torstai 31. maaliskuuta 2016

Tuhmat pojat!

Kävin eilen hakemassa illalla juuri ennen kaupan sulkemista meille uuden luupaketin postista. Kello oli siis noin kymmenen iltasella. Laatikko kotiin ja iltapuuhat. Koirat kävivät hyvin uteliaina haistelemassa laatikkoa, mutta ajattelin, että voidaan sitten tänään katsoa paremmalla ajalla, mitä yllätyksiä laatikko sisältää.

Kepolla on tänään synttärit eli aamulla viiden aikaan hipsin hiljakseen kotona laittamassa sitruunavettä valmiiksi, paketit ja kukat kauniisti - sekä tiputtamassa lasin lattialle kovalla metelillä, jonka seurauksena piti imuroida sirut pois lattialta - viideltä aamulla. Pojat varmasti aistivat jo tässä vaiheessa, että erityinen päivä on tulossa. Ja suunnittelivat metkuja näin aprillipäivän aattona...

Koska minun ollessa töissä sain Kepolta kuvan, jossa Aristolta tullut luulaatikko oli pureskeltu auki ja herkut syöty. Ei sentään kaikkia, mutta kolme pussia jotain(?) ja pussillinen kanankauloja. Näiden lisäksi pari luuta oli revitty myös laatikosta ja niiden maistelukierros oli suoritettu.

Mutta en voinut olla kovin vihainen. Olin jättänyt laatikon lattialle(idiootti) ja koirilla oli todennäköisesti nälkä. Edelliset ruoat olivat aivan loppusuoralla ja annokset vähän pienentyneet viimeisinä päivinä, koska odotin ruokatilauksen tulemista postista. Se tulikin tänään ja annoin poikien syödä niin paljon kuin mahoihin mahtui. Meinasivat muuten kuolla siihen hotkimiseen! Noh, syöminen on kivaa. Jopa Titon mielestä toisinaan.





"Ai mekö muka?"

maanantai 28. maaliskuuta 2016

Then vs. Now: Ajatus omasta koirasta

Olen kuuden vanhana itkenyt ja sanonut äidilleni, että on turhaa elää, kun ei ole omaa koiraa.

Yhteisöllisen saaren lapsena olin paljon tekemisissä koirallisten ihmisten kanssa. Kävin erikseen niiden ihmisten luona, joilla oli koiria. Joskus sain olla koiravahtina ja olin onneni kukkuloilla. Kuin oma koira. Edes pienen hetken.

Koirat olivat minulle sankareita. Idoleita. Kun jonkun tolleri osasi hypätä veneestä veteen, halusin juuri sellaisen koiran. Toisen flatti osasi noutaa vedestä, minkä seurauksena halusin mustan noutajan. Yhden perheen sakemanni tuli aina kutsuttaessa luokse, totteli muutenkin hyvin eikä sitä tarvinnut laittaa koskaan hihnaan. Halusin saksanpaimenkoiran.

Pienen tytön käsitys omasta koirasta oli ihailtavan yksinkertainen. Ei huolia koiran kouluttamisesta, ruokinnasta, oman ajan riittävyydestä, omasta "muusta" elämästä, koiran tarpeista tai edes siitä, kuinka kauan koira elää ja mitä 15 vuoden kuluttua kuuluisi elämään. Minä halusin koiran ja se oli kaikki kaikessa. Halusin vierelleni ystävän, jonka kanssa rymytä saaren metsissä, kaivaa keväisin ojia ja istuskella kallioilla. Halusin koiran, jolle voisin opettaa tärkeimmät temput eli noutaminen, kuoleminen ja nätisti istuminen (tutummin "kurre").

Ennen ensimmäistä koiraa eli sekarotuista Ramia, vakuutin äidilleni, että tiesin jo minne kaikkialle veisin oman koirani lenkille. Olihan äiti oikeaoppisesti kuitenkin tuonut perinteisen lenkkeilyongelman esille. "Kuka sen koiran sitten vie ulos?" Totuus on, että ne lenkkeilypaikat olivat parin minuutin kävelymatkan päässä meidän kotitalosta. Oli kiipeilypuu, pajunkissaoja, kevätpolttoheinikko ja pirunpelto. Pieni lapsi ei ymmärtänyt, että koiralle ne oliva pissatuksia, mutta eivät tosiaan lenkkeilyä.

Mutta ei sitä omaa koiraa tullut ihan noin vain. Ehdin saada synttärilahjaksi nahkaiset koiravaljaatkin ennen koiran saapumista ja jostain ilmestyi flexi. En muista, ostinko sen omilla rahoillani vaiko vanhempieni avustuksella. Raahasinkin sitten sinisellä flexillä perässäni isoa pehmolelukoiraa, jolla oli ne nahkavaljaat päällä. Valjaiden pukeminen koiran päälle oli aina hienoa, koska niin tehtiin oikeankin koiran kanssa. Koiratarvikkeet olivat "puoli koiraa"!


Kun oma koira lopulta tuli, se oli unelmien täyttymys. Ei ollut tytöllä huolta ensimmäisen automatkan sujumisesta tai koiran totuttamisesta kissoihin. Mielessä eivät kummitelleen ajatukset, miten opetettaisiin mitäkin. Ei kannettu harmia jo etukäteen siitä, miten ensimmäinen lenkki tehtäisiin, saisiko muita tavata, miten sisäsiisteys opetettaisiin, minkälaista ruokaa syötettäisiin tai mitään muutakaan. Minulla oli koira eli kaikki, mikä oli oleellista sillä hetkellä.

Oman koiran upeus ja mahtavuus eivät varisseet siihen, että pentu veti hihnassa tai uikutti oven takana. Omaa koiraa rakastettiin täydellä sydämellä. Siitä oltiin ylpeitä sen takia, että oli koira. Ei sen takia, että se oli tietyn rotuinen, menestynyt kilpailuissa, tuli hienosta suvusta tai osasi tiettyjä asioita.
Oleellista olivat aivan muut seikat. Sen paksu turkki, jonne saattoi haudata kasvot. Sen tapa olla niin ylpeä joidenkin temppujen tekemisestä. Sen kanssa jäälakeuksilla käveleminen omien ajatusten kelluessa huolettomasti. Niin paljon hyviä hetkiä.

Kun kasvoin, alkoi tunne kuitenkin haaleta. Aloin vertailla koiraani muiden koiriin. Se ei hypännyt veneestä veteen, se ei noutanut eikä todellakaan pysynyt vieressä ilman talutinta pidempään kuin kourassani oli juustoa. Se myös haukkui pihan ohi käveleville ihmisille, näykkäsi muutamaa lasta, karkasi juoksuisten narttujen perään, kävi syömässä naapureilla iltaisin ja oli aina ties missä. Osasihan se hupsu koira temppuja, tein sille oman agilityradan ja yritin vääntää siitä väkisin rekikoiraa. Mutta oli helppo ajatella, että koira ei osannut, koska perheessä ei oltu johdonmukaisia, se oli jo tietyn ikäinen, siinä oli pystykorvaa, sitä ei oltu pennusta asti opetettu ja näitähän riittää.

Jo teininä olin varma, että ratkaisu oli uusi koira. Sellainen, joka olisi vain ja ainoastaan minun. Suuret luulot omista taidoista sekä omista taskurahoista. Katselin nimittäin ahkerasti myynti-ilmoituksia muun muassa Keltaisesta Pörssistä. Olin jo vakuuttunut netistä löytämieni videoiden ja kuvien perusteella, että bordercollie olisi oikea rotu. Seurauksena, että olin valmis ostamaan omilla rahoillani jokaisen koiran, jossa oli ripauskin tätä rotua. Kaikki bc-mixit olivat täydellisiä vaihtoehtoja.


Huhheijaa, onneksi rahat eivät riittäneet eikä koiran hankkiminen muutenkaan toteutunut... Jatkoin siis pystykorvasekoitukseni kouluttamista ja luin perheelleni lakeja koiran kouluttamisesta sen mukaan, kun niitä päästäni keksin.

Kun teinivuodet taittuivat, muutin omaan kotiin. Pystykorvainen Rami oli jo iäkäs, mutta edelleen oppivainen. Jaksoin sinnikkäästi opettaa temppuja, mutta en saanut sitä käyttäytymään hyvin. Rähisi ohitettaville koirille eikä tullut luokse kutsuttaessa. Mutta hei, sehän oli pystykorvasekoitus, tietyn ikäinen ja koulutuskin oli unohtunut pentuvaiheessa...

Niin tuli aika, jolloin päätin hankkia oman koiran. Ei koko perheen koiran, vaan oman. Jonka voisin kouluttaa alusta alkaen itse. Koska täten saisin koirasta juuri sellaisen kuin halusin. Eikö vain?


Huomaatteko, mikä muuttui vuosien aikana?
Pienen lapsen haave oli koira. Ystävä, jonka kanssa saattoi heitellä pajunkissoja virtaavaan puroon ja juosta metsässä. Se riitti. Aikuinen minä unohti sellaiset hupsutukset. Nyt halusin tietynlaisen koiran. Koiran piti toimita tietyllä tavalla. Uskoin vahvasti voivani tehdä uudesta koirasta sellaisen kuin halusin. Mikään ei ollut esteenä.

Paitsi todellisuus ja oikea elämä...

Kun pitkien etsintöjen jälkeen löysin Titon pentueen ja sain siitä oman koiran, yksi suurista unelmistani oli täyttynyt. Mutta se myös romuttui hyvin nopeasti. Pienen paimenpoikasen harteilla oli niin suuret odotukset, ettei se mitenkään voinut niitä täyttää. Se ei tiennyt tulleensa toteuttamaan minun suunnitelmiani. Se oli avoin kaikelle uudelle, minä en. Pieni mustavalkoinen tutustui maailmaan ja minuun, mutta minä en osannut tutustua siihen. Minähän olin jo päättänyt, minkälainen se olisi ja etenkin, minkälainen siitä tulisi.


Titon kanssa kesti kauan, kunnes osasi vihdoin nähdä, minkälainen koira se on. Kesti kauan ymmärtää, että se on paljon parempi kuin olisin osannut suunnitella ja päättää etukäteen. Ja näiden asioiden ymmärtämiseen tarvittiin kolmas koira. Se koira, josta nyt viimeistään tulisi täydellinen. Mutta joka oli niin järjettömän kaukana odotuksistani, etten voinut olla edes pettynyt siihen. Totti osoitti niin nopeasti vaativansa minulta avoimuutta, että jouduin heittämään pienimmätkin suunnitelmani roskakoriin. Erikoinen lapsi vei ajatukseni uusilla raiteille ja muutti minua koiraihmisenä merkittävästi.

Olen löytänyt vasta viimeisen vuoden aikana rauhan koirieni kanssa. Tai ei, tarkemmin sanottuna olen löytänyt rauhan itseni kanssa koiraihmisenä. Olen myös löytänyt monen vuoden jälkeen samoja hassuja ajatuksia kuin silloin pienenä, dramaattisena lapsena, joka ei voinut elää ilman koiraa. Nyt minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa voin avata ojia, juosta pelloilla, harrastaa eri lajeja ja puuhailla temppujen parissa. Minulla on kaksi koiraa, joiden kanssa osaan nauraa ja hymyillä päivittäin. Nyt minulla on kaksi koiraa, joista osaan olla ylpeä.








torstai 24. maaliskuuta 2016

Kiskomatta paras!

Tämän asian kanssa onkin painittu! Muuton jälkeen eli kuutisen viikkoa sitten tajusin, että
a) koirat vetävät hihnassa
b) niiden on oltava vähintään alku- ja loppulenkki hihnassa

Joten tuumasta toimeen. Kivaa pientä kevätprojektia - eikö vain? Homma on edennyt ja ottanut takapakkia. Kuuluu asiaan. Parhaimmillaan lenkit ovat erittäin helppoja ja mennään pitkät ajat rauhallisesti lönkötellen. Ja sitten on toisia lenkkejä, jolloin ei puhuta samaa kieltä ja käydään tahtojen taistoa siitä, miten edetään.

Eilen otin huteran klipin lenkillä, kun oli niin kiva lenkkeily menossa. Totilla on itsetunnonkohotuslelu suussa, koska juuri oli menty koirapuiston ohi. Dobberi ja joku pystykorvasekoitus juoksivat hulluna rähisemään ja haukkumaan verkolle, minkä olin arvannutkin. Näin ollen olin antanut Totille lelun jo vähän aikaisemmin suuhun ja koirapuiston ohi päästiin hienosti.


keskiviikko 23. maaliskuuta 2016

Isännöitsijä, putkimies, lämpötilamittaaja, sälekaihdinmies - mistä näitä kävijöitä oikein tulee?

"Me voidaan kyllä auttaa!"
Tiedätkö sen tunteen, kun et ole kotona, mutta tiedät vieraan ihmisen käyvän samaan aikaan kodissasi?

Yyyyh, se on hirvittävä tunne. Ahdistavaa kerrassaan, mutta minkäs teet. Jokaisen täytyy ne omat työnsä tehdä. Välillä olen ollut kotona, kun sisään on laukannut miestä tikkaiden ja mittareiden kanssa. Tänään kävi sälekaihdinmittaaja, koska makuuhuoneessa on jo aamuseitsemältä hyvin aurinkoista eikä siihen auta hentoiset verhot ikkunoiden edessä.

Totti löysi tänään kärkipihdit lattialta
Vielä jonkin aikaa sitten olin erittäin ahdistunut ajatuksesta, että kotiini tulee vieraita. Nykyään se ei ole mikään ongelma, mutta vähän tuntuu ikävältä ajatus työmiehistä kotona, kun en ole siellä itse. Lähteekö pyörät seinältä, tietokoneet pöydältä ja Titon kuva eteisestä?!

Koiriin se ikävä tunne liittyy nykyään, mutta on laantumaan päin. Ne ovat maanneet ja katselleet miesten touhuja rauhallisina ja Tito on enintään heiluttanut häntäänsä, jos joku miehistä on sitä suoraan katsonut. Totti on katsonut vieressä ja "sanonut", että miehen pitää keskittyä työhönsä eikä koirien ihailemiseen. Totti on aina niin kohtelias. Se katsoo halveksuvasti ja silmiään pyöritellen käy makaamaan.

Ei siis ole huolta koirien suhteen. Titon ollessa pentu, olin aivan sekaisin huolesta, kun tiesin lämpötilamittaajien käyvän kotona minun ollessa töissä. Mitä jos jotain?!?! Mutta siitä nyt on aikaa.


sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Pari videota Titosta

Kuvasin pari videota Titosta puhelimella. Ei mitään ihmeellistä, vain Tito tekemässä Titomaisia asioita. Videot kannattaa katsoa laatua muuttamalla, jotta niistä saa jotain selvääkin.



Allergiapäivitys ja kevättä


Kevät tulee ja aurinko lämmittää. Samalla totuus kodin pölyistäkin paljastuu. Kun kevät tästä etenee, alkaa Kepolla erittäin vaikea aika. Silloin allergeenejä puskee ulkoa kasveista ja kotona koirista. Jippii!

Kotioloja on pyritty helpottamaan edelleen ja nyt löytyy kaksiosta jo kolmaskin ilmanpuhdistin. Kahta aikaisempaa tehokkaampi masiina sijoitettiin makuuhuoneeseen ja se on ajastettu tekemään tehokkaimman työn päivällä klo 11-19, jolloin ollaan usein poissa kotoa. Muun ajan puhdistus tapahtuu pienemmällä teholla, jotta hurinaa ei kuuluisi.

Lisäksi keksin huiman idean ja vein kaikki meidän liinavaatteet (aluslakanat, pussilakanat ja tyynyliinat) pesulaan. Ajattelin, että kokeillaan nyt sitten, kun olin useamman kerran kuullut mainoksen helmikuun mankelointitarjouksesta SOL-pesulapalvelussa. En ole koskaan vienyt mitään vaatteita tai kodintekstiilejä pesulaan, joten kerta se oli ensimmäinenkin.

Sänkyyn jätin siis yhdet lakanat, jottei paria viikkoa tarvitsisi ilman nukkua - loput kasseihin ja pesulaan. Pari viikkoa meni ja kävin noutamassa lakanat. Kirkuvan keltaisesta pussista löytyi kotona lakanat, jotka olivat:
* täydellisesti viikattuja
* kuin uusia
* sileitä
* ilman YHTÄKÄÄN koirankarvaa!

Aivan uskomatonta, sanon minä. En ole koskaan onnistunut saamaan karvoja irti lakanoista, vaikka iso osa onkin kuivureissa lähtenyt. Mutta siitä huolimatta on karvakertymiä ollut joka puolella ja tyynyliinat kuin turkispäällysteisiä. Nyt nostin sileät ja kauniit pinot suoraan kaappiin. Päätös: En enää ikinä pese lakanoita itse, kun näköjään varsin kohtuulliseen hintaan saa tällaisen lopputuloksen.

Mainoksessa oli mainittu, että mankelointi vähentää pölyämistä ja lakanat pysyvät pidempään "puhtaina". Laskeskelin, että noin 10 euroa tuli lakanoille kuukautta kohden (2 pussilakanaa, aluslakana ja 3 tyynyliinaa). Ei paha siitä, ettei tarvitse roikotella lakanoita ovien päällä, nyppiä niistä koirankarvoja ja painia sen viikkausoperaation kanssa.

Allergiasta ei sen enempää, mutta keväästä sitäkin enemmän. Tänään piti aamulla jo aloittaa seinien maalaaminen, mutta erehdyin piipahtamaan koirien kanssa ulkona. Ja kuinkas sitten kävikään? Ihan huomaamatta hurahti reipas tunti ulkona, vaikka piti olla maalaushommissa.


Ulkona revin ensin hiuksia päästäni, koska kumpikaan koirista ei osannut kävellä hihnassa. Ei mikään uusi asia, mutta nyt oli vauhti päällä molemmilla. Kun siinä koetin olla jollain tavoin johdonmukainen ja saada homman toimimaan, päästiin lopulta paikkaan, jossa voi surutta päästää koirat vapaaksi. Syy hihnassa venkoiluun selvisikin nopeasti, koska molemmat juoksivat heti puskaan vääntämään torttuja. Molemmilla oli näköjään kova hätä. Sorry, pojat!


Koirat saivat hyöriä tovin omiaan ja sen jälkeen kaivettiin karsta esiin. Yksi koirat kerrallaan kiven päälle ja siitä nopea karstaus. Totista ei lähtenyt melkein mitään ja Titostakin tavallista vähemmän. Turkit ovat olleet hyvässä kunnossa. Paljon ovat syöneet nappuloita muutamalla lisällä, lisänameina ollaan käytetty nyt Oscarin Kalkkunaherkkuja ja Naudanmahaa, kotona mutustelevat puruluita.

Tajusin tuossa vähän aikaa sitten, että nyt oli aika ottaa uudet puruluut esiin, koska jouluna aloitetut Ariston jättimäiset hirvipuruluut ovat vihdoin lopussa. Toinen on kokonaan syöty ja toisesta on enää pieni pala jäljellä. Aikamoisen pitkään kestivätkin! Nyt annoin pari Hirvikärpästä ja yhden isomman kääreen. Hirvikärpäset menivät parissa päivässä parvekkeella pureskellen, mutta kääreestä on vielä iso osa jäljellä.

Puruluut saatu.

Joskus otan puruluut tai raakaluut ulos lenkille mukaan, koska on ilo katsoa koiria, jotka leikkivät ja remuavat luiden kanssa ulkona. Meininki on aivan erilaista kuin sisällä, jossa pojat helpommin käyvät makaamaan ja rauhottuvat syömään. Ulkona riehutaan luiden kanssa ensin vähän aikaa ja sen jälkeen vasta käydään makaamaan. Parasta on, kun voivat mutustella ja samalla ohi kulkee ihmisiä, koiria ja muuta liikennettä. Silloin minulla on aina voittajaolo. Jes, ne pystyvät keskittymään syömiseen, eivätkä häiriinny liikaa muusta maailmasta. Tito ei olisi nuorempana tähän pystynyt, mutta sitten tuli Totti, joka opetti, että nopeat syövät hitaat.



Kun turkit oli käyty läpi, käytiin uudella aikaisempiakin kiviä korkeammalla järkäleellä harjoittelemassa ensin kiviasialle (siinä on kaksi isoa lohkaretta päällekäin), nousemista ja sen jälkeen pois tulemista minun kauttani. Ensimmäinen osa oli helppo ja molemmat pääsivät ensimmäisellä yrityksellä ylös. Alas tuleminen oli Totille helpompi, Titoa jännitti. Se on aina vain sietänyt syliin tulemista, mutta ei ole koskaan itse siihen hakeutunut. Tässä "tempussa" on sama huomattavissa. Totti tulee ihan kiltisti olkapäähäni nojaamaan ja tulee siitä syliini. Titolle pitää sanoa, että tämä on homman nimi ja näin tehdään. Ja sitten se sanotaan vielä uudestaan, jolloin karvapöksy antaa periksi.

Lopuksi etsittiin tietysti lukuisat kerrat lelua. Tito ja Totti kimpoilivat ylös-alas kallioita ja kuoppia. Tito harkitsee menemisensä huolellisemmin, Totti vain menee. Sinkoilun jälkeen istuskeltiin vielä hetki kallioilla ja nautittiin auringosta. Kotiin mentiin mukavan ulkoilun jälkeen hihnat löysällä. Mentiinpä vielä kolmesta koirasta aivan vierestä ohikin suurella menestyksellä. Ehkä yksi parhaista ohituksista, mikä ollaan ikinä tehty! Tito ja Totti eivät edes innostuneet toisista koirista. Katsoivat laiskasti ja sen jälkeen käänsivät katseet eteen. Eivät tulleet tarjoamaan kontaktia, jotta palloa-namia-mitävaan-nyt-heti-koska-tuolla-on-koiria. Ah, kyllä tulikin hyvä mieli.


Katseet ovat tosiaan keväässä ja esimerkiksi lumisten vetojen suhteen on suunnitelmat jo haudattu. Nyt innostavat aivan muut jutut ja vähän hinkuisin jo liitelemäänkin. On edellisestä kerrasta vierähtänyt jo tovi, jos toinenkin. Nyt ollaan niin näppärästi lähellä oikeaa bussipysäkkiäkin, että täältä pääsee ihan hyvin kentille. Josko tänä vuonna menisi. Ainakin katsomaan ja haistelemaan. Täytyy ehkä henkisesti valmistautua tähän jo nyt.

Syntyykö teillä hinkua päästä harrastamaan jotain lajia tai tekemään jotain tiettyä asiaa koirien kanssa juuri nyt? Haluatteko päästä jo suliin metsiin juoksuttamaan koiria, onko aika ottaa lampaat ja koirat pellolle vai väpättääkö tokokärpäsen siivet kenttien kuivuessa?

Ps. Pojista tuli Instakoiria -> @totti_tito_

tiistai 15. maaliskuuta 2016

Kuuma, Kuumempi, Hotti

Totti on ollut alusta alkaen arvoitus. Se saa nauramaan päivittäin, mutta kyllä minun tekisi myös mieli laittaa se pieneen laatikkoon kaapin perällekin lähes yhtä usein. Voisin ottaa sieltä, kun kaipaisin lisää haasteita ja oikein vaikeita pähkinöitä purtavaksi. Mutta ei koiraa voi laittaa laatikkoon! Eli kompastellaan yhdessä, etsitään meidän juttua, opitaan erheistä ja nautitaan onnistumisista.

Viime viikkoina Totin kanssa on työstetty mm. seuraamista. Ensin se ei ollut työstämistä - vaan ihan niitä eri pituisia pätkiä, erilaisia askelia, odotuksia perusasennossa, seuraamista ryteikössä ja esteiden yli. Mutta kuinkas sitten kävikään? Kuului inahdus.

Kuului pienen pieni pihahdus ja jostain kuumasta sydämestä vuotava henkäys. Aina tohkeissaan ollut Totti ei enää pysynyt liitoksissaan. Pelihousut alkoivat ratkeilla, kuppi kallistua ja jossain lähestyttiin kiehumispistettä. Totti sanoi: "EN KESTÄÄ!"

Hämmennyksissäni odotin, en osannut ajatella ja jatkoin. Vähän kuuluvampi inahdus. Ja se leikki jäi siihen. Sanoin Totille, että voi mennä keskenään leikkimään, koska minä joudun nyt ottamaan aikalisää. Mietin siinä hetken ja toiveikkaana ajattelin, että kuulin väärin ja ehkä nyt on pakka kasassa. Otettiin uudestaan. Ei leluja näkyvillä, minä tyynen rauhallinen, mutta varma. Pyysin Totin viereen ja Totti ulahti: "EN KESTÄÄÄÄ!!"


Sillä lenkillä ei paljon seurailtukaan enää. Käveltiin metsässä ja pojat puuhasivat omiaan. Titoa hetsailin muutamankin vuoden leluilla aina ennen vaikkapa sitä seuraamista (ei osata muuta), kunnes jaksoin opettaa jotain sosiaalistakin palkkautumista, vihjeitä tekemiseen jne. Mutta Tito on aina tuntunut muutenkin tarvitsevan vahvisteita säännöllisesti. Sitä ei ole voinut samalla tavalla ottaa pystymetsästä ja suoraan tekemään täysillä ilman edes sanallista virittelyä.

Totti - voi, Totti. Sille ei tarvitse kertoa, mitä tehdään. Siihen menee liikaa aikaa. "TEHDÄÄN JO!" Rakkauspakkaus on opetettu sheippaamalla seuraamaan ja rakastaa sitä hommaa ehkä eniten maailmassa, taluttimien kuljettelun lisäksi. Totti on antanut seuraamiselle aina kaikkensa. Se on ollut kaikki tai ei mitään. Joko se on näyttänyt, miten hyvin koira voi ikinä seurata tai se on näyttänyt keskisormea, heittänyt hanskat tiskiin ja todennut, että ei pysty.

Tito ja Totti tuntuvat seuratessa aivan eri eläimiltä. Liike on kaiken kaikkiaan erilainen. Tito on luotettava ja tekee hyvin. Sen kanssa tehdään yhdessä. Totti puhkuu tarmoa ja voimaa, se on tavoittelee taivasta ja on voimakas. Se osoittaa, että tosi tilanteessa, se seuraisi ilman minuakin. Totti hoitaa homman. Se ei ole kiinnostunut yksityiskohdista. Sitä kiinnostaa iso kuva. Esimerkkinä toimivat hyvin sivuttaiset askelet seuraamisessa. Tito tekee tarkemmin ja jos sitä vilkaisee, se katsoo takaisin kysyen: "Teinkö oikein?" Totin vilkaisemin saa aikaan syyttävän katseen: "Mä olen ollut tässä koko ajan, keskity oleelliseen!!"

Hyvä on, ei koirien ääntely ole minulle täysin uusi asia. Tito ja Totti voivat huutaa vetoihin lähdettäessä kurkut auki, jos en vaadi olemaan hiljaa. Totti on myös alusta alkaen hinkunut agilityn pujottelun perään. Koska se on vaan kerta kaikkisen siistiä! Onhan noita.

Kuinka nyt olemme lähestyneet tätä inahduksien ja haukahtelujen säestämää seuraamista? Olisiko takana nyt viitisen kertaa, jolloin olen saanut hyviä (hiljaisia) suorituksia. Olen keskittynyt palkkaamiseen ja lelun luovuttamiseen. Totti saa pitää lelua pidempään suussaan ja kiivetä lelun kanssa syliini. Silitän sitä ja kehun rauhallisesti. Sen jälkeen irrotus ja uusi tehtävä. Ei siis hektistä lelu lentää - lelu tuodaan - lelu annetaan - uusi tehtävä tai sama lyhyen vetoleikin kanssa ja nopeasta irrotuksesta uuteen tehtävään. Totti tarvitsee pienen kasaamishetken ja sen sille suon. Katsotaan, kuinka tämän saunakiukaan kanssa käy.

Miten te olette toimineet omien hikoilijoidenne kanssa?

keskiviikko 9. maaliskuuta 2016

tiistai 1. maaliskuuta 2016

Talvi VAI-KØ kevät?


Ensin oli talviloma ja se antoi hyvän sysäyksen talveen. Pohjoisen upeista maisemista nauttiessani myös muu Suomi sai talven kerralla niskaansa. Pakkanen paukkui Helsingissä asti. Sitten se loppui. Lumi alkoi sulaa kovaa vauhtia pois ja parissa päivässä hyytävät pakkaset muuttuivat räntään ja vesisateeseen. Koirien kanssa ulkona liukastelemista ja herttinen sentään, niin pimeää, että meinasi itku tulla!

Tilasinkin pimeyttä karkuun päästäkseni uuden pipon. Lapin reissu oli niin kova osoitus merinovillan toimivuudesta, että tilasin VAI-KØ:lta merinovillaisen pipon. Eikä se ole sininen, ei tällä kertaa. Tilasin minulle erittäin vieraan värin ja olen tykästynyt tulokkaaseen jo kovasti. Pipa pysyy hyvin päässä, on paksu ja lämmin. Tykkään!

VAI-KØ:n pipo saatu.

Harkitsin jo talvitakkien ja -kenkien kiikuttamista kellariin, mutta kuinkas sitten kävikään? Talvi tuli takaisin! Lunta, kivaa pientä pakkasta ja sitä kaikkein parasta - AURINKOA! Onhan se ikuinen small talk -aihe, mutta ikävä on ollut tätä valoa. Koirat eivät meinaa pysyä nahoissaan, kun on näin upea sää. Onneksi jokunen vapaapäiväkin on osunut kirkkaille päiville. Tänään ohjelmaa on vasta iltapäivällä ja illalla, joten hyvin ehti pari tuntia istua ulkona lapasten päällä ja nauttia säästä. Niin ja onneensa pakahtumaisillaan olevista koirista.


Ulkona istumisen lomassa Totti sai harjoitella kolmannen kerran edellisessä postauksessa näkyneen ison lohkareen päälle hyppäämistä. Nyt meni vielä sujuvammin ja saatoin jäädä kauaksi kivestä. Sinne se juniori loikkasi siitä huolimatta. Tosin vain kaksi kertaa. Sen jälkeen Totti katsoi ihmeissään, että miksi olen niin kaukana. Ja sitten oli vaikeaa. Tottiii...


Mutta keksittiin uusi juttu, jossa Totin piti loikata isolta kiveltä viereisen ison kiven päälle. Poika epäröi ensin hetken, mutta kun kädellä taputin toista kiveä, se loikkasi. Hieno! Harjoiteltiin myös molempien kanssa korkeilta tasoilta syliini tulemista. Tässä otan siis yhden koiran kerrallaan hartiaani vasten esim. juuri minun korkuiselta tasolta. (Ehkä joku video auttaisi ymmärtämään...)

Vaatii koiralta kovaa luottoa ja olen aina hurjan ylpeä pojista, kun ne asettavat etutassunsa olkaani vasten. Tito yritti parikin vuotta aina livistää lähtiessäni liikkeelle. Se koetti peruuttaa pois, ei luottoa. Totti on tajunnut homman nopeammin. Toki Totti tykkää myös olla lähempänä minua, joten kaiketi temppu on silloin junnulle luontevampi. Nyt meni molemmilla hyvin. Totin kanssa kokeilin vielä takatassujen tukemista ojennetulle kädelleni. Sekin meni kuin vanhalla tekijällä. Aina se yllättää!


Lisäksi etsittiin lelua vaihtelevasta maastosta ja rymyttiin lumessa. Mahtavaa maaliskuuta, toverit!