lauantai 30. joulukuuta 2017

Jos arvonnassa olisikin käytettyjä tarvikkeita?

Vuosi vaihtuu pian ja siihen liittyy monenlaista. Yksi asia, jonka haluan toteuttaa on arvonta. Saimme elokuun vaellukselle hyviä tarvikkeita Hurtalta. Harmitus olikin suuri, kun kaikki tarvikkeet eivät olleet täysin sopivan kokoisia Titolle ja Totille. Toki tarvikkeet saatiinkin nopealla aikataululla eikä kaikkia päästy sovittamaan eläintarvikeliikkeissä ennen Hurtan tekemää lähetystä.

En tietenkään halua myydä tarvikkeita, koska niin ei tehdä. Ainakaan omasta mielestäni se ei ole oikein. Mutta tuntuisi hupsulta pitää laatikoissa tarvikkeita, joita ei voi omilla koirilla käyttää. Ja erityisen hupsua se olisi sen vuoksi, että jossain on varmasti oikean kokoisia koiria, joilla olisi tarvikkeista paljon iloa ja hyötyä.

Osa tarvikkeista on uinut Norjan virroissa ja esimerkiksi taluttimet eivät jykevyytensä vuoksi päässeet matkaan mukaan ollenkaan.

Mitä mieltä olette? Tehdäänkö tammikuussa jonkinlainen arvonta tai arvontoja, joissa on tarvikkeita Hurtalta?

"Sanot vaan, niin mä vähän kevennän sun askelta..."

He ovat väsyneitä.

torstai 28. joulukuuta 2017

Paukkumatta paras

Olen siinä mielessä onnekas, että niin Tito kuin Tottikin ihailee mielellään raketteja. Ne kipuavat olohuoneen ikkunan edessä olevan laatikoston päälle ja katsovat raketteja kirsu ikkunassa kiinni.

Molempien kanssa voi myös tehdä lenkin, vaikka käynnissä olisi pahin pauke ja räiske. Niiden kanssa voi treenata. Niitä voi pitää vapaana.

Olen saanut valita niin Titon kuin Totinkin virallisen nimen aikoinaan. Totti on vaatimattomasti DIVINING ROD'S FEARLESS. Se on peloton. Niin päätin jo alle luovutusikäiselle pötkylälle. Päätin, että siitä tulisi peloton. Tai oikeammin, että se olisi peloton. Osittain aika, osittain harjoittelu, osittain Totin käsittämätön luonne. Kaikki nämä yhdessä muodostivat koiran, joka arvioi nykyään tilanteet tarkkaan, mutta ei helposti enää peräänny. Se kohtaa haasteet hulluudella ja voimalla. Se voi tuijottaa pelottavaa kohdetta kulmat kurtussa, pää matalalla, niskakarvat pörrössä ja näyttää leijonalta, joka vain miettii, mistä suunnasta kohdetta kannattaisi lähestyä.

Vaikka näitä pauketta, sihinää, ujellusta ja räiskettä kestäviä koiria on, toivon kovasti ihmisten lähtökohtaisesti jättävän raketit ostamatta. Mikäli sitä rahaa on aivan liikaa, eivätkä tähtisadetikut riitä tunnelman luomiseksi, sytyttäkää raketit vain luvattuna aikana eli 31.12. klo 18-02. Näin monella koiranomistajalla on jokin mahdollisuus suojella karvakorviaan paukkeelta ja ulkoiluttaa koirat turvallisesti. Liian moni koira viettää vuoden vaihtumista sohvan alla tai säikähtää sääntöjen vastaista pauketta jo päivällä lenkillä syöksyen pakokauhun vallassa suuntaan X niin, että omistajalta irtoaa ote taluttimesta. Toivotaan, ettei yksikään koira juokse pitkin kyliä ja autoteitä kauhuissaan. Tehdään siis jokainen osuutemme paukkuhaitan vähentämiseksi.




Kumpikaan ei ole penskasta asti ollut näin mutkaton paukkeiden kanssa. Titokin juoksi muutaman kuukauden ikäisenä jalkojeni väliin, kun käytiin lenkillä ukkosen jyristessä. Jokainen omistaja toimii näissä tavallaan. Minä menin kyykkyyn suojaksi pienelle pennulle ja annoin sen istuskella jalkojeni välissä suojassa. Siinä me olimme. Muistan, miten salamoi ja vettä satoi niin, että näköä haittasi. Ja muistan, miten varma olin, että pennulla ei ole tarve pelätä, jos olen sen turvana. Jos vain olemme ja ihmettelemme yhdessä.

Totti oli alkujaan isompi projekti. Se pöhisi, haukkui, murisi ja näytti pelkäävän vähän kaikkea, myös ääniä. Ja katulamppuja. Ja busseja. Ja metroja. Ja ihmisiä. Ja lapsia. Ja leikattua nurmikkoa. Olihan noita. Sen kanssa oli enemmän työmaata.



perjantai 8. joulukuuta 2017

Vaellus – Yhä ylös yrittää

Satumaisten lumimaisemien ja loskakelien vuorotellessa on ihanaa palata elokuuhun. Elokuuhun, jolloin kävin Titon ja Totin kanssa vaeltamassa pohjoisessa. Vaikka vaellus oli lähtenyt hieman kitkaisesti liikkeelle, muuttui tunnelma päivänä, jolloin suuntasimme Ruotsiin.



Takana olivat illan kestänyt vaellus Mallan luonnonpuiston läpi ja sitä seurannut tuskainen päivä mäkäräisiä vastaan tapellessa.

Heräsimme valoisaan aamuun. Sää kuvasti hyvin mielentilaani. Ajatukseni olivat kirkkaita. Oli suunnitelma. Me lähtisimme Pältsalle, Ruotsiin. Sinne, missä olisi vähemmän ötököitä. Millään muulla ei ollut merkitystä. Olin valmis jäämään vaikka viikoksi yhteen paikkaan, jos siellä ei olisi öttiäisiä.

Titon iho näytti jo paljon paremmalta.
Myös Tito ja Totti kävivät aamupesulla.

Aurinko paistoi. Sää näytti lupaavalta. Pilvet olivat valkoisia ja etenivät hissukseen vuorien yli. Tein edellisenä päivänä hyväksi todetun herkkupuuron ja söin odottavin mielin kattilallisen kyseistä sotkua. Kutkutti. Tunsin perhosia vatsassani. Minulla oli puhelimessa nyt kuvia kartoista. Minulla oli suunnitelma.

Kun olin syönyt, aloin pakata varusteita. Vanhan pariskunnan rouva kysyi, josko haluaisin heiltä kaurahiutaleita mukaani. Heillä oli enää yksi päivä omaa vaellusta jäljellä ja ryynejä oli liiaksi. Minä kiitin vuolaasti ja otin tietysti pari pussia hiutaleita vastaan. Olihan tuo kaurapuusoosini osoittautunut varsin hyväksi ravinnoksi. Mieluummin söisin sitä kuin muita mössöjä.

Partiolaisperhe ja vanha pariskunta lähtivät matkaan ennen meitä. Heillä oli kokemusta ja osasivat pakata rutiinilla varusteet rinkkoihinsa ilman suuria pohdintoja. Minun pakkaamiseni oli mielikuvaharjoittelua. "Jos alkaa sataa, näiden olisi hyvä olla saatavilla. Mitä haluan syödä patikoinnin aikana? Saanko vesipullon kätevästi esille? Mitä koirien reppuun mukaan?" Muut lähtivät ja minä jäin kysymysteni kanssa vielä hetkeksi tuvalle. Pakkasin taitojeni mukaan, täytin vesipullot lähellä sijaitsevasta joesta ja lähdimme matkaan.

KUOHKIMAJÄRVI – PÄLTSASTUGAN


Kuohkimajärven tuvalta lähteminen tuntui seikkailulta. Ehdin hyvin nopeasti päästä vaellustunnelmaan ja säpsähdin, kun Kolmen valtakunnan rajapyykin kohdalla tuli ihmisiä vastaan. Useita! Katsahdin rajapyykille ja näin sen ympärillä niin paljon ihmisiä, että ei käynyt mielessänikään liittyä joukkoon. Minulle riitti rajapyykin näkeminen kauempaakin. Oli jatkettava eteenpäin. Aurinko ja vieno tuuli pitivät huolen ötököiden eliminoimisesta, mutta en minä ihmisiäkään halunnut riesaksi!


Heti rajapyykin risteyksen jälkeen sujahdimme aitojen väleistä Ruotsin puolelle. Rajan toisella puolella valitsimme pienistä poluista aina sen, joka suuntasi selkeimmin ylös. Nousu oli loivaa, mutta kuitenkin huomattavissa. Vehreää kasvillisuutta, pensaita ja lehtipuita kesti vain vähän aikaa. Maa alkoi kuivua jalkojen alla, enää ei ollut pieniä lammikoitakaan tai kosteikkoja. Puut harvenivat ja muuttuivat lähes lehdettömiksi. Nousimme ylös näkemättä, mitä edessä odotti. Oli vain vihreää, harvapuista mäkeä. Nousin, ja annoin Titon hoitaa kantajan tehtävää. Titon selässä olevassa laukussa olivat juomakupit, koirien ruoat ja herkut. Totti sai sillä aikaa juosta suurimmat menohalunsa pois.





Nousin eteenpäin ja huomasin viimeistenkin puiden jääneen taakseni. Maisemat alkoivat avautua. Käännyin katsomaan taakseni. Pydähdyin. Laskin rinkan maahan. Tunsin raskauden valuvan hartioiltani ja keveyden valtaavan kehoni. Oli helppo hengittää. Oli kaunista. Ilmassa oli keveyttä ja aloin tuntea sisälläni kuplivaa iloa.

Näin Totin juoksevan edellä ja tunsin, miten Tito halusi päästä mukaan. Isoveli osasi kuitenkin hillitä itseään eikä vetänyt omistajaansa kumoon. Totti juoksi vuoroin rinnettä ylös, vuoroin takaisin luokseni. Se oli täynnä riemua ja näytti siltä kuin suurinta tuskaa olisi tuottanut aina seuraavan juoksusuunnan päättäminen. Totti juoksi varpujen seassa, kiipeili kiville, loikki, kiihdytti, pysähtyi haistelemaan ja odotti, että me hitaammat tulisimme katsomaan, miten hienolta kaikki näytti aina vähän ylempänä.

Edellisen päivän epätoivoinen olotila kaikkosi sitä kauemmaksi, mitä korkeammalle kiipesimme. Kaikki ötökät olivat jääneet taakse. Ilmassa väreili vain seikkailu.




Ylitimme kuohuvan kosken ja hieman sen jälkeen tulimme samaisen virran äärelle, mutta huomattavasti ylempänä. Tito ja Totti saivat juosta ja kahlailla, kun minä koin ihanaa vapautta loikoilemalla virtaavan veden päällä kivenlohkareella. Heiluttelin huolettomasti jalkojani ja seurailin pilviä.

Olimme saaneet Hurtalta tulleessa paketissa yllätyksenä myös herkkuja, joista otin rasvaisimmat mukaan reissuun. Erilaisia puristeita naudanmahasta, kalasta ja muista lihoista. Näitä annoin pojille silloin kuin muistin tai pysähdyimme. Erilaisia rasvapalloja, -lastuja ja muita energiaherkkuja on mielestäni hyvä olla mukana, jos meinaa taittaa pidempää pätkää useana peräkkäisenä päivänä. Yhden päivän reissut menevät lähes koiralta kuin koiralta vaikka ilman ruokaakin, jos ovat kunnossa ja reissun jälkeen huolehditaan tarvittavan ravinnon saamisesta.

Koirien suhteen tapahtuu paljon samaa kuin "urheilevilla" ihmisillä. Kun ihminen eksyy kerran kuussa lenkille, ollaan heti proteiinipatukoiden ja erilaisten tankkausjuomien kimpussa. Keskustelupalstoilta kysytään, kuinka paljon nyt pitäisi mitäkin saada ja kuinka paljon tulisi tankata ennen puolen tunnin lenkkiä. Kaksi kertaa viikossa salilla lehteä lukevat pitävät tankkauspäiviä ja ostavat 150 euron trikoita, koska muuten treeni ei mene perille. Onhan näitä viihdyttävää seurata, mutta samalla olen hieman hämmentynyt, miten hukassa ollaan oman kehon kuuntelemisesta. Sama tosiaan koirien kanssa. Ei koira tarvitse mitään erityistä tankkausta ja rasvalisää, jos se käy juoksemassa pari tuntia metsässä. Mutta jos tämä on päivittäistä, mahdollisesti haastavassa maastossa ja vaikkapa pakkasessa, aletaan miettiä ruokavaliota uusiksi. Meillä oli viikon verran patikointia niin, että koirat juoksivat päivittäin arvioni mukaan 20-25 km.



Jatkoimme matkaa. Nousimme hitaasti, mutta varmasti, ylös. Kuljimme pitkin laakeita, tasaisia seutuja. Kävimme notkahduksia alempana, joista taas nousimme ylös. Notkahduksien kohdalla löytyi yleensä virtaavaa vettä, ja pojat pääsivät sekä viilentämään itseään että juomaan niin paljon kuin suinkin oli tarvetta. Tässä vaiheessa myös ymmärsin, ettei minun tarvitse kantaa itselleni juomavettä mukana. Vuorilta virtaava vesi oli niin kirkasta ja raikasta, että tuntui huvittavalta muistella, miten olin ennen reissua tuskaillut kannettavien vesimäärien kanssa. Ei ollut enää kyseistä huolta!




Kun ei ole varsinaista aikataulua tai kiirettä minnekään, tulee kuunneltua omia tuntemuksia eri tavoin kuin yleensä. Aikaa tuntui olevan rajattomasti. Saatoimme makoilla mättäillä ja katsella taivasta tai löhöillä joen reunalla vettä tuijottaen. Saatoimme olla niin vartin tai tunnin. Jatkoimme matkaa, kun tuli tunne, että oli aika jatkaa. Se oli vain tunne, joka tuli. Kiinnostus siitä, mitä löytäisimme seuraavaksi. Mitä olisi seuraavan mäen takana.



Kuljimme, kuljimme ja kuljimme. On mielenkiintoista huomata, miten ajatukset rullasivat estottomasti luonnossa. Ainahan ne niin tuntuvat tekevän, mutta huomaan kuitenkin eron, jos olen useamman päivän peräkkäin luonnossa. Ajatukset rauhoittuvat. Niitä voi alkaa tarkastella ilman, että seuraava puskee jo pintaan. Ne ovat huolettomia, niitä tulee ja niitä menee. Niille on aikaa.

Kunnes jokin leikkaa läpi kaikkien ajatuksien. Muutos näkökentässä. Jotain poikkeavaa. Jotain sellaista, että mieli valpastuu ja tulee kutsuttua pojat viereen. Yht'äkkiä koko vasemman puoleinen horisontti liikkui. Poroja! Satoja poroja! Pysähdyin ja tunsin itseni hyvin pieneksi. Koin pientä turvaa siitä, että katsoin poroja hyvän matkan päästä kahden hurjan (not) koirani kanssa. Kunnes tämäkin pieni turva vietiin. Alle 20 metrin päästä meistä juoksi minut pelästyttäen pieni porolapsi, joka määki. Vaikka kyseessä oli vain vasa, se oli hevosen kokoinen. Kun sellainen juoksee pitkillä koivillaan vierestä ja määkii mennessään, tulee minullekin vähän äitiä ikävä. Koska porothan ovat vaarallisia. Varsinkin emäänsä etsivät porolapset...

Vasa pysähtyi ja jäi katsomaan meitä niin, että välissämme oli iso lammikko. Tito oli sitä mieltä, että nyt tarvittiin ehdottomasti paimenen apua. Se tuijotti vuoroin vasaa, vuoroin minua – hyvin toiveikkaana. Mustavalkoinen koki sisäisen paimenensa heräävän vahvasti ja halusi "auttaa" vasaa pääsemään takaisin muiden porojen luokse. Totti puolestaan katsoi vasaa vasen korva lerpattaen. Totille oli liian vaikeaa ymmärtää. Miksi tuo talon kokoinen eläin tuijotti meitä, miksi Tito oli siitä kiinnostunut ja oliko se eläin sellainen perkele-eläin, mikä tarkoittaisi omistajan kohtalaisen kantavaa karjaisua. Kehuin Tottia vasan katsomisesta, ja se alkoi ymmärtää, että porolasta saisi kyllä katsoa ilman, että huutaisin. Titon laitoin taluttimeen, koska tunnen sen vähän liian hyvin. Se voisi hyvin jäädä muka-juomaan lammikolle tai vaikka uida ihan huomaamattomasti toiselle puolelle, jossa vasa seisoi. Totista ei ollut niin huolta. Sen tunnen myös. En niin hyvin kuin Titoa, mutta kuitenkin niin, että voin jättää vaikeilijan kävelemään vapaasti lähelleni, vaikka jossain olisi poro tai tuhat. Siinä se jolkottelee vieressä, vasen korva lerpattaen.



Lopulta poronen lähti liikkeelle ja suuntasi kohti lajitovereitaan. Mekin jatkoimme matkaa. Tito yritti olla koko ajan valppaana ja valmiina siltä varalta, että näköpiiriin tulisi poroja. Ja niitähän tuli! Poroja oli joka puolella. Vuorten rinteillä, mäkien päällä, ylittämässä vesistöjä – kaikkialla. Jos pysähdyin, kuulin hiljaista kellon kilkatusta. Tämän kilkatuksen Titokin oppi tunnistamaan. Totti taas ei vielä viikon jälkeenkään ymmärtänyt, että kilkatus tarkoitti porojen olevan jossain näköpiirissä. Tottia kiinnostivat lumilaikut ja vesilammikot. Se juoksi niihin aina tilaisuuden tullen. Tai oikeastaan Totti järjesti itselleen tilaisuuden. Ei se odotellut. Jos oli lunta tai vettä, Totti oli siellä.


Ylitimme vesistöjä sujuvasti. Lähes joka kerta pääsin hyppimään mättäiltä ja kiviltä toiselle ilman kenkieni kastumista. Yhden isomman ylityksen saimme tehdä siltaa pitkin. Ja sitten alkoi nousu. Nousu, joka kesti ja kesti. Veikkaisin yhtäjaksoisen nousun kestäneen ainakin pari-kolme tuntia. Vaellussauvoista oli iso apu. Samaten koirien antamasta pienestä vetoavusta. Molemmat saivat vuorollaan auttaa keventämään muuten painavia askeliani. Totti oli edelleen täynnä energiaa ja olisi toivonut minun juoksevan. Sille ei riittänyt vain reipas tahti, jota koetin pitää.

Nousimme myös porolauman läpi. Niin läheltä, että välillä odotimme porojen vähän siirtyvän päästäksemme eteenpäin. Meillä ei ollut kiire eikä ollut poroillakaan. Muutama valkoinenkin poro tuli nähtyä. Kun vihdoin pääsimme laskeutumaan korkealta, kuulin pillin vihellystä. Yritin paikantaa sitä, mutta en nähnyt ketään. Näin kyllä vastakkaisen vuoren rinteillä paljon poroja, joten päättelin mahdollisen paimenen pilleineen olevan jossain siellä. Mutta ei ollut. Vihellys kuului oikealta, vasemmalta, mistä milloinkin. Se oli aivan samanlainen kuin paimenkoirilla käytettävän pillin ääni. Meinasin jo tulla hulluksi, kun en nähnyt, mistä ääni tuli. Kunnes katseeni eksyi lintuun, joka vihelsi ja lenteli meitä ympäröiden. Paimenlintu! Nimesin linnun paimenlinnuksi.




Jatkoimme matkaa alas ja kiersimme isosti säästyäksemme kuivin jaloin. Kaukaa näin jo, että notkossa ennen seuraavaa nousua olisi vesistö. Näytti siltä, että jalkakylpy olisi kuin olisikin tiedossa, mutta kohdalle tullessamme huomasin ilokseni, että voisin hyvin hyppiä kivien kautta toiselle puolelle. Hyppiminen tarkoittaa tässä siis jokaisen kiven tunnustelemista ensin sauvalla sitten toisella jalalla, painon siirtämistä hitaasti kiven päälle, samalla sauvojen tarkkaa asettamista veteen kivien väliin tukemaan ja estämään mahdollinen uintireissu. Kun selässä on lähes 30 kiloa tavaraa, etenee kummasti aika rauhassa kiveltä kivelle. Toki tässä ylityksessä oli reippaasti kiviä ja varsin vakaitakin sellaisia eli ylitykseen ei mennyt kauan aikaa.


Jälleen jatkoimme nousemista. Koko matkan ajan oikealla puolellamme oli isoja vuoria. Nyt aloin ymmärtää, että hiljaa, mutta varmasti, olimme kiertämässä niitä. Joka päivä kiertäisimme hieman pidemmälle.

Pilvet elivät omaa elämäänsä. Ajoittain lähes pilvetön taivas pukeutui toisinaan harsoihin ja hattaroihin. Harmahtavia pilviä näkyi vain kaukaisten vuorien toisella puolella. Pilvien etenemistä oli mahdotonta arvioida. Saati pilvien sademahdollisuutta. Jatkoimme matkaa ja pojat löysivät pari roskaa itselleen kannettavaksi. Erityisesti Totti on sellainen, ettei jätä luontoon mitään. Haluaa kantaa kaikki tölkit, kertakäyttömukit, pahvit ja pullot. Ehkä joku oli leiriytynyt paikassa, josta roskat nyt löytyivät. Pojat olivat joka tapauksessa riemuissaan. Heittelivät muoviesineitä pitkin rinnettä ja kirmasivat perään.


Totti ja Totin aarre.
(En vielä osannut käyttää uutta puhelinta, joten kuva on kummallinen.)

Rips, Raps, Rops. Alkoi sataa. Ei paljon. Vain sen verran, että täytyi ihan takin hihaa hetki tuijottaa voidakseen todeta sateen olevan totta. Heitin rinkan päälle varmuuden vuoksi sadesuojan ja oivalsin samaisella hetkellä, miksi partiolaisperheellä ja vanhalla pariskunnalla oli sadesuojat koko ajan rinkkojensa päällä. Vaikka kovempi sade yllättäisi, voisi vain jatkaa matkaa. Ei tarvitsisi ruveta rinkan kanssa temppuilemaan ja asettelemaan. Viisi minuuttia myöhemmin oli viimeinenkin vesipisara kuivunut takiltani.

Olimme päässeen viimeisen huipun yli ja laskeuduimme alas. Kaukana näkyi pienen pieni, musta rakennus. Olimme perillä! Siltä se tuntui. Jo rakennuksen näkeminen sai aikaan tunteen, että olimme perillä. Siitäkin huolimatta, että vasta reilun tunnin kuluttua olimme laskeutuneet alas, rämpineet vehreiden puiden ja heinikkojen läpi ja löytäneet telttapaikan kuohuvan kosken vierestä.

Koska puhelimeni ei toiminut ja karttajärjestelmäni oli hieman puutteellinen, päätin leiriytyä öisin aina niin, että tiesin lähellä olevan jonkun tuvan. Riitti, että tiesin missä mökki on. Telttani pystytin kauas rakennuksesta niin, etten sitä nähnyt. Jos olisin ollut yksin matkassa, en olisi välttämättä ajatellut turvallisuutta näin. Mutta kahden koiran vuoksi halusin tietää, että mahdollisen hädän tullen, löytäisin tuvalle, josta pääsisin soittamaan. Kuvittelin siis esimerkiksi koiran jalan menevän poikki ja itseni jonnekin keskelle ei mitään. Olin jo todennut, että rinkan sadesuojaa voisi käyttää apuna koiran kantamiseen. Mutta minne minä kantaisin? Joten tuntui turvallisemmalta olla tietoisen matkan päässä tuvasta, jonne tulisi päivän aikana varmasti joku, jolla olisi toimiva puhelin.


Valitsemani telttapaikka kosken vieressä kertoi paljon minusta. Oviaukosta oli pudotus lähes suoraan alas ja kauniit maisemat laaksoon. Telttaa pystyttäessäni huomasin ötököiden löytäneen meidät. Olimme liian matalalla. Oli liian kosteaa ja vehreää. Liian suotuisat olosuhteet viheliäisille purijoille ja pistäjille. Oli kuitenkin jo myöhä ja minä väsynyt, joten en lähtenyt vaihtamaan paikkaa. Kun teltta oli pystyssä, tungin koirat sisään. Tapoin kaikki ötökät, jotka löysin teltasta ja koirien turkeista. Oli niitä ainakin prosentti vähemmän kuin Kuohkimäjärvellä...


Olin väsynyt. Huomasin väsymykseni vasta nyt, kun pysähdyin kunnolla. Emme olleet alkupäivän pysähdyksien jälkeen pitäneet enää taukoja. Olimme vain kiivenneet, laskeutuneet ja kiivenneet lisää. En jaksanut tehdä ruokaa. Söin pähkinöitä, taateleita ja tummaa suklaata. Teki mieli karjalanpiirakoita. Siitäkin huolimatta, etten ollut syönyt karjalanpiirakoita moneen vuoteen. Koirille annoin ruokaa teltassa. Totti söi, Tito vain vähän. En ollut huolissani. Söisi aamulla sitten. Kävin hakemassa juomavettä koskesta ja jätin koirat telttaan. Eivät ne edes yrittäneet mukaan. Nekin olivat väsyneitä. Laitoin aamupuuron turpoamaan valmiiksi Trangiaan kannen alle. Vaihdoin vaatteet ja sukelsin makuupussiini. Luin pitkään ja katselin vieressäni nukkuvia koiria. Loimet niskassa ne olivat ehtineet levitä raajat levällään teltan lattialle vieden lähes kaiken lattiatilan. Minä yritin nöyrästi sovittaa itseni koirien väliin.

Koirilla oli jälleen yksi seikkailu takana. Niin oli minullakin. Mutta en vielä tiennyt, että vaellukseni suurimmat seikkailut olisivat vasta tulossa.


maanantai 20. marraskuuta 2017

Polttelee, polttelee...

Nimittäin monta mielenkiintoista tekstiä luonnoksissa. Tekstiä on tällä hetkellä kuitenkin sykittävä aika moneen suuntaan, joten focus ei ole tässä blogissa nyt ainakaan vielä kahteen viikkoon. Joskohan sitten saisi uutta ajatusta taas tulille! Vaellustekstit olisi hyvä saada purkkiin ja yhteistyönä saatuja tuotteita ajattelin laittaa arvontaan, koska kaikki eivät olleetkaan Titon ja Totin kokoa. Mieluummin laitan hyvän kiertämään kuin annan pölyyntyä laatikoissa!

Tässä kuitenkin esimerkiksi eilistä iltapuuhastelua Totin kanssa. Kontaktit ovat työn alla ja muutaman opettelukerran jälkeen ne näyttävät tältä. Totti on lisäksi käynyt leikkimässä ihan oikeilla esteillä. Ei se niitä kokonaisena vielä tee, mutta tavoite on rakentaa osa paloista kotona, osa kentällä ja odottaa sitä hetkeä, kun koira "vaan tajuaa" eli yhdistää asiat toisiinsa. Takaraivossa tosin on tunne, että Totti tulee vielä höynäyttämään pahasti. Ei ole ihan niin smooth polku tämän vekkulin kanssa.



Karkasi viime perjantaina keinullekin. Hullu. Tuli rytinällä alas ja halusi sen jälkeen uudestaan, uudestaan ja uudestaan. Tottihan on ollut aina sellainen, että se yhtenä päivänä tekee kaikkensa päästäkseen paikkaan A, seuraavana päivänä kohde on jo muuttunut ja B on "the thing", kun kolmantena Hottentotti havaitsee C:n ja livahtaa sinne heti, kun silmä välttää. Yleensä paikat ovat korkeita, vaarallisia, liukkaita ja minulla sydän syrjällään, kun tuo muka-ketterä yrittää selvitä hengissä. "Asennetta oli enemmän kuin taitoo..."

perjantai 3. marraskuuta 2017

It's a gut feeling

Se on sellainen tunne. Tunne, että ihan kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Sellainen tunne, joka vaivaa mieltä, mutta sitä ei osaa oikein pukea sanoiksi.

Tito on ollut tavallinen itsensä: iloinen, välillä korvaton, paras koira ikinä. Mutta samalla lattioilta on löytynyt silloin tällöin verilaikkuja. Kuin taloudessa olisi juoksuinen narttu. Sitten aloin kiinnittää huomiota vesikattilan jatkuvaan täyttämiseen. Meillä on kylpyhuoneessa iso, painava 10-litrainen kattila, josta täyteen noin kolmasosa päivän-parin välein. Iso kattila pitää lattiat Totinkin juomisen jälkeen kuivina. Totti juo niin, että puolet suuhun ja puolet ympäristöön. Kattila on toiminut loistavasti. Isosta kattilasta huolimatta sitä on pitänyt viime aikoina täyttää vähän koko ajan. Samalla muuttui Titon virtsaaminen. Aikaisemmin lähinnä puiden ja puskien lyhyt merkkailu muuttui muutaman minuutin lorottamiseen ja paikallaan seisomiseen, jonka jälkeen pystyi taas merkkailemaan. Tito ei ole koskaan ollut lorottelija niin kuin Totti, joka on aina voinut seistä pienen ikuisuuden pissaamassa ja lähteä siitä kävelemäänkin – edelleen pissaten. Tito on aina hoitanut hommat asiallisesti. Merkkailua niin kuin isot miehet tekevät.

Tänään koulusta on etäpäivä eli laajan tutkielman tekemiseen varattu päivä. Aamulla suuntasin eri tietolähteisiin tutustumisen sijaan Titon kanssa eläinlääkäriin. Kerroin eläinlääkärille, että joku häikkä Supermiehessäni on. Mielestäni ihanan rempseä, asiantunteva, ei sössöttävä eläinlääkäri kertoili vaihtoehtoja kuulemansa perusteella ja pisti meidät pakasterasian kanssa ulos keräämään virtsanäytettä. Näytteestä otettiin useampia testejä ja kaikki näytti hyvältä. Eläinlääkäri tunnusteli eturauhasen ja totesi sen olevan hieman laajentunut. Ei kuitenkaan merkittävästi. Sen verran, että määräsi siihen viikon kuurin Ypozanea. Verinäytteen ottamistaa pohdittiin, mutta eläinlääkäri päätti vielä tehdän jonkin testin virtsasta. Siitä löytyikin kaikista edellisistä puhtaista tuloksista huolimatta hurja määrä punasoluja. Koska Tito on ollut iloinen ja hyväntuulinen, syönyt hyvin ja voinut muuten aivan normaalisti, eläinlääkäri määräsi vastahakoisesti viikoksi antibioottia. Vastahakoisesti sen vuoksi, että eläinlääkäri ajatteli antibiooteista samalla tavalla kuin minä eli ei niitä mielellään söisi tai suosittelisi. Viimeksi kesällä minulle määrättiin antibioottia ruohonleikkurin terän nappastua varpaastani pienen siivun ja kynnen. Lääkäri ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vakuuttava, joten resepti lensi ensimmäiseen roskikseen, joka tuli vastaan. Selvisin hengissä.


Titon osalta en tällaista liikettä tehnyt. Omasta puolestani voin tehdä terveyteeni liittyviä päätöksiä, mutta en lähde pätemään punasoluista koirani virtsassa...

Eläinlääkärikäynnin jälkeen käveltimme pitkin peltoja kohti apteekkia. Näimme peuran ja pari pupua. Tito nautti vapaudesta ja hetkestä ilman Tottia. Sai leikkiä taluttimella omiaan ja makoilla virtaavassa ojassa. Vesihän on parasta siellä, missä se virtaa suoraan pelloilta.

Nyt toivotaan parasta. Että antibiootit purevat, Titon suolisto kestää niiden aiheuttaman tuhon (saa toki maitohappobakteereja ja boulardiitakin), virtsaaminen palautuu entiselleen eikä veritippoja enää löytyisi. Toivotaan parasta. Kontrolli on parin viikon päästä.








maanantai 30. lokakuuta 2017

Maailma on täällä, täällä meitä varten

Aika kärppänä saa olla, jos mielii peruutuspaikoille ihanan Maijun treeneihin! Paikat menevät kuin kuumille kiville, mutta viime viikolla osui arpa kohdille ja tänään nautittiin vartti hyvästä opastuksesta.

Kaikkia hienoja sanoja emme tiedä ohjauksille, mutta aivan hurjan hyviä juttuja tuli tehtyä. Välistävetohommat ovat vaikeita ja uudehkoja, samaten niistopyöritykset. Ei lopu harjoiteltavat asiat kesken!

Kepit ja kontaktit menivät kuitenkin loistavasti ja vieläkin hymyilyttää, ettei kesällä osattu näitä ollenkaan tai olisi edes suostuttu tekemään osana rataa. Nyt me teemme. Me osaamme.

Meiltä kysyttiin, milloin menemme seuraaviin kisoihin. Onhan tätä pohdittu, mutta vastaukseni oli aika epämääräinen. Minä kun en halua mennä kisoihin niin, että käymme kerran viikossa treenaamassa. Se on mille tahansa lajille liian harvoin. Sanon minä, joka pitää agilitysta parin vuoden taukoja. Kerran viikossa treenaamalla näin alkutaipaleella pidetään juuri ja juuri taitoja yllä. Rutiinia, toistoja ja osaamisen haastamista on kuitenkin turha toivoa.

Maiju sanoi tärkeän huomion siitä, että olen Titon kanssa onnekas. Supersankari on jo, siis VASTA, 7-vuotias. Mutta sillä ei ole 7-vuotiaan agilitykoiran rasitusta takanaan. Joten iästään huolimatta Tito voi hyvin harrastaa, vaikka toki huomaan, että se hidastuu toistojen kasvaessa nopeammin kuin aikaisemmin. Onneksi on pikkuveli, joka voi aina paikata.

Kun lämmittelyt ja loppuverryttelyt tulee tehtyä tunnollisesti ja kylmillä säillä muistan heittää nuttua niskaan tauoilla, Titon kanssa on vielä kaikki mahdollista.

Ai niin, tänään nutut unohtuivat matkasta. Tito sai siis paksun toppatakin niskaansa. Keinot on monet!


lauantai 28. lokakuuta 2017

Käytiin koirapuistossa

Tito on käynyt ehkä kerran koirapuistossa niin, että siellä on ollut toinenkin koira. Muistaakseni kaverin koira, jota ei voinut muualla pitää vapaana karkaamisvaaran vuoksi. Sen lisäksi Tito on käynyt tyhjässä koirapuistossa ihan pienenä harjoittelemassa hajuilta luoksetuloa ja luoksetuloa muutenkin, koska halusin haastaa pikkuista. En muista, onko Totti joskus harjoitellut vastaavaa tai ollut koirapuistossa muutenkaan. Veikkaisin, ettei ole.

Koirapuistot ovat kamalia. Ei niissä käy, jos haluaa pitää omasta tai koiriensa täysjärkisyydestä huolta. Syitä, miksi en halua käydä koirapuistoissa ovat esimerkiksi:
  • Muiden koirien omistajat eivät ole kiinnostuneita omien koiriensa käyttäytymisestä. Koirat päästetään vapaaksi ja sen jälkeen koirat saavat tehdä mitä huvittaa. Koirien käyttäytymiseen puututaan mahdollisesti vasta sitten, jos syntyy isoja tappeluja. Kuitenkaan koirien väliseen muuhun kommunikointiin ei puututa.
  • Muut koirat eivät osaa puhua "koiraa". Eivät siis ymmärrä toisten koirien eleitä ja ovat mahdollisesti epäreiluja. Ihan niin kuin ihmistenkin välillä, kommunikointitaidot ovat tärkeitä.
  • Omat hermoni eivät kestä, jos näen puistoon tuotavan koiran, joka ei ole sinne soveltuva tai valmis. Pelokkaita koiria, jotka tuodaan sosialistumaan ja rohkaistumaan. En halua yksinkertaisesti nähdä sitä, miten pelokkaita koiria usutetaan leikkimään muiden koirien kanssa ja jos ne hakevat turvaan omistajansa luokse, omistaja siirtyy pois ja kehottaa mennä leikkimään.
Ei, en vain pysty...

Tänään kävi sitten se poikkeus säännöstä. Olin ulkona Titon ja Totin kanssa läheisillä "pelloilla" eli aukeilla nurmikentillä. Mitä ne ovat? Niittyjä? Vastaan tuli airedalenterrieri, jonka omistaja lähes kantoi koiran ohitsemme, koska koira vain rähisi ja meinasi vetää omistajansa perässään meidän luokse.

Olimme sivuuttamassa isoa koirapuistoa, kun näin puistossa kauniin valkoisen koiran. Koiran elekieli näytti minun silmääni hyvältä. Se oli levollinen, ei yli-innokas eikä liian valpas. Sellainen hillitty. Ilmeisesti en katsonut koiraa kovin huomaamattomasti, koska koiran omistaja huikkasi, että kyllä puistoon saisi tulla. Hetken kävin taistelua pääni sisällä. "Tuonne puistoonko? KOIRApuistoon? Minun koirat koirapuistoon?!" 

Olimme sopivasti vastakkaisella puolella kuin koirapuiston portti, joten lähestyin ensin vain puistoa. Huikkasin pojille, jotka olivat totutusti vapaana, että tulisivat mukaani. Seurailin samalla, miten ne ja valkoinen koira kommunikoivat puiston aidan läpi. Hyvinhän ne. Kaikki kolme olivat kiinnostuneita toisistaan, mutta mitään ylimitoitettuja eleitä ei näkynyt. Tito heilutti innoissaan häntäänsä ja teki leikkiinkutsuja. Totti haisteli valkoista, nosti häntäänsä ja merkkasi. Tottihan ei lähtökohtaisesti ole sitä mieltä, että muiden koirien olemassaolo olisi jotenkin oikeutettua. Siitä huolimatta se osasi olla kiinnostunut ja utelias ilman sellaisia eleitä, jotka olisivat sinetöineet päätökseni puiston hylkäämisen suhteen.

Joten me menimme puistoon. Husky odotti kiltisti puistossa, kun Tito ja Totti istuivat portilla odottamassa lupaa lähteä leikkimään. Ja sitten oli kolme koiraa leikkimässä. Haistelua, merkkailua, juoksemista, pientä nujakointia ja lisää hölköttelyä ympäriinsä. Löysin omistajan kanssa yhteisen sävelen ja selvisi, että myös huskyn omistaja on tarkka koiransa leikkikavereista. Hän yleensä lähteekin puistoista, jos sinne on tulossa muita. Enkä yhtään ihmetellyt. Niin kultainen oli valkoisen luonne. Viehkeä ja lempeä – unohtamatta kuitenkaan 9-kuukautisen nuoren koiran leikkisyyttä.

Puistoon tuli kolmaskin ihminen sekarotuisen koiran kanssa ja lopulta vielä iso, komea collie. Seurasin koiria ja puutuinmuutaman kerran, kun Tito tai Totti oli liian innokas. Esimerkiksi sekarotuinen ei osannut oikein sanoa Totille, ettei ollut valmis vielä treffeille. Totti taas olisi halunnut suoraan alttarille. Totti olisi halunnut hirveästi olla lähellä, mutta minä tylsänä omistajan luin sekarotuisen eleitä ja puutuin liian innokkaan sulhon liehittelyihin, jos ne eivät silmääni miellyttäneet. Koska koen sen vastuukseni. Tito puolestaan halusi käydä keskustelua ison collien kanssa siitä, kumpi onkaan komeampi. Tito yritti ensin olla kovasti komea ja iso, mutta minkäs tuo rimppakinttu voi ison collien kaulukselle ja peitteelle. Kruunajaiset olivat nopeasti ohitse ja Tito nöyrtyi heti puiston toiseksi komeimmaksi koiraksi. Reippaan tunnin jälkeen puistoa alkoi lähestyä nainen, jonka kahden koiran elekieli oli sellaista, että äkkiä karkuun. Me poistuimme huskynaisen kanssa ja annoimme rähiseviä ja kiskovia koiriaan kaulapannoista kiinni pitelevän naisen mennä puistoon. Ettei vain jäisi liian ruusuinen kuva koirapuistoista...

Oli siinä ajatustyötä kerrakseen. Minä, joka niin tarkkaan valitsee koiriensa leikkikaverit, olin vienyt koirani koirapuistoon. En tyhjään, vaan sellaiseen, jossa oli koiria. Muita koiria. Vieraita koiria. Kolme vierasta koiraa. Huhhuh... Eipä tarvitse enää viedä. Vähän niin kuin agilityssa. Viralliset kisat on nyt käyty. Niin eihän me nyt uudestaan! Pitää lopettaa huipulla. Myös koirapuistoilu.

tiistai 17. lokakuuta 2017

Raporttia reissusta

Tällä hetkellä majaillaan vuonon rannalla noin 1500 kilometrin päässä Helsingistä, Norjassa. Reissusta ei ole tulossa erikseen postauksia, mutta huomioita, kuvia ja muuta reissuun liittyvää voi bongailla Titon ja Totin Facebook-sivuilta.


tiistai 10. lokakuuta 2017

Ensimmäisissä ihan oikeissa agilitykilpailuissa!

Palataan parin viikon takaiseen sanojen kera...

---

Niin koitti kisa-aamu!

Kyyti löytyi vähän liiankin suurella sattumalla lähes seinänaapurista. On se kumma, miten joku on menossa samoihin kisoihin viereisestä ulko-ovesta! Homma siis pelitti, vaikka olin muutaman minuutin myöhässä. Myöhässä, koska pyörin aamulla kotona ympyrää miettien, onko kaikki nyt mukana. Hississäkin ehdittiin jo olla Titon kanssa, kunnes piti käydä vielä jotain kotoota hakemassa. Ja tarvittavat paperit tarkistin vaatimattomasti noin kymmenen kertaa. Ettei vain ole Totin rokotuskortti ja onhan nyt tarvittavat merkinnät... Pientä jännitystä ilmassa? Ehkä.

Kisapaikalla kävin ulkoiluttamassa Titoa hetken, minkä jälkeen vein sen lainaksi saatuun isoon kuljetuslaatikkoon syrjäiseen huoneeseen. Onneksi Titolla on toisinaan jonkinlaisia kykyjä odottaa rauhassa. Tänään oli se "toisinaan" eikä tuo metelöinyt tai vinkunut. Titohan voisi ottaa hampailla oven ritilästä kiinni ja pistää menemään. Kiltisti odotti kuitenkin eikä ruvennut hötkyilemään.

Juttelin tuttujen kanssa ja kovasti minulta kysyttiin jännityksen tilannetta. Kyllähän minua jännitti, mutta ei samalla tavoin kuin esimerkiksi puheen pitäminen. Purjehdin aikoinaan useita vuosia kilpaa ja starttikellon viimeiset piippaavat sekunnit tulivat tutuiksi. Mutta ei silloinkaan jännittänyt. Silloin oli keskityttävä ihan muihin asioihin kuin jännittämiseen. Purjehduskilpailujen lähdöissä on monta muuttuvaa tekijää, joten jännitys poistui aina tuulen mukana. Olen myös viime vuosina hakeutunut oikein ajatuksella tilanteisiin, joissa jännittää, joten tunne on niin tuttu, että se on jo ihan normaalia.

Mikä sitten jännitti kuitenkin ihan vähäsen sunnuntaina? Ei Titon osaaminen, ei muiden osaaminen, ei yhtään mikään sellainen. Ihan vaan se tavallinen eli radan muistaminen. Se on minulle vaikeaa. Ei ole rutiinia, tekniikkaa. Ei ole selkeää "how to". Ei ole vielä omaa juttua ratojen muistamiseen. Tai ei ehkä radankaan, vaan radalla olevien kokonaisuuksien, linjojen, ohjauksien. Ei ole vielä kykyä ymmärtää, mihin kaikkialle ehdin ja mikä kaikki on mahdollista.

Työntekijät rakensivat rataa ja minä katselin välillä, mitä esteistä oli muodostumassa. Hmm... Parempi käydä vielä ulkona Titon kanssa. Ottaa hetki meille. Kisojen tuli alkaa kello 10 ja ensimmäisenä olivat minit ja medit. Että eihän siinä ollut mikään kiire. Joten vein Titon ulos, annoin sen juosta, ravuutin ja leikitin. Tein omat lämmittelyt ja päätin palata hallille. Kello alkoi lähestyä kymmentä.

Kun tulin halliin, sain erikoisia katseita osakseni. Ohops, tuomari oli jo puhumassa kisaajille ja ilmeisesti rataan tutustuisivat kaikki luokat yhdessä. Annoin takkini ja Titon ensimmäiselle ihmiselle, joka oli vastassa ja hivuttauduin muiden joukkoon kuuntelemaan tuomaria. Olin ajatellut, että tietysti jokainen luokka tutustuu rataan vasta ennen oman luokkansa startteja. Ei ollut ihan tuttu tämä järjestely, jossa kaikki hyörivät samaan aikaan radan kimpussa. Mutta mitä pienistä!

Tutustuin rataan aika vauhdilla. Sain juostua radan useamman kerran kovaa läpi ja kuiskailin käskyjä hiljaa mennessäni. Paitsi keinu-käskyä. Sen sanoin niin jämäkästi ja monta kertaa, että saattoi jonkun toisenkin kilpailijan käsky muuttua "GUNGA, GUNGA!"-käskyksi.

Tutustumisen jälkeen näin, että Tito oli siirtynyt uudelle pitäjälle. Anja oli tullut ihan meitä varten kannustamaan ja pitämään huolta eksyneestä parivaljakosta. Anjalla on sekä Tito että Totin sisko. Ihanalla Anjalla on vuosien (vai voidaanko puhua jo vuosikymmenien) kokemus agilitysta. Kaikki ne kisat, jotka me olemme jättäneet väliin, Anja on käynyt kisaamassa. Kaikki ne tauot, joita me olemme pitäneet, Anja on treenannut. Eli toisin sanoen täydellinen varikkohenkilö meille! Joku joka näkee kentän laidalta radan oikut ja pienet ansapaikat. Pienet sen vuoksi, ettei isoja loukkoja ykkösten radoilla yleensä ole.

Anjan kanssa käytiin vähän rataa yhdessä läpi. Hän kyseli esimerkiksi, miten olin eri kohtia ajatellut ohjata. Olipa oikein erittäin hyvä vielä ääneen toiselle kertoa, mitä on radalle suunnitellut. Eivät ohjaukset täysin puuroudu omassa päässä, kun niitä joutuu sanottamaan.

Minit menivät. Medit menivät. Maxit alkoivat. Huuuuuh! Tuli meidän vuoro. Olin jo aloittamassa, kun kuulin Anjan kuiskaavan: "Älkää menkö vielä." No ohoh! Tuomari oli puhumassa ratatyöntekijöiden kanssa jotain. Oli toki meidän vuoro, mutta ei vielä lupa aloittaa. Otin Titon pois lähdöstä ja vein se eri kohtaan makaamaan ja odottamaan. En halunnut pitää sitä lähdössä "turhaan". Ei Tito siitä lähtisi, mutta kyllä sen mielentila ehtisi muuttua ja keskittyminen saattaisi herpaantua. Totti vastaavassa tilanteessa olisi jo aloittanut, koska odottaminen on yliarvostettua.

Lopulta kuului pillin ääni ja aloitimme. Alku meni hyvin. Tito tuntui vähän tavallista hitaammalta, mutta se meni niin kuin ohjasin ja toivoin. Puolessa välissä oli kepeille tuleminen suoraan ja sitä kulmaa onkin harjoiteltu Titon kanssa ehkä vähiten. Kepit tuntuivat kestävän ikuisuuden. Olisin halunnut hihkua Titoon lisää vauhtia, mutta pelkäsin Supermiehen jättävän kepit kesken, jos en antaisi suorittaa estettä rauhassa. Suoria keppejä oli tehty kuitenkin vasta kaksi kuukautta. Rata jatkui ja tulimme kohtaan, jossa yli puolet koirista oli juossut putken jälkeisestä hypystä puomille, vaikka tarkoitus oli mennä keinulle. Olin ennen rataa tätä miettinyt ja Anjakin taisi sanoa asiasta. Kaikesta huolimatta Tito alkoi uhkaavasti ajautua puomille. Napakka käskytys ja sain Titon pois alle metrin päässä olevalta väärältä radalta. Keinu meni aika vauhdikkaasti ja lentokeinulta vältyttiin täpärästi. Loppuosa rataa meni niin kuin olin suunnitellutkin. Nollana maaliin ja tuntui tietysti hyvältä. Hieman mietitytti Titon hitaus. Eihän se ole koskaan ollut agilityssa Totin tyylinen, joka sinkoaa menemään. Tottia ei saa huudettua vääriltä radoilta pois. Meni jo. Noh, uusi paikka ja mitä noita tekosyitä nyt on.

Alkoi toisen radan rakentaminen. Se oli minulle ohjauksellisesti haastavampi tutustumisvaiheessa. Jäin arpomaan erityisesti kahden hypyn väliä. Jos en heti lyö lukkoon ohjausta, niitä tulee viisi mieleen. Että näin, voiko noin, tai ehkä tuollai, vai olisiko parempi tätä kautta, ehkä kuitenkin tuosta... Ei hyvä. Hukkaan luonnollisuuden. Meidän jutun. Alan ajatella liikaa. Juoksin rataa läpi ja loppupään SIIHEN kohtaan pysähdyin joka kerta. Sitä ollaan tummilla vesillä, jos ei harjoitellessakaan saa juostua tai edes käveltyä rataa läpi. Lisää soppaan koira ja tadaa, you are done.

Tuli meidän vuoro. Pari estettä hyvin, kolmannen ohjasin jotenkin laiskasti. En jämäkästi kertoen, mikä este ja minne sen jälkeen. Eeeei, kun vähän sillä tavoin kättä kevyesti heilauttaen. Ja silloin näin  Titon ilmeen. Sen katse skannasi esteitä ja näin epävarmuuden hetken. Skarppasin, jatkettiin napakammin. Mutta huomasin häiriintyneeni Titon epävarmasta ilmeestä. Tuli kohta, jossa piti kääntää tiukasti. Olin harjoitellut tämän monen monta kertaa tutustumisessa, mutta Tito  l e v i s i  läheisten planeettojen kiertoradoille. Sain Titon isolta hakukaareltaan takasin ja rata jatkui. Jatkui hyvin, sain vietyä pitkälti niin kuin olin ajatellut. Tultiin putkesta hypyn kautta kepeille ja joku rytmikadotus iski, Tito eksyi keppeihin kuin mikadoon. Kutsuin heti pois, käskytin kierron selän takaa ja annoin tehdä uusiksi. Samalla paukuttelin sisäisiä henkseleitäni siitä, että olen opettanut Titon kiertämään selkäni takaa. Aivan kullan arvoista tällaisissa tilanteissa!

Alettiin lähestyä loppua. Puomi check, Tito takaakiertoon hypylle ja sitten iski tyhjä kohta. Epätoivoinen räpiköinti ja Titon matka meinasi tyssätä siihen, otin uuden tilan ja veimme radan loppuun. Radalta siis 5 kepeiltä ja toinen samanlainen tuosta lopun hetkellisestä ohjausten arpomisesta.

Kolmas rata oli hyppyrata. Enää ei jännittänyt muistaminenkaan. Ehkä kahden edeltävän radan mieleen painaminen oli tuottanut sopivaa harjoitusta ja nyt olo tuntui varmemmalta. Ja niinhän se on, että ei kannata nuolaista ennen kuin tipahtaa... Päästiin tekemään ja rata tuntui hyvältä. Sain käännettyä, juoksin kovaa. Tehtiin yhdessä. Sitten tuli kahden hypyn ja pujottelun kohta, jossa ensimmäisellä hypyllä tein onnettoman takaaleikkauksen, unohdin koiran ja ohjasin esteen ohi, jotta epämääräisyyksien jälkeen saisimme vielä uuden mikadosotkun kepeille. Kutsu, selän takaa kierto ja rata jatkui. Keppien jälkeen menikin se osuus, jota eniten jännäsin, varsin mallikkaasti. Ei ylimääräistä kaarrattelua ja ehdin kutakuinkin niin kuin olin toivonut. Jälleen kerran 5 esteen ohituksesta ja toinen kepeiltä.

Kolmesta radasta saldona: 0 LUVA, 10 ja 10

Oli palkintojenjaon aika. Hieman hämmästyin, kun Titoliini kuulutettiin kartturinsa kanssa ensimmäisen radan voittajaksi. Siis mitä kummaa? Mehän tehtiin viittä vaille väärä ratakin... Palkintolaatikkoa noutamaan ja tuomaria kättelemään. Ajattelin hakea seuraavaksi takin, jotta voisimme käydä Anjan kanssa hänen autollaan, koska Totin sisko, Typy, oli mukana. Pitihän tyttöstä päästä näkemään. Mutta en ehtinyt mitään takkia hakemaan, koska meitä pyydettiin toistamiseen ykköspallille. Hetkinen, siis kaiken sen mikado-sotkun ja ohjausten arpomisen jälkeen? Noh, uutta laatikkoa hakemaan ja tuomaria kättelemään. Jotta hämmennykseni olisi taattu, kävimme vielä kolmannenkin ykköslaatikon hakemassa. Tuntui huijaamiselta. Että niillä vähemmän ehjillä radoilla saattoi pokata ykkösiä. Olen aina ajatellut, että ykkösiä otetaan nollilla ja ihanneaikojen alittamisella. Muuten sinne ei ole asiaa. Että mikäs juttu tämä tämmöinen oikein on?

Olinhan minä meidän tekemiseen erittäin tyyytyväinen! Mehän kävimme ihan oikeissa kisoissa. Kontaktit osuivat, paljon oli hyviä kohtia, vikaan menneet kepit saatiin toisella yrittämällä korjattua, muistin radat... Jotta voittajakriteerini eivät täysin murenisi ja voisin pitää ne edelleen ajatuksella "virhepisteetön, ehjin ja nopein rata", täytynee katsoa isommat kisat ja käydä ottamassa kovemmin osumaa. Käydä toteamassa, että radan muistamisen lisäksi on osattava muutakin.

Olen nyt saanut kuulla olevani aivan liian tiukka tämän voittajakriteerini kanssa. Että juoksukisoissakin voittaja on se nopein, vaikka hän ei olisi tehnyt uutta maailmanennätystä siinä samalla. Että agilityssa voittaja on se, joka tekee yksinkertaisesti vähiten virheitä ja sen jälkeen on kaikista nopein. Katellaan...

Isoimmaksi kehityskohteeksi otin kisoista oman pääni. Eipä se ole uusi kehityskohde muutenkaan, mutta erityisesti haluan keskittyä pään nollaamiseen sen jälkeen, jos radalla tapahtuu jotain. Huomasin, etten osaa jatkaa "kuin mitään ei olisi tapahtunut" nähtyäni Titon eksyneen ilmeen tai kun takaaleikkaus ontui ja niin edelleen.

Toiseksi huomioksi käteen jäi tukihenkilön tärkeys. Ihminen, joka ei hermoile tai sekoile ja tietää tasan, mitä kisoissa tapahtuu. Kiitos, Anja, tärkeästä ja onnistuneesta varikkotyöskentelystä!

Muut sanoisivat kehityskohteeksi kisoihin ilmoittautumisen. Katellaan...

Kuvat stillejä videosta.




sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Viikko voittamisesta

Teksti on tekeillä, mutta muistellaan nyt vielä vähän kuvan avulla viikon takaista jännitysnäytelmää!

A post shared by Tito & Totti (@totti_tito_) on

keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Hotti sai palan taivasta

Titon ja Totin Facebook-sivulla jo mainittukin, mutta täytyy tännekin kertoa. Totin namimaatti on saapunut ja nuorukainen on ottanut sen onnistuneesti käyttöön:


lauantai 23. syyskuuta 2017

Ensimmäistä kertaa samalla kentällä

Paradise has never been about places.
It exists in moments.
In connection.
In flashes across time.

Tälläkin viikolla on painettu kolmesti kentille menemään. Ajattelin, että vedetään nyt ainakin syksy sellaisella tahdilla, että tehdään eri tavoin kuin aikaisemmin. On ollut vuosia, kun kentällä on käyty kaksi kertaa. On ollut parin vuoden täydellinen tauko lajista. On varattu hallista treenivuoroa parina talvena kaveriporukan kanssa. On treenattu kerran vuodessa, kerran kuussa, kerran viikossa ja nyt treenataan kolmesti tai välillä jopa neljästi viikossa. Tavoitteita on ja ei. Kisatavoitteita ei ole, vaikka menin ilmoittautumaan oikeisiin virallisiin. Kun nyt on se lisenssikin hankittuna... Kisoihin on lähinnä ajatus, että mennään tekemään rata, jonka joku toinen on suunnitellut. Katsotaan, miten kaikki tässä parin kuukauden aikana kokoon veivattu toimii uudessa paikassa. That's it.

Tito on harjoitellut samoja asioita koko syksyn niin, että olen heittänyt aina uusia mausteita soppaan. Esimerkiksi keinua ollaan harjoiteltu kolmen putken ja yhden keinun rallituksella. Ihan vain, koska me voidaan tehdä ihan mitä vaan!

Totin kanssa on tapahtunut jotain isoa. Niin isoa, että poistun treenien päätteeksi metsän ja peltojen kautta niin leveästi hymyillen, että vastaantulijat pitävät kylähulluna. Olen alkanut ihan ujosti pääsemään Totin kanssa uudelle tasolle. Sitä tasoa kutsutaan yhteistyöksi.

Meillähän on ollut Totin kanssa aika ... hmm ... erikoinen agilitytaival. Se on ollut kentällä ensimmäisen kerran ihan pienenä. Karannut juoksemaan pitkin puomia, pudonnut keinulta, kiertänyt siivekkeitä hullunkiilto silmissä – se oli ehkä 4 kuukautta vanha silloin. Sitä ei koskaan tarvinnut sytyttää. Sitä ei koskaan tarvinnut erikseen motivoida. Olin tehnyt sen puolen jo kotona. Ja Totti tiesi kentälle päästyään heti, että nyt ollaan ytimessä.

Sen jälkeen Totti on aina tiennyt. Se on huutanut päästäkseen kepeille. Se ei ole pysynyt lähdöissä. Se on karannut kaikille esteille. Se on hypännyt kenttiä rajaavien aitojen yli viereisille kentille monen monta kertaa, koska sielläkin on ollut esteitä. Se on kaatanut siivekkeitä kuin ohikiitävä hurrikaani. Se on juossut rimojen ali, suoraan edessä olevien hyppyjen ohi ja tiputtanut 75 % rimoista, joista se on yrittänyt kompuroida yli. Voisi kuvitella, että nämä olisivat niitä pentuajan juttuja. Mutta ei, nämä ovat ihan tämän syksyn juttuja kaikki! Totti on nyt neljä. Vuotta.

Joten tässä on tehty aikamoista työtä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kaikki, jotka ovat nähneet Totin kentällä, ovat sanoneet sen olevan makea. Samaiset ihmiset ovat toivottaneet hyviä hermoja ja paljon onnea matkaan. Koska on ollut päivän selvää, että olemme rämpimässä sellaisen suon läpi, ettei tosikaan.

Totti on voimaa ja nopeutta. Se niitä niin paljon, että muille ominaisuuksille on jäänyt vähän tilaa. Se antaa kaikkensa heti. Sen kanssa on voinut tehdä muutaman toiston, mutta ei yhtään enempää. Koska Totille ei ole enää annettavaa sen jälkeen. Se on aina 100 % eikä anna anteeksi mitään. Se ei paikkaa. Se ei korjaa. Se on raa'an rehellinen.

Ja sen vuoksi on tehty, kokeiltu, yritetty, todettu asioita huonoiksi, oltu sinnikkäitä, uskottu, toivottu, nöyrrytty, kirottu, melkein luovutettu ja nyt parin kuukauden jälkeen tehtiin neljä settiä (keppejä, kontakteja, keppejä, valsseja) asioita yhdessä.

Hyvänen aika, miltä tuntui tehdä tuon voimapesän kanssa yhdessä! Miltä tuntui viedä ja olla vietävänä samaan aikaan – tasapainoitella kuilun reunalla. Sellaista yhteyttä meillä ei ole koskaan vielä ollut. Kaiken sen nopeuden, voiman ja hulluuden lisäksi oli rauhaa. Totti ei ollut hetkeäkään hitaampi tai vähemmän kuin se on. Mutta se pysyi kasassa. Se pystyi keskittymään ja lukemaan epämääräistä viittomakieltäni, jonka yritin pitää yksinkertaisena ja selkeänä.

Totti ja minä olimme ensimmäistä kertaa samalla kentällä.