain tuijotti kauhuissaan Titoa. Kun Tito liikkui, Totti kiljaisi. Kun Tito liikkui Tottia kohti, Totti painautui kiinni jalkoihin. En tiedä, mitä tapahtui, mutta veikkaan, että Tito, joka juoksi siellä etunenässä, tajusi jossain vaiheessa, että nyt meni vikaan. Se on kääntynyt ja lähtenyt tykittämään takaisin pientä metsäpolkua. Totilla ei ollut valoa, eikä Tito ole nähnyt sitä pimeässä. Koska Totti on erittäin vahvalla silmällä varustettu kaheli, se on seissyt polulla päättäväisenä ja ajatellut, ettei liiku tuumaakaan. Ja kaboom, se on ollut törmäys.

Totti ei aristanut mitään paikkaa, joten lähdimme kävelemään. Otin Titon kiinni, jotta meno vähän rauhoittuisi. Lähdimme kävelemään ja tovin käveltyämme tajusin, ettei Tottia ollut missään. Minulla oli isän antama taskulamppu, jolla valaisin koko pitkän polun. Ei pentua. Huolestuin suunniltani ja meinasin alkaa itkeä siltä seisomalta. Lähdin nopeasti takaisin ja löytyihän se pentu lopulta. Kyhjötti kiviaidan vieressä mättäiden välissä niin pienenä kuin osasi. Sidoin Titon taluttimen vyötärölleni ja nostin Totin syliini. Mitä jos sitä oikeasti sattui pahasti? Lähdettiin kotiin ja tultuamme perille laskin pennun maahan. Se käveli täysin normaalisti. Mutta kiersi Titon kaukaa. Sisällä annoin pojille ruokaa ja vein Totin omaan yksiöönsä nukkumaan. Jos sitä sattui, sen olisi parempi nyt vain nukkua. Ja sen jälkeen näkisi ehkä paremmin, mistä on kyse.
Herättyään Totti oli kuitenkin aivan oma itsensä ja se halusi painia Titon kanssa. Rajoitin kuitenkin leikkejä, koska jotain siellä metsässä tapahtui.

Tänään aamulla pojat juoksivat taas pitkin metsää. Totti näytti olevan edelleen entisensä. Titolle ehti tulla kuumakin ja se kävi yhdessä lammikossa makoilemassa. Sitten se nousi lammikosta ja tuli takaisin tielle, jolla seisoin. Tito näytti kuitenkin hassulta. Vähän samanlaiselta kuin jos se päättäisi olla tulematta autoon tai laiturille. Jätin sen sinne seisomaan ja menin Totin kanssa kotiin. Tito tuli perässä. Kuivasin pojat ja sitten... Oi voi... Verta lattialla, verta pyyhkeessä. C'mon! Titolla etutassussa ison anturan sivu repeytynyt pois. Onneksi sivusta eli se ei olisi suorassa kosketuksessa maahan. Kuivasin hyvin ja vein pojat nukkumaan. Nukuin itsekin lisää samalla.

Päivä meni aivastellessa, lattialla ja sohvalla maatessa sekä wc-paperiin räkiessä. Pojat nukkuivat välillä, söivät luita, tutustuivat kissoihin (Totti) ja saivat kuonoon kissoilta (Tito). Kunnes kaiken keskeytti sama järkyttävä huuto kuin edellisenä iltana. Kesken poikien leikin Totti alkoi taas kirkua. Myöhemmin tämä tapahtui vielä uudestaan leikin tiimellyksessä. Neljäs ulahdus tuli, kun isä astui Totin tassun päälle. Nyt seuraavat viikot otetaan niin rauhallisesti, ettei tosikaan. Aion seurata Tottia kuin haukka ja vien varmaan keväällä välikuviin ellei se sitä ennen tapahdu jotain. Ja Titon mennessä tammikuussa osteopaatille Totti pääsee mukaan. Tottuu siinä perusteelliseen käsittelyynkin samalla.

Että sellainen joulu meillä!
Mutta jotain positiivistakin. Totti on mennyt ja tullut veneeseen itse. Samaten laiturille. Aikaisemmin ei ole oikein voinut, kun on Totti on ollut liian pieni. Veneessä alkaa näkyä jo pieniä nauttimisen elkeitäkin. Pimeässä heittelevä vene ei ole ollut Totin lemppari aikaisemmin. Miksi me menemme saareen aina, kun on kamala sää?! Autossa puklasi saareen mennessä, mutta tänään vain kuolasi, kun tultiin takaisin. Vaikka oli päivän aikana syönyt napsuja, lihoja, luita ja kävi se pellon laidalla tonkimassa kompostinkin. Autoon tulee alun pyristelyn jälkeen reippaasti. Se pistää siis ensin hanttiin, mutta huomaa melkein heti, että ei se oikein auta ja kiipeää autoon ihan itse.

Veljeni näki Totin ensimmäistä kertaa ja rakastui siihen. Se halusi koko ajan olla Totin kanssa ja siinähän oli. Isä sai kaikkien aikojen herätyksensä, kun nostin Totin vanhempien sänkyyn. Oli vähän märkä herätys, kun Totti tajusi, että isä oli peiton alla. Isä haluaisi niin kovasti taas koiran. Eikä sekään voi pitää näppejään erossa näistä kahdesta. Jännä juttu, miten miehet pehmenevät parin karvakorvan edessä. Isä käy siis joka kerta silittämässä poikia, kun kävelee niiden ohi. Ja lenkillä isä saa suuretilot siitä, jos pojat juoksevat sen jalkojen välistä. Onneksi osaan itse ottaa jo rennommin ja olen itsekin onnellinen siitä, kun perheen miehet hellivät koiria. Kolme vuotta sitten kielsin tuollaisen touhun. Olihan se kaikin tavoin väärin koskea koiraan ilman lupaa...

Yöt pojat olivat aivan hiljaa, mistä siskonikin oli kiitollinen. Hän ei voi sietää tuhinaa, ininää saati jotain lattian kaivamista tms. Nyt ei kuulunut pihaustakaan öisin!

Totti osasi saaressa myös kaiken sen, minkä kotonakin. Aivan käsittämätön yleistämistaito tällä juniorilla. Osasi siis myös pissata sisälle...

Kaiken kaikkiaan meillä oli tunnelmaltaan lämmin joulu, vaikka se itseltäni menikin peittoihin hautautuneena. Lihaksiani särkee niin kuin aina ollessani kipeä ja pää on edelleen puurossa. Painun siis pehkuihin ja toivon parempaa huomista.

Ja kohta tuleek uusi vuosi ali voidaan katsoa, miten tänä vuonna kävi. Tai ei ehkä tarvitsekaan, koska mikään ei mennyt niin kuin suunnittelin!

sunnuntai 22. joulukuuta 2013

keskiviikko 18. joulukuuta 2013

Maailma muuttuu - niin minäkin

Tässä pieni kertomus kolmesta koirasta, jotka ovat hyvin vahvasti vaikuttaneet elämääni.

Ensimmäinen koirani tuli ollessani 8-vuotias. Siitä on siis muutama vuosi aikaa.
Rami oli sekarotuinen saaren kuningas ja kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluinen. Se oli järkähtämättömällä itsevarmuudelle varustettu kettu, jolla korvat olivat vain ja ainoastaan koristeena. Temppuja osasi, jos häiriöitä ei ollut ja tokoa sekä agilitya tehtiin, kun muita ihmisiä tai koiria ei ollut näköpiirissä. Ramin kanssa tuli itkettyä onnesta, mutta myös omasta turhautumisesta. Se ei vain osannut (lue: minä en vain osannut).

Sitten tuli Tito. Ja Titosta piti tulla täydellinen. Harhaluulona ajattelin, että kyllä nyt on tietoa ja taitoa. Kantapään kautta opittu tarpeeksi ja ainesta täydellisen koiran kouluttamiseen olisi varmasti. Tito tuli ja alkoi kova koulu. Sen kanssa tehtiin ja tehtiin. Etsin netistä videoita, joissa tietyn ikäiset pennut tekivät temppuja. Ja Titon piti osata ne samat saman ikäisenä. Koska ei se nyt vaan voinut huonompi olla. Sen piti osata vähintään yhtä hyvin ellei paremminkin. Kaikki oli juuri eikä melkein. Ja jos jokin ei mennyt suunnitellusti, tilanne oli verrattavissa maailmanloppuun. Unohdin naksauttaa jossakin kohdassa tai käytin käskyä liian vaikeassa tilanteessa. Ranteet auki ja vaipuminen epätoivoon.

Tito oli jo ihan pienenä hurjan taitava. Se osasi puolivuosikkaana vaikka mitä ja oppi koko ajan lisää. Näytin ihmisille Titon osaamista ja sitä kehuttiin niin hurjan eteväksi. Ja kaiken aikaa minä en ollut tyytyväinen. Näin vain virheitä kaikkialla ja hermoja kiristi. Titon kanssa tekeminen oli suorittamista aamusta iltaan. Edistyminen motivoi jatkamaan, mutta kuinkas sitten kävikään...





Niin alkoi tulla yhä enemmän hetkiä, että en tehnyt. Pelkäsin virheitä niin paljon, etten saanut mitään aikaiseksi. Vähän sinne päin ei kelvannut, ei myöskään hyvä tai erittäin hyvä. Kaiken piti olla just eikä melkein. Olin aivan lukossa ja aloin tehdä Titon kanssa enemmän juttuja, joissa ihannesuoritukset olivat häilyvämpiä - vetolajit etunenässä. Vähän jälkeä huvin vuoksi ja kiekon heittelyä silloin tällöin. Luonteeni puolesta sain niitä sääntöjä ahdettua kaikkialle, mutta pipo oli huomattavasti löyhemmällä, koska kelkan edessä parin - kolmen metrin päässä viilettävän koiran tassujen asento ei ollut kovin tarkkaa.

Titon kanssa oli aina "perus kivaa", mutta riemua oli aivan liian harvoin. Tekihän se ja toisinaan hämmästyttävän hyvinkin. Huomasin kuitenkin vertaavani meidän suorituksia maailmanmestareihin ja sellaisiin koirakoihin, jotka käyvät säännöllisesti ohjatuissa osaavien nimien opissa. Vertasin kaarnalaivaa miljoonajahtiin - enkä nähnyt tässä mitään outoa.

Ja sitten tuli Totti, joka muutti kaiken.


Rakkauspakkaus, joka ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi opettaa, mikä elämässä onkaan tärkeää. Se ei ollut tiettyjen taitojen osaaminen neljän kuukauden ikäisenä. Se ei ollut kauniisti jalan vieressä käveleminen tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei ollut kontaktin pitäminen vaikeassa häiriössä. Eikä se ollut minkään sellaisen teknisen taidon osaaminen, jonka joku muu jo osasi.

Totti kertoi, että...
... yhdessä tekemisen ei pitäisi olla työ - vaan harrastus.
... rynniminen ja riehuminen on niin hurjan hauskaa, että sen tarpeeton rajoittaminen olisi rinnastettavissa kidutukseen.
... muiden osaaminen ei ole meiltä pois.
... vaikka suoritus ei olisi teknisesti täydellinen, se voi olla ilmeeltään täydellinen.
... uteliaisuus voittaa kauniin käytöksen mennen tullen.
... Tito ja Totti ovat kaksi eri koiraa - ja kumpikin elävät, toimivat ja kokevat ei tavalla, vaikka narun päässä olisi sama henkilö.
... kaikki yhdessä tekeminen ei ole plussaa, jos se tekeminen ei ole mielekästä.
... on tärkeää elää tässä ja nyt.

Tämä syksy ja sen aikana koetut hetket eivät missään nimessä tarkoita sitä, että täällä eletään kuin pellossa ja pojat olisivat muuttuneet sohvatyynyiksi. Ehei, me askartelemme ja opimme uutta päivittäin ihan niin kuin ennenkin. Pienen pienenä erona vain se, että meillä on hauskempaa kuin koskaan ja minä nautin koirieni kanssa olemisesta ja tekemisestä.

Being happy makes you more productive,
creative and exceptional.

torstai 12. joulukuuta 2013

Painonvartijat

Aavistuksen kiireistä aikaa eletään ja seuraavat kolme päivää pusketaan pienellä raivolla läpi. Tämähän tarkoittaa sitä, että poikien hoito on aivan retuperällä, mutta onneksi kumpikaan ei ole moksis siitä, että ei tehdä oikein mitään kummallista. Tosin meidän elämä taitaa aina olla kummallista...

Totti kasvaa kasvamistaan - ainakin mahan seudulta. Eläinlääkäri meinasi tukehtua nauruunsa, kun voivottelin Totin paino-ongelmia. Ei se mikään tankki ole tietenkään, mutta on se tainnut vähän kerätä rasvavarastoja talvea varten. Nyt paino on kuitenkin tasaantunut ja kilon sijaan lisäystä tulee vain puolisen kiloa viikossa. Toiset menevät pentukouluun ja Totti ilmoittautuu Painonvartijoihin juuri ennen joulua. Ettei sitten jouluna karkaa käsistä! Odotan mielenkiinnolla, minkälaisia lupauksia ipana tekee vuoden vaihtuessa. "Rantakuntoon 2014" - ehkä.

Tito oli mukana eläinlääkärillä ja painoa on tasan 22 kg. Se oli mukana siis rapsutusten takia. Pojat ryntäsivät eläinlääkärin syliin melkein kaataen naisen. Molemmat pojat aivan solmussa, kun joku ihana ihminen oli siinä vain niitä varten. Totin keuhkojen kuunteleminen oli aikamoinen sirkus, koska Totin mielestä piti vielä ottaa pari kierrosta sitä tutustumista. Ei vielä voinut olla paikoillaan. Muut jutut katsottiin niin kuin ensimmäiselläkin kerralla eli Totin maatessa selällään sylissäni. Se retkottaa siinä niin kätevästi, että eläinlääkäri voi käydä koko otuksen läpi helposti. Sitten namitarjoilu molemmille ja ulos. Eläinlääkäri oli tässä vaiheessa jo uupunut. Toinen tokaisi siihen: "Hei, ne on bordercollieita." Me ymmärsimme heti toisiamme.

Talvi käväisi kertomassa, että on tulossa. Odotan jo kovasti lumien tuloa, jotta päästään kelkkailemaan. Kokeilen myös jäiden tultua lautailemista Titon vetämänä. Täytynee ottaa ea-laukku mukaan. Odotan myös hurjasti sitä, että saan nuo molemmat kelkan eteen. Oh, sitten mennään lujaa! Täytyy kuitenkin malttaa odottaa vuosi. Tänä talvena Titolla on opetuslapsia jo muutenkin jonoksi asti, mikä tulee olemaan mielenkiintoista. Jonnan koirat pääsevät varmasti kaikki vuorollaan Titon kaveriksi. Ehkä jotain yhdistelmiäkin voidaan tehdä. Uskoisin, että Bea ja Kaako juoksevat Titon kanssa hyvin. Birren voi laittaa loppulenkiksi mukaan, kun ei enää uhmata nopeusrajoituksia. Bealle opetetaan, että valjaiden kanssa juokseminen on huippua. Kaakolle opetetaan, että vedon aikana ajatus on kaukana edessä - ei vieruskaverin kaulakarvoissa... Birrelle kerrotaan, että sen ei tarvitse olla niin kuin nuoriso ja se hyväksytään touhuihin mukaan juuri sellaisena kuin on.

Ehkä ensi viikolla (yeah right) saan enemmänkin ajatuksia kirjoitettua, mutta siihen asti: Hauskaa Messari-viikonloppua kaikille! (Ja jos ette mene sinne, hauskaa viikonloppua kuitenkin...)

Tito on oppinut ilvistämään!

keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Autetaan Tuija pohojoseen!

Kolmisen vuotta sitten tutustuttiin Tuijan kanssa Titon ja Utun ollessa samoilla pentutreffeillä Kivikossa. Nyt kolme vuotta myöhemmin Tuija poikkeaa toisinaan työpaikallani ja vaihdamme silloin kuulumiset muun asioinnin yhteydessä. Nyt Tuijalla on unelma - hän haluaa päästä kärvistelemään kylmään pohjoiseen. Tuija haluaa päästä nauttimaan koiravaljakolla ajamisesta ja revontulien alla nukkumisesta. Hän haluaa oppia erätaitoja ja kokea jotakin uutta ja eksoottista. Autetaan häntä pääsemään Fjällrävenin järjestämälle seikkailulle!
Käykää antamassa Tuijalle ääni täällä:

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Ollaan oltu onnellisia

Niin paljon ajatuksia päässä, mutta mitään en ole saanut tänne kirjoitettua.
Tässä kuitenkin muutama kuva eiliseltä. Toivottavasti ehdin tulevina päivinä avata vähän enemmän meidän elämää. Jonnalle kunnia kaikista kuvista!

Oon onnellinen, mitä sä luulet?
Leukojen venytystä
Korvatonta menoa
Sano mua paimeneks
*virn*

Näitsä ton?
Ei tullut oksuja eikä kuolavanoja!
Ensin se oli pelottava pressu, mutta sitten pistettiin rähinäksi
Tämän piti olla vaihtokauppaleikki...
Tahdon kaikki!

Tuli kiire!

Jallitus


Uutta peliin

Tunnelma katossa
Mahakas <3 td="">
Tukalat paikat rakastavassa rutistuksessa

Kovaa!
Niitä kiellettyjä metallilla tehtyjä vauhtinoutoja

Matkaan Tito!


Jes!
Yleisö tarkkana
Hopsan

Ja sitten?

Muista hymyillä, Tito...

Sujuu kuin tanssi!
Jahas, eli takaisin sinne.