Ensimmäistä kertaa samalla kentällä

Paradise has never been about places.

It exists in moments.

In connection.

In flashes across time.

Tälläkin viikolla on painettu kolmesti kentille menemään. Ajattelin, että vedetään nyt ainakin syksy sellaisella tahdilla, että tehdään eri tavoin kuin aikaisemmin. On ollut vuosia, kun kentällä on käyty kaksi kertaa. On ollut parin vuoden täydellinen tauko lajista. On varattu hallista treenivuoroa parina talvena kaveriporukan kanssa. On treenattu kerran vuodessa, kerran kuussa, kerran viikossa ja nyt treenataan kolmesti tai välillä jopa neljästi viikossa. Tavoitteita on ja ei. Kisatavoitteita ei ole, vaikka menin ilmoittautumaan oikeisiin virallisiin. Kun nyt on se lisenssikin hankittuna... Kisoihin on lähinnä ajatus, että mennään tekemään rata, jonka joku toinen on suunnitellut. Katsotaan, miten kaikki tässä parin kuukauden aikana kokoon veivattu toimii uudessa paikassa. That's it.

Tito on harjoitellut samoja asioita koko syksyn niin, että olen heittänyt aina uusia mausteita soppaan. Esimerkiksi keinua ollaan harjoiteltu kolmen putken ja yhden keinun rallituksella. Ihan vain, koska me voidaan tehdä ihan mitä vaan!

Totin kanssa on tapahtunut jotain isoa. Niin isoa, että poistun treenien päätteeksi metsän ja peltojen kautta niin leveästi hymyillen, että vastaantulijat pitävät kylähulluna. Olen alkanut ihan ujosti pääsemään Totin kanssa uudelle tasolle. Sitä tasoa kutsutaan yhteistyöksi.

Meillähän on ollut Totin kanssa aika ... hmm ... erikoinen agilitytaival. Se on ollut kentällä ensimmäisen kerran ihan pienenä. Karannut juoksemaan pitkin puomia, pudonnut keinulta, kiertänyt siivekkeitä hullunkiilto silmissä – se oli ehkä 4 kuukautta vanha silloin. Sitä ei koskaan tarvinnut sytyttää. Sitä ei koskaan tarvinnut erikseen motivoida. Olin tehnyt sen puolen jo kotona. Ja Totti tiesi kentälle päästyään heti, että nyt ollaan ytimessä.

Sen jälkeen Totti on aina tiennyt. Se on huutanut päästäkseen kepeille. Se ei ole pysynyt lähdöissä. Se on karannut kaikille esteille. Se on hypännyt kenttiä rajaavien aitojen yli viereisille kentille monen monta kertaa, koska sielläkin on ollut esteitä. Se on kaatanut siivekkeitä kuin ohikiitävä hurrikaani. Se on juossut rimojen ali, suoraan edessä olevien hyppyjen ohi ja tiputtanut 75 % rimoista, joista se on yrittänyt kompuroida yli. Voisi kuvitella, että nämä olisivat niitä pentuajan juttuja. Mutta ei, nämä ovat ihan tämän syksyn juttuja kaikki! Totti on nyt neljä. Vuotta.

Joten tässä on tehty aikamoista työtä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kaikki, jotka ovat nähneet Totin kentällä, ovat sanoneet sen olevan makea. Samaiset ihmiset ovat toivottaneet hyviä hermoja ja paljon onnea matkaan. Koska on ollut päivän selvää, että olemme rämpimässä sellaisen suon läpi, ettei tosikaan.

Totti on voimaa ja nopeutta. Se niitä niin paljon, että muille ominaisuuksille on jäänyt vähän tilaa. Se antaa kaikkensa heti. Sen kanssa on voinut tehdä muutaman toiston, mutta ei yhtään enempää. Koska Totille ei ole enää annettavaa sen jälkeen. Se on aina 100 % eikä anna anteeksi mitään. Se ei paikkaa. Se ei korjaa. Se on raa'an rehellinen.

Ja sen vuoksi on tehty, kokeiltu, yritetty, todettu asioita huonoiksi, oltu sinnikkäitä, uskottu, toivottu, nöyrrytty, kirottu, melkein luovutettu ja nyt parin kuukauden jälkeen tehtiin neljä settiä (keppejä, kontakteja, keppejä, valsseja) asioita yhdessä.

Hyvänen aika, miltä tuntui tehdä tuon voimapesän kanssa yhdessä! Miltä tuntui viedä ja olla vietävänä samaan aikaan – tasapainoitella kuilun reunalla. Sellaista yhteyttä meillä ei ole koskaan vielä ollut. Kaiken sen nopeuden, voiman ja hulluuden lisäksi oli rauhaa. Totti ei ollut hetkeäkään hitaampi tai vähemmän kuin se on. Mutta se pysyi kasassa. Se pystyi keskittymään ja lukemaan epämääräistä viittomakieltäni, jonka yritin pitää yksinkertaisena ja selkeänä.

Totti ja minä olimme ensimmäistä kertaa samalla kentällä.