On syksy niin ihmeellinen...

...tätä kaikkea ymmärrä en.

Hapottaa!

Vapaapäivä ja nousin aamusella samaan aikaan kepon kanssa. Uni olisi kyllä maistunut, mutta ylös auttoi aurinko. Piru vieköön, mikä sää ulkona tänään!

Pirtsakat kuteet päälle, koirat mukaan ja metsään.

Olo oli keveä ja askel myös. Pistettiin juoksuksi ja pojat olivat innoissaan. Juoksivat pitkin metsää ja minä pysähdyin välillä syömään marjoja. Mustikoita ja puolukoita - Mums!

Kun takana oli puolisen tuntia tahditonta juoksemista ja kimpoilua, tultiin mäelle, jossa toisinaan teen mäkitreenejä. Niin myös tänään. Kyykkyhyppyjen, luisteluliikkeiden ja muiden välissä pinkaisin kymmenen kertaa mäen ylös. Viimeiset pari tepsuttelua alas olivat jo vaikeita. Meinasivat jalat pettää alta. Treeni puree!
Pojat pinkoivat mukana ja pääsivät lopuksi vielä uimaan.

Mäen jälkeen hölkkäiltiin tangoille tekemään leukoja, muscle up -alkeita, vatsoja, kyykkyjä niiden vaakatasopylväiden kanssa, pohkeita ja muuta kivaa. Vieressä oli ranta eli pojat jälleen uimaan. Jostain löytyi vielä potkua ja harjoittelin käsilläseisontaa. Ei harmainta aavistusta, miten mahdollista, mutta meni himskatin hyvin! Tein vielä kymmenisen punnerrusta käsilläseisonnassa ja nekin sujuivat. Ovat vielä vajaita, mutta edistystä on.

Kotiin juostiin reippaassa puolessa tunnissa metsän läpi. Mikä fiilis!

The Best Day Ever!

Tito on jo puolen vuoden ikäisenä nähnyt ensimmäiset kiekot. Se oli leirillä vähän alle vuotiaana ja samana kesänä kisoissa. Ja kisat menivät kovin hyvin. Kiekkoilu jatkui ja kiekkoja hankittiin lisää. Erilaisia, koska pitihän niitä kaikenlaisia kokeilla.

Tito on aina ollut hyvä kiekon kanssa. Ehkä sen vuoksi, että opetin sille pohjat ajatuksella. Tito osasi yhdistää asiat niin kuin toivoin ja se oli ja on toki vieläkin hyvä.

Sitten tuli Totti, jonka aivot räjähtivät heti ensimmäisellä tutustumiskerralla. Se ei voinut käsittää, että on jotain niin mielenvikaisen upeaa kuin kiekko. Tito on kiekoista hulluna. Totti ... ei se osaa edes laittaa ajatuksiaan kasaan, kun lähellä on kiekkoja.

Totin opettaminen esimerkiksi selän takaa kiertämään uutta perusheittoa varten, oli työn ja tuskan takana. Ja edelleen se huijaa välillä. Eli lähtee kiertämään, mutta tekee äkkikäännöksen edessäni ja pinkoo jo matkaan. Totti oikaisee...

Tito on tarkempi ottamaan koppeja, mutta toisaalta Totti on kiekkoillut paljon vähemmän, joten who knows, mikä tilanne on parin vuoden kuluttua.

Totilla on kuitenkin kovempi draivi kiekkoihin, joka siis kostautuu välillä ennenaikaisina hyppyinä ja mahdottoman huonoina arvioina kiekon etäisyydestä. Tuntuu kuitenkin, että ihan joka kerta se on hippasen parempi.

Anyway, tämä oli meininki eilen, kun kepo toi omat frisbeegolf-kiekot sisään merkattavaksi. Nimi ja puhelinnumero siis. Pojat eivät voineet uskoa tätä todeksi!

Totin aamujumittaminen

Jos joku olisi sanonut minulle ennen Titoa, että bordercolliet "päättävät" asioita ja pysyttäytyvät päätöksissään lujasti, olisin nauranut ja ollut vailla ymmärrystä. Että mitä ne tekevät?

Nyt tiedän. Tiedän erittäin hyvin.

Haluan mainita tässä yhden esimerkin, koska jaettu hämmennys on kaksinkertainen hämmennys - tai jotain.

Meillä on iso kylpyhuone. Iso se on, koska kuulemma sinne pitäisi mahtua hyvin pyörätuolilla. Ja on siellä paikka pesukoneellekin. Mutta sitä meillä ei ole. Joten tilaa on reippahasti - toisin kuin muualla meidän valtaisassa asunnossa.

Iso kylpyhuone toimii poikien makuuhuoneena, kun kodin muu väki on poissa. Kun satoi vähemmän ja oli lämpimämpää, karvakorvat jäivät usein parvekkeelle. Paljon kivempaahan siellä on, kun voi päivän seurata maailman menoa. Mutta terassikausi on nyt loppumassa ja siellä saa viettää vain lyhyempiä aikoja. Toki parvekkeen ovi on usein auki ja nuo saavat mennä mielensä mukaan.

Mutta ei se ole se juttu. Kun se kylpyhuone on. Totti oli pienenä ja rasittavana yöt aina kylppärissä, jotta Tito sai nukkua rauhassa. Ja Tottikin nukkui yöt. Mekasti alkuun aamuisin, mutta oppi siitä pois, kun sinnikkäästi päätin, että porttia ei avata raivoamisen ja vinkumisen säestämänä. Oli se sinnikäs!

Mutta taas kerran palataan asiaan. Pojat nukkuvat nykyään siis ihan vapaana asunnossa. Ovat järkeviä nuoria ja menevät nukkumaan aikuisia aikaisemmin. Sammuvat iltalenkin ja iltapainien jälkeen ihan näppärästi. Eikä niistä kuulu oikeastaan mitään koko yönä. Joku ynähdys unien näkemisestä tai veden juomista.

Mutta siellä kylpyhuoneessa on siis se portti. Portti on auki, kun olemme kotosalla ja näin ollen myös yöt. Kun omistaa bordercollien tai pari, ilmenee porttien ja ovien kanssa toisinaan seuraavaa. Heräämme aamulla ja Tito on jossain nurkassa unilla. Mutta ei Totti. Tottia ei ole. Totti on hävinnyt yön aikana.

Menen eteiseen ja kurkistan kylppäriin. Ovi on auki, portti on niin auki kuin voi olla. Ja Totti istuu portin toisella puolella. Se on kovin mielissään, kun nähdään siinä ja korvat leikkaavat pitkin päälakea. Häntä vähän vispaa. On niin kovin kivaa, koska varmasti tulin antamaan luvan tulla jo pois.

Hetkinen... Oliko Totti joskus sinne kylppäriin käsketty? No ei ollut!! Se menee sinne joskus yön aikana esimerkiksi juomaan tai nukkumaan ja aamulla poika on pulassa. Yö on sumentanut muistin eikä Totti tiedä - kulku on ihan vapaata niin kuin aina meidän ollessa kotona. Aamulla ei kuitenkaan voi tietää, koska on niin kamalan vaikea muistaa, onko sinne kylppäriin käsketty. Joten kannattaa näköjään pelata varman päälle ja odottaa lupaa.

Kysäisen Totilta, että mitä se siellä odottelee ja kehotan tulemaan pois. Ei se tule. Koska se odottaa yhtä sanaa. Kaheli...

Seuraavaksi annan luvan tulla ja Totti on yhtä riemua. "Vihdoinkin!"

Kun horrorcollie päättää, se on jumissa. Se on sitä mieltä, että se ajatus päässä on ainoa oikea. Ei se osaa ajatella muita vaihtoehtoja. Tai ainakin pitää hetki nukkua ajatuksien päälle.

Herran jestas sentään, Totti.