keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vaellus – Mallan luonnonpuisto

No niin! Kilpisjärvelle päästy ja matka jatkuu ensimmäisen illan etapilla. Alla kartta, jossa näkyy samalla meidän koko reissu. Ihan viivalleen emme kävelleet tuota, koska välillä teki mieli poiketa sivuun punaisilla täplillä merkityltä reitiltä. Ja välillä ihan vain huomasin, ettemme ole enää kyseisellä reitillä. Hieno tunne, kun keskellä pelkkää kivikkoa ja lunta kadottaa reittimerkit. Aina ne kuitenkin lopulta putkahtivat jostain esiin. Toisinaan poikkesimme reitiltä ihan sen vuoksi, että näin reitin menevän niin pitkän ja märän alueen läpi, että halusin päästä ylemmäksi ja kuivempaa maata jalkojeni alle. Ei sillä ollut niin merkitystä, tuliko matkaan vähän "ylimääräisiä" askelia. Kun on vaeltamassa ilman varsinaista tavoitetta päästä tietyssä ajasta paikasta A paikkaan B, ei ole väliä, vaikka matka pitenisi. Se olisi juuri oikean pituinen joka tapauksessa.

Lähtö tapahtui kartan oikeasta reunasta lilahtavaa viivaa pitkin. Siitä jatkoimme info-laatikossa näkyvässä järjestyksessä päivien mittaan. Keltaiset pallerot ovat telttapaikkoja ja sininen katkoviiva on viimeisen päivän venematka Malla-lautalla takaisin Kilpisjärven retkeilykeskukseen.



Lähdin Titon ja Totin kanssa patikoimaan Mallan luonnonpuiston läpi noin kuudelta illalla. Ihan ensimmäisen kilometrin aikana vastaan tuli ehkä 8 ihmistä, jotka olivat juuri päättämässä päivänsä reissua. Heidän jälkeensä matkalle ei enää osunutkaan muita. Minulla oli Totti reppuineen liinassa ja Tito vapaana. Alkumatkan ihmiset havaitessaan Tito pysähtyi, kutsuin sen luokse ja siirryimme kaikki kolme aina kunnolla sivuun odottamaan, että ihmiset olivat kulkeneet ohitse. Kovasti vastaantulijat kehuivat eri kielillä Titon ja Totin olevan suloisia, mutta myös hyvin koulutettuja. Tämä tuntui huvittavalta, koska jatkaessamme matkaa minulla oli iso työ Totin pitelemisessä. Se ei yksinkertaisesti osannut erottaa vetovaljaita ja reppua toisistaan. Nousut menivät kuin siivillä, vaikka selässäni oli iso rinkka. Totin vetoapua oli suorastaan tervetullut alkun nousuissa, mutta heti alaspäin mentäessä meinasimme olla molemmat kumossa. Pieni mutkitteleva polku kaikkien kitukasvuisten puiden, muun kasvillisuuden ja kivien lomassa ei ollut helppoa kuljettavaa. Etenkään, kun en tajunnut ottaa vaellussauvoja käyttöön. Siinä ne kulkivat rinkan sivussa mukavasti. En ollut aikaisemmin sellaisia käyttänyt, joten eihän niiden mukana olemistakaan voinut muistaa!

Totti tosiaan kantoi reppua alkumatkan. Se puski menemään isojen kivien välistä sellaista kyytiä, että ihan tosissani pelkäsin repun hajoavan. Kuulin vain, miten kangas hinkkasi vasten kiviä. Odotin kauhulla, että repun sisällä olevia nappuloita alkaisi tipahdella repun pohjasta läpi. Koska nuo minun bordercolliet eivät ole mitään bambeja pitkillä raajoilla, Totti jäi välillä kiinni repusta puskiessaan liian kapeista väleistä. Tässä vaiheessa repun kahva oli nerokas, koska menin vain Totin viereen ja nostin koko paketin kapeasta kohdasta yli.

Kun olimme päässeet puu- ja pensasvyöhykkeen läpi, katsoin ensimmäistä kertaa ympärilleni. Olin niin kovasti keskittynyt kenkieni sovittamiseen kivien, juurien ja mutkien mukaan, että olin unohtanut pysähtyä ja avata silmäni kaikelle sille, mitä ympärilläni oli. Nyt pysähdyimme ensimmäistä kertaa. Päästin Totin vapaaksi. Se juoksi Titon kanssa ympärilläni. Kävi juomassa. Molemmat kiipesivät kiville ja katsoivat kauas. Niin tein minäkin. Näin harmaassa illassa järven, paikoin kohoilevan maiseman ja hengitin. Miten hyvältä se tuntuikaan. Oli tilaa. Oli raikasta ja oli rauhallista. Oli puhdasta ja jotain niin aitoa.



Jatkoimme matkaa. Muistin ottaa vihdoin vaellussauvat käyttöön ja ymmärsin heti, että ne ovat maailmanluokan keksintö. Sain veren kiertämään hartioihini, kun kädet alkoivat liikkua. Minun oli helpompi ottaa tukea ja asettaa hankalissa kohdissa askeleni niin, etten olisi nurin ja naama kurassa tai otsa kivessä. Muutamassa kohdassa oli pitkospuut helpottamassa märkien välien ylittämistä.

Ensimmäinen ihan kunnon ylitys tuli noin puolessa välissä. Ensin pysähdyin ihastelemaan vesiputousta ja sen jälkeen mietin, mistä ihmeestä pääsisin yli kuohuvasta vedestä. Virtaus oli ihan kohtalaisen voimakas. Ilman rinkkaa olisin voinut hyppiä kivien ja kallioiden kautta toiselle puolelle. Mutta rinkan kanssa se ei houkutellut. Totti löysi jostain kepin sillä aikaa, kun pohdin ylityksen tekemistä. Totti myös pudotti keppinsä virtaavaan veteen ja oli kovasti hämmentynyt kepin kadottua heti pois näkyvistä. Se meinasi jopa lähteä etsimään keppiä vedestä. Huomasin huikata sen pois vedestä ennen kuin sekä koira että reppu olivat likomärkiä. Tässä vaiheessa luovutin ja otin kengät pois. Kahlasin sauvoja apuna käyttäen toiselle puolelle ja istahdin mättäälle kuivattelemaan jalkojani. Hetken ehdin nurista, miksi en ollut muistanut laittaa pyyhettä heti käsien ulottuville. Päätin kuitenkin, etten ala availla rinkkaa siinä ja kuivasinkin jalkani taitojeni mukaan mättäisiin. Sukat ja kengät jalkaan ja eteenpäin.
  • Koirat vesien ylityksissä ja muutenkin erityisen hankalissa kohdissa irti, jos ovat koulutettuja. Ei saisi, I know. Mutta minä en halua taiteilla rinkan kanssa liukkailla kivillä ja lentää jokeen, kun koira hyppää esimerkiksi vastakkaiselle törmälle kiristäen hihnan.
  • Jos koiraa ei voi päästää vapaaksi, suosittelen ainakin joustavan liinan tai taluttimen käyttämistä. Tällöin nykäisyt ovat huomattavasti mukavampia molemmille.
Merkitty reitti kulki hyvin märkien kohtien kautta. Olin koko ajan etsimättä vaihtoehtoisia polkuja, mättäitä ja kiviä selvitäkseni kuivin jaloin. Kyllä juu, vedenpitävät vaelluskengät olisivat tässä vaiheessa helpottaneet merkittävästi matkan taittamista... Koska kenkäni eivät olleet kumpaakaan, opin nopeasti huomaamaan tarkasti kohdat, joihin saatoin astua kastumatta. Opin myös tunnustelemaan sauvoillani mättäitä ja tuntemaan, milloin ne olivat huijausmättäitä eli sellaisia, jotka menisivät heti kasaan, jos niille laittaisi painoa.

Yksi hienoimpia paikkoja oli mielestäni rakkakivialue, jonka kohdalla oli aika kehno näkyvyys. Täydellinen hiljaisuus teki paikasta aavemaisen. Osa kivistä oli kääntynyt tai todennäköisemmin käännetty niin, että ne muodostivat polun tapaisen kaikkien kivien poikki.



Tässä vaiheessa Tito oli jo päässyt reppumieheksi ja Totti sai pinkoa energiaansa pois. Tito on ollut aina täydellinen reppumies. Se oli aikoinaan konkari jo heti, kun repun laittoi ensimmäisen kerran selkään. Tito pitää liinaan tuntuman, mutta ei kisko kuin käskettäessä. Esimerkiksi ylämäissä voin käskeä sen vetämään ja helpottaa näin omaa kuormaani. Mutta heti, kun pyydän hiljentämään, vauhti tasoittuu rauhallisemmaksi. Se ei poukkoile, hypi tai sinkoile. Harmi, ettei Totti jäänyt viereen katsomaan, miten reppua kannetaan. Olisi ollut opittavaa. Sen sijaan Totti meni koko ajan parikymmentä metriä edellä ja kävi kutsuttaessa luona. On sekin mainio tuossa "hommassaan". Koko ajan vilkuili taakse, missä Tito ja minä tulemme.
  • Minä tykkäsin todella paljon siitä, että vain toisella koirista oli reppu! Toinen koirista teki töitä ja toinen sai liikkua vapaammin. Suosittelen, jos edessä on pitkiä etappeja useana peräkkäisenä päivänä.
  • Jos on menossa esimerkiksi päivän tai kahden reissulle ja lompsii 10 km päivässä, voi hyvin olla kaikilla mukana olevilla koirilla reput.
Meillä käytössä oli Hurtalta yhteistyönä saatu Trail-malli, jossa laukut saa irti valjaista. Molemmilla koirilla oli siis päällään valjaat, joihin sai laukkuosan kiinni. Ensin olin aivan onneton laukkuosan kiinnittämisen kanssa. Edes väkivalloin en saanut kiinnitystä tapahtumaan sutjakasti. Kunnes ihan katsoin, mitä olin tekemässä. Sen jälkeen ei ollut kertaakaan vaikeuksia. Olin siis alussa yrittänyt kiinnittää laukkuja jotenkin nurinkurin. Kun laukkujen irrotus ja kiinnitys sujuivat hyvin, saatoin vaihdella laukkujen kantajaa helposti.

Tito meni vesien ylityksissä sujuvasti repun kanssa kahlaten. Minä puolestani en enää suostunut ottamaan kenkiä pois, koska oli hämärää ja märkää. Joten tein vähän pidempiä lenkkejä ja löysin paikkoja, joista pääsin sauvoja apuna käyttäen taiteilemaan itseni yli.
  • Ne vaelluskengät... Hyvän tähden, miten monesta kohdasta olisi voinut vain kävellä suoraan kiertelemättä ja kaartelematta, jos olisi ollut vedenpitävät kengät. Noh, käänsin ajatuksen joka kerta siihen, että ainakin minulla oli kevyet kengät!
Koska takana oli jo juna- ja bussimatka, pieni väsymys alkoi painaa jossain vaiheessa. En voinut käsittää, miten pitkältä tuntui 12 km. Sain upotettua siihen kokonaista 5 tuntia. Mitä ihmettä?! Vielä en ollut löytänyt sellaista sujuvaa rytmiä etenemiseen ja kaikki oli vähän hakemista.

Hakemista oli myös pysähtyminen. Se täytyi joka kerta erikseen sanoa itselle. "Nyt pysähdy. Katso taaksesi. Katso mistä tulit, jotta tiedät missä olet. Katso vasemmalle laskeutuvaa tunturin seinää. Katso oikealle kohoavaa jylhää ja tummaa tunturia. Nauti ja ole nöyrä." Oli hämmentävää katsoa taaksepäin. Nähdä kuljettua matkaa. Vaikka oli raskasta, me etenimme. Me olimme tulleet jo pitkälle, vaikka olimme vasta aloittaneet.

Lopulta polku kääntyi alaspäin. Edessä oli vielä pitkä tovi laskeutumista. Jylhät maisemat jäivät taakse, kun polku alkoi kiemurrella vehreämmän kasvillisuuden läpi. Kasvillisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös sääsket. Jos pysähdyin edes hetkeksi miettimään askeleitani, sääsket olivat heti kimpussani. Niitä oli satoja. Niitä oli niin paljon, että ininä meinasi tehdä hulluksi. Ei voinut pysähtyä. Mietin vain, miksi en ostanut kaupassa näkemääni sääskiverkkopäähinettä. Olisi neljällä eurolla pelastettu aika paljon hermoja.

Ei auttanut pysähtyminen. Vaikka aurinkokin oli taivaalla huomattavan pitkään, se painui vähitellen vuorien taakse. Valoa oli kuitenkin riittävästi niin, että näin jo hyvän matkan päästä aidan, joka on Norjan ja Suomen välillä. Se tuntui hyvältä.

Seurasimme aitaa pitkin ja lopulta päädyimme autiotuvalle. Päätin leiriytyä sen lähelle. Kello oli paljon. Minua väsytti. Nälkä ei ollut. Minua jännitti tuleva viikko niin, ettei nälkä osannut kolkuttaa. Koirille annoin kuitenkin ruokaa. Samalla tutkailin reppua. Olin aivan varma, että sen alaosat olisivat jo kuluneet puhki. Eivät olleet! Kyllä minä näin, mitkä kohda olivat saaneet osumaa, koska ne olivat likaiset. Mutta materiaali oli jollain ihmeen kaupalla kestänyt kiviä ja kalliota vasten raahautumisen pitkin matkaa.

Kun pojat söivät, aloin etsiä telttapaikkaa. Olen nukkunut teltassa ensimmäisen kerran 7-vuotiaana. Sen jälkeen noin kymmenen vuoden ajan joka kesä. Yhden kesän nukuin kolmen kuukauden ajan teltassa, koska uni oli mielestäni parempaa ulkona. Aikuisiällä olen nukkunut teltassa satunnaisesti. Teltta on siis tuttu juttu, vaikken ole tällä tavoin lähtenyt aikaisemmin vaeltamaan ja telttailemaan.

Joka kerta minulla on ollut teltan pystyttämisestä tietynlainen tunne. Telttapaikan etsiminen on aina oma juttunsa. Missä on tasaista, missä ei ole liikaa juuria tai kiviä? Missä maa on sellaista, että teltan saa kiinnitettyä maahan ja ulkoteltan pingotettua?

Kun paikka on löytynyt, mielen valtaa rauha. Se valittu paikka on oma turvapaikka seuraavan yön. Siinä on hyvä. Kun telttaa pystyttää, tulee aivan valtava tarve saada se nopeasti valmiiksi. Koska yksi parhaimpia tunteita on omaan telttaan kömpiminen. Kun kaikki on siinä. Pienessä tilassa on sen hetkinen elämä. Kaikki se, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Ja ulkona on koko muu maailma. Se on ihan lähellä, mutta samalla ulkopuolella.



Teltan pystyttämistä olin kerran harjoitellut ennen reissua. Olisin osannut sen pimeässäkin. Vaeltajankaupalta saamani Trimm Himlite-DSL -teltta oli ensimmäisellä kerralla helppo pystyttää ja nyt sen olisi tehnyt vaikka ilman käsiä. Sääskien inistessä yhtenä kuorona ympärilläni pystytin oranssin loimuavan telttani. Nimesin sen Nuotioksi. Levitin makuualustat sisään sekä minulle että koirille. Tungin rinkan teltan perälle ja otin sieltä esiin pesuvälineet. Kävin läheisessä rannassa peseytymässä. Hampaita pestessäni katsoin hiljaa ympärilleni. Tuuli oli hentoa ja viileää. Tunturit ja vuoret valmistautuivat unille. Join järvestä ja nautin kylmän veden kulkemisesta lävitseni. Vesi oli hyvää. Se ei ollut pehmeää ja suussa pyörivää niin kuin vesijohtovesi kaupungissa. Se oli kirkasta, kulmikasta ja terävää. Se oli raikasta. Sen tunsi kehossa sisällä.

Palasin teltalle ja otin sääskien kohteeksi joutuneet koirat mukanani telttaan. Käytin hyvän tovin jokaisen inisijän eliminoimiseen teltasta samalla, kun Tito ja Totti alkoivat nukkua loimet niskassaan. Kun viimeinenkin öttiäinen oli saatettu niska-pers otteella teltasta ulos, tunsin olevani väsynyt. Vaihdoin vaatteet ja kömmin makuupussiini. Kirjoitin otsalampun valossa reissukirjaani, luin hetken ja annoin väsymyksen voittaa. Katsoin hämärässä päällekkäin nukkuvia koiriani ja hymyilin. Nyt oli hyvä.


Vaellus yhteistyössä Vaeltajankaupan ja Hurtan kanssa.

3 kommenttia:

  1. Rohkea olet kun yksisses koirien kanssa matkaat. Mä olen sen verran vellihousu etten uskaltaisi. Mielikuvitus alkaa laukkaamaan hirveetä vauhtia heti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! <3

      Täytyy sanoa, että joissain paikoissa olisi toivonut jopa toista kaksijalkaista tueksi. Niistä tulee myöhemmin vielä stooria. Mutta suurimman osan ajasta olin onneni kukkuloilla matkan taittamisesta yksin koirieni kanssa. <3

      Poista
  2. Minä inhoan telttoja. :D Niissä on jokin hauska tunne, vaan kun ne kaikki ötökät! :D

    VastaaPoista