It's a gut feeling

Se on sellainen tunne. Tunne, että ihan kaikki ei ole niin kuin pitäisi. Sellainen tunne, joka vaivaa mieltä, mutta sitä ei osaa oikein pukea sanoiksi.

Tito on ollut tavallinen itsensä: iloinen, välillä korvaton, paras koira ikinä. Mutta samalla lattioilta on löytynyt silloin tällöin verilaikkuja. Kuin taloudessa olisi juoksuinen narttu. Sitten aloin kiinnittää huomiota vesikattilan jatkuvaan täyttämiseen. Meillä on kylpyhuoneessa iso, painava 10-litrainen kattila, josta täyteen noin kolmasosa päivän-parin välein. Iso kattila pitää lattiat Totinkin juomisen jälkeen kuivina. Totti juo niin, että puolet suuhun ja puolet ympäristöön. Kattila on toiminut loistavasti. Isosta kattilasta huolimatta sitä on pitänyt viime aikoina täyttää vähän koko ajan. Samalla muuttui Titon virtsaaminen. Aikaisemmin lähinnä puiden ja puskien lyhyt merkkailu muuttui muutaman minuutin lorottamiseen ja paikallaan seisomiseen, jonka jälkeen pystyi taas merkkailemaan. Tito ei ole koskaan ollut lorottelija niin kuin Totti, joka on aina voinut seistä pienen ikuisuuden pissaamassa ja lähteä siitä kävelemäänkin – edelleen pissaten. Tito on aina hoitanut hommat asiallisesti. Merkkailua niin kuin isot miehet tekevät.

Tänään koulusta on etäpäivä eli laajan tutkielman tekemiseen varattu päivä. Aamulla suuntasin eri tietolähteisiin tutustumisen sijaan Titon kanssa eläinlääkäriin. Kerroin eläinlääkärille, että joku häikkä Supermiehessäni on. Mielestäni ihanan rempseä, asiantunteva, ei sössöttävä eläinlääkäri kertoili vaihtoehtoja kuulemansa perusteella ja pisti meidät pakasterasian kanssa ulos keräämään virtsanäytettä. Näytteestä otettiin useampia testejä ja kaikki näytti hyvältä. Eläinlääkäri tunnusteli eturauhasen ja totesi sen olevan hieman laajentunut. Ei kuitenkaan merkittävästi. Sen verran, että määräsi siihen viikon kuurin Ypozanea. Verinäytteen ottamistaa pohdittiin, mutta eläinlääkäri päätti vielä tehdän jonkin testin virtsasta. Siitä löytyikin kaikista edellisistä puhtaista tuloksista huolimatta hurja määrä punasoluja. Koska Tito on ollut iloinen ja hyväntuulinen, syönyt hyvin ja voinut muuten aivan normaalisti, eläinlääkäri määräsi vastahakoisesti viikoksi antibioottia. Vastahakoisesti sen vuoksi, että eläinlääkäri ajatteli antibiooteista samalla tavalla kuin minä eli ei niitä mielellään söisi tai suosittelisi. Viimeksi kesällä minulle määrättiin antibioottia ruohonleikkurin terän nappastua varpaastani pienen siivun ja kynnen. Lääkäri ei kuitenkaan ollut tarpeeksi vakuuttava, joten resepti lensi ensimmäiseen roskikseen, joka tuli vastaan. Selvisin hengissä.

Titon osalta en tällaista liikettä tehnyt. Omasta puolestani voin tehdä terveyteeni liittyviä päätöksiä, mutta en lähde pätemään punasoluista koirani virtsassa...

Eläinlääkärikäynnin jälkeen käveltimme pitkin peltoja kohti apteekkia. Näimme peuran ja pari pupua. Tito nautti vapaudesta ja hetkestä ilman Tottia. Sai leikkiä taluttimella omiaan ja makoilla virtaavassa ojassa. Vesihän on parasta siellä, missä se virtaa suoraan pelloilta.

Nyt toivotaan parasta. Että antibiootit purevat, Titon suolisto kestää niiden aiheuttaman tuhon (saa toki maitohappobakteereja ja boulardiitakin), virtsaaminen palautuu entiselleen eikä veritippoja enää löytyisi. Toivotaan parasta. Kontrolli on parin viikon päästä.