Titon suhteen on suunnitelmia treenirintamalla. On asioita, joiden kimppuun käydään samalla tavalla kuin elokuussa iskettiin koira alkeista kisoihin lyhyellä varoitusajalla. Silloin ratkaisuja tuli tehtyä nopeasti. Otin Titon lisäksi kentille mukaan liimaa, vahvaa teippiä ja sakset.
Ravistin laukustani kaikki palaset, joita olen Titon kanssa vuosien aikana tehnyt. Pohjia, alkeita ja perusteita. Niitä oli laukullinen. Katsottiin, mitkä tuntuivat oleellisilta. Mitkä palaset olivat oikeastaan turhia ja mitkä taas sellaisia, että niillä lähdetään rakentamaan.
Pujottelusta Titolla oli hyvä käsitys, mutta kiinteitä keppejä se oli tehnyt vain kokeilumielessä talvella pari kertaa. Menestys ei ollut suurta. Tito oli ehtinyt tottua siihen, että kujakepit antavat vähän periksi ja kiinteissä se pysähtyi kuin seinään. Ne eivät antaneet periksi. Ne olivat tiellä ja häiritsivät. Talvella päästiin muutaman kepin kiinteään pujotteluun eli neljä saatiin tehtyä ja sitten tuli jo seinä vastaan. Titolta loppui usko.
Muutama kuukausi myöhemmin elokuussa otettiin härkää sarvista. Täräytettiin kiinteitä ja kujaa sekaisin. Vaihdettiin keppimääriä. Otettiin erilaisia lähestymiskulmia. Yritettiin pitää ajatus mukana. Huomata epävarmuus ajoissa ja olla vahvistamatta sitä. Lopulta se meni. Kiinteitä ja kokonaista 12 kappaletta. Myös muovisia, jotka tuottivat vaikeuksia puisia enemmän. Mutta välillä iski epävarmuus ja Tito pujotteli 10 keppiä. Tai 8. Eikä auttanut uudelleen ottaminen. Oli taas tehtävä korjaussarjaa kujalla. Juostiin kentältä toiselle. Tehtiin töitä. Saatiin koko ajan useampia hyviä toistoja kiinteillä. Kujalle piti palata yhä harvemmin. Tito eteni. Se kehittyi. Kisoissa Tito pujotteli niin hienosti kuin vain osasi. Työ oli tuottanut tulosta.
Kontakteissa tuntui olevan enemmän työmaata. Titon pohjat keinuun olivat kehnoimmat. Oli tehty Bang-leikkiä, oli totuteltu kiikkuvaan alustaan, oli loppuasento. Mutta ei muuta. Vuotta aikaisemmin kokeiltiin parin vuoden tauon jälkeen, mitä kävisi, jos vaan kokeillaan. Tito teki hienosti. Aivan järkyttävän hienosti. Se kokosi palapelin ihan itse. Innostuin. Ja menin myöhemmin toiselle kentälle tekemään keinua uudestaan. Keinu hajosi palasiksi. Tito hyppi pois akselilta, ei halunnut tehdä. Sen koko olemus sanoi, että este on tyhmä. Olin samaa mieltä. Talven aikana palattiin pohjiin. Tehtiin Bang-leikkiä isojen koirien tyylillä. Kasvatettiin Titon itsevarmuutta. Kokonaista keinua ei tehty.
Kunnes elokuussa tulen leimahdettua hännän alla. Otettin pohjat, otettiin keinu ja alettiin tehdä. Valittiin palkkauslelu huolella. Sillä on merkitystä, vaikka koira leikkisi kaikella. Pallo on eri asia kuin vetolelu. Oltiin tarkkoja. Säädettiin keinua ylös ja alas. Ehdittiin heti parin päivän jälkeen vesittää homma kokonaan. Mentiin liian aikaisin ohjattuihin, jossa oli keinu radalla. Tuli liian paljon epäonnistumisia keinulta. Ei, ei vielä. Palattiin takaisin sinne, missä oli hyvä. Haastettiin. Siirrettiin esteitä koko ajan. Liian hyvä ei saanut olla. Piti haastaa koko ajan vähän. Ja keinu alkoi edetä. Tito alkoi saada itsevarmuutta. Se alkoi näyttää siltä, että se tietää. Oli vaihdettu keinun estekäsky paremmin puomista ja A-esteestä erottuvaksi. Tito alkoi tykätä uudesta käskystä. Vahvistettiin ajatusta, että se käsky tarkoittaa jotain siistiä. Jotain uutta, vähän jännää, mutta erityisen siistiä. Isojen poikien juttuja. Sitä se tarkoitti.
A-este oli eniten valmis. Se kaipasi toistoja ja varmuutta, mutta sen Tito teki hyvin. Sitä oli uskallettu tehdä talvella. Ja se näkyi.
Puomi oli pelottava. Tito tutisi puomin päällä ja olisi halunnut ryömiä sen juoksemisen sijaan. Tähän tarvittiin mielikuvitusta. Tiesin, ettei auttanut, vaikka loppuasento olisi priimaa ja palkkaisin siitä. Se ei auta, jos koira tutisee koko esteen läpi. Otettiin itsevarmuuden kohottamisen vilunkikeinot käyttöön. Lelu suuhun ja ilman mitään käskyjä tai vaatimuksia kulkemaan puomia – uudelleen ja uudelleen. Niin kauan, että koiran liike alkoi rentoutua. Niin kauan, että häntä nousi korkeammalle. niin kauan, että koira näytti iloiselta. Tehtiin myös mutkaputkien välistä puomia niin, että Tito sai juosta ihan rauhassa kontaktien yli. Ei huolia kontakteista. Tarvittiin liikettä. Ei estekäskyä. Lisäsin "KOVAA"-käskyllä vauhtia Titoon. Sen se osaa. Silloin mennään kovempaa. Se alkoi rentoutua. Näin koiran muuttuvan. Suunta oli oikea.
Lisättiin esteeseen käsky ja tehtiin vain harkittuja toistoja. Tehtiin ajatuksella. Ei annettu aikaa muistaa epävarmuustekijöitä. Ei ollut aikaa siihen. Puomi alkoi hahmottua. Se ei ollut tykki. Mutta se oli hyvä. Sellainen, josta saadaan vielä oikein erityisen hyvä. Ei ehkä koskaan tykki. Mutta Totti voi ottaa sen osuuden haltuunsa. Jotain kunniaa on oltava pikkuveljellekin valmiina tavoiteltavaksi.
Oli saksittu palasia vielä pienemmiksi paloiksi ja liimattu sen jälkeen isommiksi kokonaisuuksiksi. Oli raavittu kasaan oleellinen ja unohdettu laukun pohjalle jääneet turhuudet. Oli kohdattu epämukavuus ja tehty siitä mansikkapaikka. Oli tehty keskeneräisestä valmiimpi.
Tänään sekä Titon että Totin treenit vietiin uudelle tasolle. Titon tekemistä pohdittiin kentälle samaan aikaan osuneen kaverin kanssa. Valvovan silmän kanssa sain selkeän kuvan siitä, miten Titon keppien ja kontaktien kanssa edetään. Miten sitä seuraavaksi haastan, jotta epävarmuuden rippeet saadaan pudisteltua pois.
Totin kanssa tuli koettua sellaiset treenit, etten olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi. Se kehujen määrä, minkä Totti sai kaveriltani oli hämmentävää. Mutta vielä hämmentävämpää oli se, miten Totti teki. Se oli aivan eri koira. Se oli upea. Se oli niin hieno, ettei ole koskaan agilityssa ollutkaan. Se ei ole koskaan tehty niin hienoa työtä kuin tänään. Ja saamiensa vuolaiden kehujen vuoksi, Tito otti kentän laidalla nokkiinsa ja teki seuraavaksi nollana koko pitkän radan, josta olimme vain alkua ehtineet harjoitella. Kaikkine kontakteineen ja keppeineen. Ettei Totti vaan pääsisi ylpistymään saamistaan kehuista.
 |
| Ostin Titolle uuden lelun kisoista viikko sitten. Koska se oli sen ansainnut. Ja koska Totti hävitti yhden vähän vastaavan meidän vaelluksella... |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti