This is It

Kun olin pieni, halusin koiran. Rodulla ei ollut suuresti väliä, halusin vain koiran. Eniten minua viehättivät alkukantaisimmat rodut, joilla oli pystyt korvat, mantelisilmät ja ylväs ilme. Ollessani pieni tiesin rotujen tarkoittavan myös erilaisia ominaisuuksia, mutta en siinä mittakaavassa kuin nykyään. Silloinen tietokantani perustui täysin omiin kokemuksiini. Tollerit tykkäsivät uida ja noutaa, pienet koirat räksyttivät ja saksanpaimenkoirat olivat tottelevaisia. Setterit olivat ärsyttäviä ja niiden kuolaa oli joka paikassa. Lapinkoirat haukkuivat jonkun verran, mutta olivat mielestäni ihania. Lapsenahan asiat olivat ihania.

Tarpeeksi monet itkut ja vuodatukset tuottivat tulosta ja perheeseeni tuli koira. Sekarotuinen pystykorva, joka oli kaikkea, mitä saatoin toivoa. Minä opetin sitä ja se opetti minua. Ja opettikin paljon. Aika harvoin ihminen voi sanoa, että oma koira ei ole opettanut mitään. Jokainen päivä opettaa jotakin, jos pitää silmänsä, korvansa ja erityisesti mielensä auki. Eikä sitä oppia tule vain omalta koiralta. Naapurirapun karmea rakki, voi saada pyörät pyörimään ja ajatukset rullaamaan. Mitä minä tekisin tuolle ongelma...omistajalle..? Miten lähtisin työstämään vai osaisinko tehdä mitään? Treenikentällä tai läheisessä puistossa treenaava parivaljakko voi hienolla yhteistyöllään saada minut pysähtymään ja miettimään, olisiko siellä jotakin sellaista, josta minäkin voisin oppia. Onpa nerokas harjoitus, tuota täytyy kokeilla!


Koiraa hankkiessa etsitään yleensä tiettyjä ominaisuuksia. Vielä tänäkin päivänä ulkonäkö vaikuttaa varmasti eniten hankintapäätöksiin. Näin siis erityisesti kotikoirien kanssa. Harrastuspiireissä ulkonäöstä ollaan jo valmiita tinkimään, kun käyttöominaisuudet vievät pidemmän korren. Parhaassa tapauksessa voi kuitenkin löytyä myös koira, jossa sekä ulkoiset että sisäiset ominaisuudet miellyttävät ja ihastuttavat. Näyttäisi siltä, että näin kävi minulle, kun ensin haaveilin ja lopulta hankin Titon. Katsokaa, miten uljas ja upea bordercollie tässä on!

Olen täysin menettänyt sydämeni en pelkästään Titolle, vaan myös koko rodulle. Seuraava koiruus on aivan varmasti bordercollie ja niin taitaa olla sitäkin seuraava. Mutta miksi en vaihtaisi ja kokeilisi jotakin muuta rotua? Jotain täysin erilaista, joka opettaisi ihan uusia asioita. Asioita, joita en olisi koskaan tullut ajatelleeksi. Sellaisia, joita en todennäköisesti tulisi koskaan oppimaan bordercollien kanssa. Miksi en laajentaisi tietojani koskien esimerkiksi sellaisia viettejä, joita bordercollieiden kanssa tehdessä ei ehkäpä ikinä tule kohdanneeksi? Enkö haluaisi olla niin taitava, että saisin salukista täpäkän tokokoiran, chihusta jälkikoiran ja weimarinseisojasta agilityvalion?

Jos olen menettänyt sydämeni koripallolle, en näe syytä lähteä harrastamaan yli kymmeneksi vuodeksi uintia tai golfia, jotta varmistun koripalloharrastukseni mielekkyydestä tai tulisin monipuolisemmaksi urheilijaksi. Voisin toki kokeilla uusia urheilulajeja parin kuukauden ajan ja ehkäpä ihastuakin ringetteen tai kuntonyrkkeilyyn. Toisaalta voisin pitää sen koripallon pääharrastuksena ja valita pari muuta lajia siihen ohelle täydentämään pakettia.

Mutta koiraa ei voi kokeilla vain parin kuukauden ajan. Se on elävä olento, josta täytyy kantaa vastuuta. Se ei ole kuin seurajäsenyys, jonka voi irtisanoa tai uusia halutessaan. Jos ja kun olen löytänyt rodun, joka on valloittanut sydämeni, haluan oppia siitä lisää. Sen sijaan, että hankkisin eri rotuisia koiria ja oppisin jokaiselta jotakin, haluan syventää tietojani ja taitojani bordercollien kanssa. Haluan oppia, nähdä ja kokea sitä moninaisuutta, mitä tämän rodun sisällä on. Minun on vaikea uskoa, että jonakin päivänä otan bordercollien, joka ei opeta minulle mitään. Tuskin voin tuhahtaa ja sanoa, että tämä on nähty ja samaa pullaa leivotaan kuin ennenkin. Jokainen on yksilö, vaikka ne rodulle ominaiset piirteet olisivatkin pohjalla. Ja minä rakastan niitä piirteitä, joita tämän rodun edustajiin on yleensä asennettu.