Maailma muuttuu - niin minäkin

Tässä pieni kertomus kolmesta koirasta, jotka ovat hyvin vahvasti vaikuttaneet elämääni.

Ensimmäinen koirani tuli ollessani 8-vuotias. Siitä on siis muutama vuosi aikaa.

Rami oli sekarotuinen saaren kuningas ja kaikkea muuta kuin yhteistyöhaluinen. Se oli järkähtämättömällä itsevarmuudelle varustettu kettu, jolla korvat olivat vain ja ainoastaan koristeena. Temppuja osasi, jos häiriöitä ei ollut ja tokoa sekä agilitya tehtiin, kun muita ihmisiä tai koiria ei ollut näköpiirissä. Ramin kanssa tuli itkettyä onnesta, mutta myös omasta turhautumisesta. Se ei vain osannut (lue: minä en vain osannut).

Sitten tuli Tito. Ja Titosta piti tulla täydellinen. Harhaluulona ajattelin, että kyllä nyt on tietoa ja taitoa. Kantapään kautta opittu tarpeeksi ja ainesta täydellisen koiran kouluttamiseen olisi varmasti. Tito tuli ja alkoi kova koulu. Sen kanssa tehtiin ja tehtiin. Etsin netistä videoita, joissa tietyn ikäiset pennut tekivät temppuja. Ja Titon piti osata ne samat saman ikäisenä. Koska ei se nyt vaan voinut huonompi olla. Sen piti osata vähintään yhtä hyvin ellei paremminkin. Kaikki oli juuri eikä melkein. Ja jos jokin ei mennyt suunnitellusti, tilanne oli verrattavissa maailmanloppuun. Unohdin naksauttaa jossakin kohdassa tai käytin käskyä liian vaikeassa tilanteessa. Ranteet auki ja vaipuminen epätoivoon.

Tito oli jo ihan pienenä hurjan taitava. Se osasi puolivuosikkaana vaikka mitä ja oppi koko ajan lisää. Näytin ihmisille Titon osaamista ja sitä kehuttiin niin hurjan eteväksi. Ja kaiken aikaa minä en ollut tyytyväinen. Näin vain virheitä kaikkialla ja hermoja kiristi. Titon kanssa tekeminen oli suorittamista aamusta iltaan. Edistyminen motivoi jatkamaan, mutta kuinkas sitten kävikään...

Niin alkoi tulla yhä enemmän hetkiä, että en tehnyt. Pelkäsin virheitä niin paljon, etten saanut mitään aikaiseksi. Vähän sinne päin ei kelvannut, ei myöskään hyvä tai erittäin hyvä. Kaiken piti olla just eikä melkein. Olin aivan lukossa ja aloin tehdä Titon kanssa enemmän juttuja, joissa ihannesuoritukset olivat häilyvämpiä - vetolajit etunenässä. Vähän jälkeä huvin vuoksi ja kiekon heittelyä silloin tällöin. Luonteeni puolesta sain niitä sääntöjä ahdettua kaikkialle, mutta pipo oli huomattavasti löyhemmällä, koska kelkan edessä parin - kolmen metrin päässä viilettävän koiran tassujen asento ei ollut kovin tarkkaa.

Titon kanssa oli aina "perus kivaa", mutta riemua oli aivan liian harvoin. Tekihän se ja toisinaan hämmästyttävän hyvinkin. Huomasin kuitenkin vertaavani meidän suorituksia maailmanmestareihin ja sellaisiin koirakoihin, jotka käyvät säännöllisesti ohjatuissa osaavien nimien opissa. Vertasin kaarnalaivaa miljoonajahtiin - enkä nähnyt tässä mitään outoa.

Ja sitten tuli Totti, joka muutti kaiken.

Rakkauspakkaus, joka ensimmäisestä päivästä lähtien alkoi opettaa, mikä elämässä onkaan tärkeää. Se ei ollut tiettyjen taitojen osaaminen neljän kuukauden ikäisenä. Se ei ollut kauniisti jalan vieressä käveleminen tilanteessa kuin tilanteessa. Se ei ollut kontaktin pitäminen vaikeassa häiriössä. Eikä se ollut minkään sellaisen teknisen taidon osaaminen, jonka joku muu jo osasi.

Totti kertoi, että...
... yhdessä tekemisen ei pitäisi olla työ - vaan harrastus.
... rynniminen ja riehuminen on niin hurjan hauskaa, että sen tarpeeton rajoittaminen olisi rinnastettavissa kidutukseen.
... muiden osaaminen ei ole meiltä pois.
... vaikka suoritus ei olisi teknisesti täydellinen, se voi olla ilmeeltään täydellinen.

... uteliaisuus voittaa kauniin käytöksen mennen tullen.

... Tito ja Totti ovat kaksi eri koiraa - ja kumpikin elävät, toimivat ja kokevat ei tavalla, vaikka narun päässä olisi sama henkilö.
... kaikki yhdessä tekeminen ei ole plussaa, jos se tekeminen ei ole mielekästä.

... on tärkeää elää tässä ja nyt.

Tämä syksy ja sen aikana koetut hetket eivät missään nimessä tarkoita sitä, että täällä eletään kuin pellossa ja pojat olisivat muuttuneet sohvatyynyiksi. Ehei, me askartelemme ja opimme uutta päivittäin ihan niin kuin ennenkin. Pienen pienenä erona vain se, että meillä on hauskempaa kuin koskaan ja minä nautin koirieni kanssa olemisesta ja tekemisestä.

Being happy makes you more productive,

creative and exceptional.