tiistai 27. joulukuuta 2016

Titon pujotteluvideo

Tällainenkin video löytyy parin viikon takaa. Olin aivan holtittoman kipeä ja sen vuoksi vältin juoksemista niin kuin ehkä videolta näkyy. Otin siis treeninä pujottelun hakemisen ja jonkinlaisten häiriöiden sietämisen. Kuja on kapeahko eli noin 10 senttiä auki muistaakseni. Yhden virheen Tito tekee tuossa, ja siitä huomautankin. Sen jälkeen me molemmat skarpataan ja seuraava suoritus onkin onnistunut.


maanantai 26. joulukuuta 2016

Erilainen joulu

Joulu oli tänä vuonna monella tavalla poikkeuksellinen. Olen joskus viettänyt joulua Hollannissa sukulaisten luona, mutta kaikki muut joulut ovat sijoittuneet saareen vanhempieni luo. Syksy oli muutosten aikaa ja niin kävi, että vanhempani muuttivat juuri joulun alla mantereelle. Ei ole saarta enää, mutta onneksi jotain ihanaa ja ehkä jopa parempaa tuli tilalle!

Koirat ovat olleet kolme päivää ulkona. Yöt saivat nukkua eteisessä takit päällä. Ne ovat olleet aivan järjettömän onnellisia kaikesta vapaudesta ja viilettäneet pitkin peltoja ja metsiä. Pimeällä olen pitänyt pannoissa universumin parhaita valaisimia, jotta koirat näkyvät hyvin kaukaakin katsottuna. Suurimman osan ajasta ne ovat viihtyneet ihan pihalla, ja Totti otti omaksi paikakseen tasanteen ulko-oven edestä.

Takit ovat olleet päällä koko ajan – niin ulkona kuin sisälläkin. Ruokaa olen kaatanut kauhalla kuppiin sitä mukaan, kun se on siitä hävinnyt. Liikuntamäärät ovat olleet niin valtavat, että koirat ovat saaneet vetää ruokaa naamaan niin paljon kuin ovat halunneet. Lammastakin heltisi joulupöydästä koirille. Ja yksi Ziwi Peak -pussi hävisi tänään poikien suihin.

Tänään, tapaninpäivänä, tehtiin parin tunnin katsaus vanhempien tilaan kuuluvaan metsään. Ajateltiin selvittää, missä metsän rajat menevät. Pari erilaista karttaa, tietokone ja toiveikkuutta. Niillä lähdettiin matkaan. On muuten aikamoinen projekti, kun haluaa etsiä metsästä oransseja kuutioita, joiden sivut on noin 10 senttimetriä pitkät. Pienet rautapalikat ovat sammaleiden, havujen, saniaisten ja kaiken seassa eli niiden löytyminen tapahtui lähinnä vahingossa, jos niihin sattui kompastumaan. Löydettiin rajapyykkeistä noin puolet. Mutta hemmetin kaunis metsä, jonne kelpaisi jäljenkin ehkä joskus tallata...

Kovasti odottelen lumien tulemista, jotta pääsisin tutustumaan seutuun pikkuisen valjakkoni kanssa! Viereinen tila on hevostila, joten sielläkin pitää päästä käymään. Jos vaikka saisi vähän silitellä heppoja.







perjantai 23. joulukuuta 2016

Video Totista

Anja kommentoi edelliseen tekstiin, että odottelee videoita Totista. Noh, niitä odottelen minäkin. Totin ja minun videot sisältävät hartaita meditatiivisia hetkiä ja kaaosta. Tai oikeastaan näiden kahden ääripään välillä sukkuloimista kovalla tahdilla.

Totin halu tehdä menee kaiken järkevän toiminnan edelle. Se kaataa esteitä, räiskii rimoja, tekee ilman lupaa, varastaa lähdöissä, eikä piittaa yhtään, jos palkkaa ei kuulu. Koska jos saa juosta, palkinto on jo saavutettu.

Totti kaiken sekamelskan ohessa kuitenkin edistynyt. On se! Syksyn alussa Totti ei nähnyt esteitä ollenkaan. Se meni niistä ohi aina ja koko ajan. Se vain juoksi päättömänä yrittäen vähän kaikkea.

Nyt Totti pysyy joskus paikoillaan. Minun siirtyessä kentälle Totin katse siirtyy ensimmäiseen esteeseen sen sijaan, että se vain tuijottaa minua kaatuen kuonolleen, koska ei vain voi pysyä paikoillaan. Totti osaa silloin tällöin hakeutua esteille ilman, että vien sen sinne perille asti. Totti on alkanut irrota suorilla ja tykittää jo ohitseni suoraan eteen, vaikka siellä ei ole lelua odottamassa.

Totti on tehnyt kaksi kertaa elämässään rengasta. Ensimmäinen kerta oli ehkä kuukausi sitten ja toinen eilen. Ensimmäinen kerta oli aivan mahdoton. Totti juoksi ali ja sivuista ehkä 75 prosenttia kerroista. Kuten sanottua, riittää että saa juosta. Ei sillä palkinnolla niin väliä. Eilen päätin, että nyt voisi jo se rengas alkaa kiinnostaa junnua. Laitoin muuripalikan alareunaan, jotta sain kolmasosan virheistä pois helposti. Sivuista tuo halusi mennä edelleen. Noo, ei se ollut niin vakavaa. Koska sain sen muutaman kerran renkaasta. Niistä kerroista pidin sellaiset juhlat Totin kanssa, että varmistin jonkin eron löytyvän sivusta ja renkaasta juoksemisen välillä. Vaikka se palkinto ei niin tärkeä olekaan tälle yksilölle.

Alkoi tapahtua. Alkoi renkaan läpi meneminen olla kannattavampaa. Niin naksahti Totin päässä namiska oikeaan suuntaan eikä se mennyt enää kertaakaan kehikosta läpi. Osasi hakea renkaan sivustakin lähettämällä. Hyvä, poika. Noin on hyvä.

Tässä video yhdestä ainoasta toistosta, jonka kuvasin näköjään aika kaukaa... Seuraava video Totista kahden vuoden kuluttua!


torstai 22. joulukuuta 2016

Every mistake You make is Progress


Ai jai, miten ovatkin koirien agilityt aikoinaan sutineet paikallaan. Olen aina treenannut jotain uutta, kun olen agilityn parissa puuhannut. Katsonut ratapiirroksia etukäteen, sata videota ja löytänyt jonkun karamelliohjauksen, jonka haluan oppia. Mutta on eri asia treenata jotain, mitä haluaa kuin treenata jotain, mihin ei halua koskea pitkällä tikullakaann. Meidän kohdalla ei ole haluttu kajota kontaktiesteisiin. Ei sitten ollenkaan. Lopulta muutaman asian summana agilityt jäivät pois pariksi vuodeksi. Päässäni löi tyhjää, aloin toistaa tuttuja kuvioita treeneissä, en osannut enää haastaa itseäni ja turhauduin, koska en voinut vain tehdä netistä löytämiäni ratoja. Syynä olivat aina ne kontaktiesteet. Ei niitä hyppyratojakaan ihan helpolla tehty, koska pujottelu.

Kuluneen vuoden aikana ajatusmaailmani on muuttunut monella tavoin – myös koirien kanssa treenaamisesta. Syksyllä tuli ajatus, että voisimme palata agilityn pariin. Kaikki on ollut paluun jälkeen lepooisasti levällään. Siis aivan kaikki. Viime treeneissä katsoin kentällä olevaa pussia ja pituutta huvittuneena. Ai niin, nuokin esteet ovat olemassa. Käytiin sitten nopeasti katsomassa, miten ne tulikaan suorittaa. Kyllähän minä tiesin, että Tito ne menisi. Mutta on eri asia mennä este kuin tykittää se täysiä. Joten varmistin, että heti kättelyssä tulisi oikea ajatus kyseisiin esteisiin.

Tässä syksyn aikana olen viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Olen kironnut ja irvistellyt, mutta löytänyt uutta mindsettiä. Pidinpä omien treenieni pikkujouluissa puheenkin aloittamalla sen niin suurella karjaisulla kuin vain osasin. Sen jälkeen eivät kädet enää vapisseet eikä ääni tärissyt. Kokeilkaa joskus huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Tekee gutaa!

Olen huomannut, että mitä enemmän siellä epämukavuusalueella käy ja viettää aikaa, sitä helpompi sinne on mennä. Siihen jää osittain koukkuunkin, koska ikinä ei tiedä, mihin joutuu. Turvalliset ja tutut vaihtoehdot päätyvät usein jo ennalta arvattavasti, mutta itsensä haastaminen tuo aivan uusia ulottuvuuksia ajatuksiin ja omaan kehittymiseen.

Joten ne kontaktiesteet. Niitä on tehty jossain muodossa melkein kaikissa treeneissä. Puomilla on käyty jo neljällä kerralla ja A-esteellä pari kertaa useammin. Keinulla ehkä kolmesti. Se on tällä hetkellä vaikeinta - minulle. Ja saan sen oman vaikeilun tarttumaan Titoonkin.

A-este on jo aika lähellä sitä, mitä tavoittelen. Vielä on vähän hidas, mutta toisaalta loppupaikka on erittäin varma. Tito ei pohdi ja arvaile, mitä lopussa tulisi tehdä. Se myös onnistuu 99,9 % kerroista eli hyvällä mallilla on. Yhden juoksarin Tito on tehnyt syksyn aikana. Ja ilman mitään palautteita tai muita onnistui seuraavalla kerralla taas niin kuin on opetettukin. Ei siis lähtenyt heti juoksemaan seuraaviakin läpi. Häiriötä Tito kestää hyvin. Voin lähettää pitkältä jääden itse taakse, leikata edessä ja takana tai siirtyä kauas sivulle muiden esteiden taakse. Voin myös vedättää eli juosta edellä ilman, että Tito tulee läpi.

Olen toki iloinen, että kontaktit edistyvät nyt pitkästä aikaa. Onhan se palkitsevaa siirtyä olohuoneen laatikon päällä tehdyistä harjoituksista oikeille harrastajien esteille. Tuntuu kuitenkin suurimmalta voitolta, että olen edes uskaltanut, kyllä uskaltanut, ruveta työstämään näitä viheliäisiä mörköesteitä.

Tällä hetkellä Titon A-este näyttää tältä.


 


keskiviikko 21. joulukuuta 2016

Tito ja Totti fyssarilla


Eilen aamulla vein Titon ja Totin fyssarille. Titolla on ollut muutama kummallinen oikku nyt syksyllä, joten tarkoitus oli käydä koira läpi mahdollista vikaa etsien. Totti tuli siinä samalla, koska se ei ole koskaan fyssarilla aikaisemmin käynyt, joten miksi ei.

Tito aloitti ja tuomio oli aika napakka. Lanne on kuin korkkiruuvi ja selästä rintaan ulottuva joku lihas sen verran kireä, etteivät syksyn oikkuilut ole ihmekään. Fyssari veivasi ja teki. Availi ja veivasi lisää.

Hoidon loputtua Tito venytteli raukeana pitkin pituuttaan. Se myös rakastui aivan suunnattomasti fyssariin. Tuijotti häntä heiluen ja tökkäsi kuonolla naamaan. Titon taka kiittää... Kuulemma Tito vastasi hoitoon hyvin ja jopa minun puusilmääni näytti siltä, että takakoivet liikkuivat symmetrisemmin kuin alussa.

Totti oli lähtökohtaisesti erittäin hyvässä kunnossa. Lihaksia kuulemma hyvin ja koira suora. Alkuun Totin ilme oli huvittava, kun se kulmien alta katsoi fyssaria kuin kysyen: "Mitähän sä luulet mua kopeloivas?" Kun koitti kyljellä makaaminen, Totti oli aivan myyty. Se niin tykkää kaikesta silittelystä, hieromisesta ja lääppimisestä.

Parin viikon kuluttua olisi tarkoitus viedä Tito uudestaan käsittelyyn. Totti ei tarvitse uusintaa ihan heti.



tiistai 20. joulukuuta 2016

Rehellisen hiekkainen "What's in my Bag"

Oli aika tutkia treenilaukun sisältöä ja ajattelin tehdä rehellisen katsauksen siitä, mitä laukusta löytyy.


Laukku on vanha rutku, jota on oikeasti hankala kantaa. Edellinen laukku meni kuitenkin rikki, joten tämä on kelvannut. Olen lisännyt pari valoa ja heijastimen, jotta selviän hengissä pimeästä talvesta. Näköjään tuossa on kiinni myös karbiinihaka. En muista, miksi olen sen siihen kiinnittänyt.


Laukun pikkutaskussa on yksi valo lisää. Toimii, mutta ei pysy hyvin laukussa kiinni. Naksutin, joten olen tainnut koskaan käyttää. Kännykälle lisäakku, joka on täynnä. Koska joskus hallilla on niin kylmä, että puhelimen akku simahtaa tavallista nopeammin.


Laukku avattuna. Laukussa ei ole minkäänlaista järjestystä.


Laukusta löytyi tällä kertaa:
* Iso pullo vettä. Likainen ja vesi on pari viikkoa vanhaa. Juon siitä itsekin...
* Pakasterasiassa kuivattuja luomu mangoja.
* Isommassa rasiassa nappuloita ja pari naksutinta. Laukussa on yhteensä siis kolme naksutinta, vaikka käytän niitä agilityssa tuskin koskaan.
* Pari pyyhettä. Toinen autoon kuolapyyhkeeksi ja toinen, jotta koiran tassut-suupielet-rintakarvat saa pyyhittyä ennen autoon menemistä.
* Taitettava juomakuppi.
* Kuonokosketusta varten leikattu pala vanhasta leikkuualustasta.
* Flexi, koska joskus on paljon muita ulkoilijoita ehkä halua pitää koiraa jalan vieressä.
* Rulla koirankakkapusseja, joita en koskaan muista (jaksa) käyttää.
* Kaksi paria likaisia käsineitä. Rutkuimmat käsineet, jotka omistan.
* Kolme juuttipatukkaa. Nämä ovat enemmän Tottia varten, koska se puree kuin hyeena.
* Lampaankarvalelu, harvoin käytössä, vaikka erittäin hyvä onkin.
* Muovinen "oksa", joka vinkuu. Miksi tämä on täällä? Ei ikinä ollut treeneissä käytössä. Ehkä Tito tai Totti laittanut laukkuun.
* Pari kevyttä palloa ja yksi kovempaa kumia. Näihin tarttuu vähemmän hallien pohjamateriaalia kuin tennispalloihin. Nämä myös kestävät paremmin.
* Kolme vetolelua, joissa on pallo päässä. Kivempi heittää, kun ovat pallollisia.

Tältä näyttää meidän laukun sisältö. Ai niin, oli siellä pohjalla kasa hiekkaakin!

maanantai 19. joulukuuta 2016

Ruokapäivitys kuvien kera

(*)-merkityt tuotteet saatu

Suuria muutoksia ei ole koirien ruokavaliossa tapahtunut. Lihaa, lisää lihaa ja nappuloita. Lihaisia luita harvakseltaan. Öljyä, parit jauheet ja lihan kylkeen joskus kuitua esimerksiksi pellavarouheen muodossa.

Nappulat ovat edelleen Acanaa. Haluan ostaa isoja säkkejä, koska en halua olla jatkuvasti tilaamassa ja onhan se edullisempaakin. Joten tilasin juuri jotain uutta kanaruokaa, koska siinä oli 17 kg:n säkkejä. Mitään totutteluja uuteen nappulaan en tehnyt, koska Tito ja Totti ovat syöneet Acanan kanapohjaisia ruokia jo muutaman vuoden ajan.
Kuva: slnimport.fi
Koska on talvi ja melkein kylmä, olen antanut erinäisiä rasvalisiä. Ziwi Peakia on mennyt joko kuppiin kourallinen tai olen ottanut sitä mukaan lenkille. Rasvalisänä on toiminut myös rasvaisempi liha. Taikamuonan LammasKarski on ollut h y v ä.

Rasvaa koneeseen

Karskeja(*) olen muutenkin syöttänyt. On ollut Pumppua eli naudan sydäntä ja Hepoa. Tykkään Karski-perheestä, koska ne eivät valuta nesteitä, ovat isoja paloja eikä mukana ole epämääräisyyksiä. Minulla oli yli vuoden vanhaa Karskia pakastimen perällä ja täytyy sanoa, että sulatin sen kiinnostuneena. Eipä ollut liha mennyt miksikään, vaikka eräpäivät olivat jo paukkuneet. Hyvää, punaista lihaa oli paketti täynnä.


Treenien tai rankemman lenkin jälkeinen kippo
Yli vuoden vanhaa tavaraa – hyvin toimii!
Lihoja olen ostanut myös ruokakaupoista. Broilerin rintapaloja, koipireisiä, sika-nautaa ja välillä isoja lihakimpaleita. Kimpaleet pistän paloiksi ennen pakastusta.

Eilinen ostosreissu
Suoraan pakkaseen sopivan kokoisina paloina

Koipireisissä on tietysti luuta, mutta olen antanut myös rintarustoja, selkärankaa, lampaan luita ja muita isompia luita. Osan nuo syövät kokonaan, mutta osa jää parin päivän puuhaluiksi. Pyysin Taikamuonalta aikoinaan naudan putkiluista(*) pieniä pätkiä ja nekin löytyivät viime viikolla pakkasesta. Pieniä pätkiä kaipasin siksi, että isot putket rikkovat lattiat, kun nuo heittelevät luita syödessään. Pätkät ovat kevyempiä ja tekevät vähemmän tuhoa lennellessään pitkin kämppää.

Possujen häntäluita
Lammaksen luita
Naudan ydäreitä ennen ja jälkeen

Lenkeillä on mennyt Orijenin Tundraa(*). Pääosin nappuloina ja silloin tällöin herkutellaan oikein kunnolla medaljongeilla. Jälkimmäisistä Titolla tippuu edelleen silmät päästä. Tundra toimii loistavasti namina. Niin kuin mikä tahansa nappula. Usein meillä on ihan sitä, mitä parhaillaan on ruokanappulana. Mutta joskus omien mieltymyksieni vuoksi käytetään muutakin. Monipuolisempaa, you know? Tundrassa on niin eksoottinen sisällysluettelo, että morjestaa. On muun muassa ankkaa, biisonia, pupua, lammasta, peuraa ja kaloja. Ei huono ollenkaan. 




Olen miettinyt, josko alkaisin pitkästä alkaa syöttää taas jotain nivelvalmistetta, koska Tito täyttää seuraavaksi kokonaista seitsemän vuotta. En ole kuitenkaan pariin vuoteen muistanut tätä nivelasiaa, joten tässä voisi vähän ryhdistäytyä. Suosituksia?

Pojilla on muuten huomenna fyssari aamulla. Jännää, koska tämä fyssarilla käyminen ei kuulu yleisesti meidän harrastuksiin. Nyt mennään sellaisella fyssarille, joka hoitaa myös poikien siskoja hyvin tuloksin. Katsotaan, mitä kaikkea noista löytyy.

Urheilurintsikat agilityssa

Tästä ei ihan tuhottomasti näe kirjoitettavan, joten why not me? Nimittäin naisohjaajat ja agility. Meillä naisilla on kehoa koristamassa kaksi rasvavarastoa (voi niitä varastoja olla toki enemmänkin) nimeltä rinnat. Yleisesti rintojen koko määräytyy kehon rasvaprosentin mukaan, mutta toki vaikuttavia asioita ovat esimerkiksi geenitkin. Keskiverto-Tiinalla on siis sitä isommat melonit, mitä enemmän löysää muuallakin kropassa ja päin vastoin. Tähän ei pidä sotkea vaakojen lukemia tai painoindeksejä. Ne eivät kerro kehon rasvoista mitään.

Oli tilanne mikä tahansa, lähes jokaisella on rintakehän päällä jotain. Jotain, mikä lähtee heilumaan enemmän tai vähemmän, kun nainen pistää juoksuksi, vaihtaa nopeasti suuntaa, pysähtyy yhtäkkiä, heiluttaa käsiään ja mitä noita pakkoliikkeitä nyt agilityssa onkaan.

Agility on urheilua. Vaikka suoritukset eivät kestä kauan, siinä tulee juostua – mielellään aika kovaakin. Treeneissä sitäkin enemmän, koska tavallisesti toistoja tulee paljon. Ja jokaisella juoksuaskelella Boing! Boing! Boing! Rinnat tekevät villiä kahdeksikkoa liikkuen sivuille, ylös ja alas.

Nyt päästään asiaan. Olen nimittäin nähnyt treeneissä ja kisoissa paljon naisia, joilla on joko rintaliivit tai "urheilutoppi" pitämässä naiseuden perikuvat paikoillaan. Siis yrittämässä pitää ne paikoillaan. Rintaliiveillä ei ole mitään tekemistä. Suurin urheilutopeista soveltuu venyttelyyn, joogaan, pilatekseen ja esimerkiksi kuntosalilaitteilla tehtäviin tietyn lihasryhmän treenaamiseen.

Nämä eivät sovellu agilityyn:
Kuva: Budgetsport.fi
Kuva: XXL.fi
Kuva: dickssportinggoods.com

Kuva: XXL.fi

Jos urheilussa on äkkinäisiä liikkeitä, juoksemista, heilumista ja hyppimistä (hei, onnistumisen jälkeinen tuuletus!!), tarvitaan huomattavasti enemmän tukea. Niiden kahden sankarin tulisi pysyä paikallaan. Siis todella paikallaan. Se on tavoite. Lähes mahdoton sellainen, mutta tavoite kuitenkin. Tarvitaan tukea alhaalta, ylhäältä ja sivuilta. Tarvitaan materiaalia, joka ei veny. Tarvitaan rintojen ympärille niin tiukka viritys, että päälle pukiessa tulee joka kerta mietittyä, ovatkohan nämä nyt kuitenkin liian pienet. Ei, ne ovat sopivat, jos ne saa päälle! Ja se hinta on väistämättä reippaasti enemmän kuin yllä näkyvillä malleilla. Voidaan puhua jopa nelinkertaisista hinnoista. Niitä ostetaan vähintään kahdet, jos meinaa harrastaa useammin kuin kerran viikossa ja niillä mennään.

Nämä soveltuvat agilityyn:

Kuva: sport-bh.nu
Kuva: Timarco.com
Kuva: Timarco.com

Tämä napakka teksti kumpuaa siis kaikesta siitä, mitä olen nähnyt. Hyvä on, joskus seuraan niitä koiriakin. En aina naisten rintoja... You got the point!

maanantai 12. joulukuuta 2016

Sokkarimörkö

Morjestaaa! Eilisistä aksatreeneistä jäi aivan mielettömän hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että ei ihan napannut lähteä pitkän työvuoron jälkeen hallille toiselle puolelle kaupunkia. Kummasti motivaatio kasvoi, kun Kepo lähti peltiratsuineen kuljettajaksi.

Niihin treeneihin. Oli sellainen rata, että sai juosta. Aivan hemmetin paljon! Koko rata ja siitä selviytyminen määräytyivät toisella esteellä. Toinen hyppy oli takaakierto, johon luottokoira Titon sai lähettää onneksi kaukaa. Meidän yksi ylpeys on se, että Tito lukitsee aika näppärästi esteet, jotka suoritetaan eri suuntaan kuin minne minä juoksen. Nytkin sai hypätä vastakkaiseen suuntaan, mutta se ei tuottanut mitään ongelmaa. Totin kanssa repisin hyppyrimalla ranteita auki vastaavassa tilanteessa. Titon kanssa sain muutaman toiston jälkeen jo niin paljon erittäin tarpeellista sekunnin tuhannesosan kestävää etumatkaa, että radan muut osuudet menivät hyvin, kun vain pistin tossua toisen eteen niin kovaa kuin suinkin osasin.

Ensimmäiset pari versiota olivat toki sellaisia, että koin sammuttelevani paniikissa tulipaloja ja pelastavani tilanteita koko ajan sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää. Titon kanssa pelastelut vielä menevät, koska se on niin herkkä ohjauksille, on kuuliainen ja ... no ei niin nopea kuin Totti.

Radalla oli tosiaan lähinnä täysiä juoksemista ja siinä ohessa koiran kääntämistä tiukasti, loivasti, spurttisuoran jälkeen takaisin tulosuuntaan, ohi ansojen, putkijarrutellen ja mitäs kaikkea niitä oli. Juokseminen ei ollut vaikeinta. Sehän on juoksemista. Jos juoksen todella niin kovaa kuin ikinä päkijöilläni osaan, on minun turha miettiä kovempaa juoksemista. Sitä voi aina kehittää ja onneksi omiin koirattomiin treeneihin sisältyy noin tsiljoona sprinttiä joka viikko. Radalla en kuitenkaan koskaan mieti, että olisinpa nopeampi. Se nyt olisi ajan ja ajatuksien haaskausta!

Radalla vaikeinta oli kahden sokkarin yhdistelmä. Siis siinähän pitää jo luottaa koiraan! Tämä oli kamalaa ja meinasin jo heittää koko roskan mappi Ö:hön. Tyhmä rata. Keksin kyseiseen kohtaan pari muuta vaihtoehtoa, mutta tiedostin itsekin, että ne olivat hyvien suunnitelmien sijaan lähinnä sokkareiden välttelyä.

Epämukavaa... Eli ei muuta kuin epäonnistumaan! Kehityskaari oli jäätävä kaikista epäluuloistani huolimatta. Kahteen kertaan olin selvästi myöhässä. Kolmannella olin vähän myöhässä ja sitten alkoikin sujua. Lopulta mentiin rata alusta loppuun. Oli ihan nastaa huomata, että ohjaukset tulivat siinä juostessa lähes itsestään, kun rataa oli treenattu kolmessa osassa sitä ennen.

Meidän osuuden jälkeen kävin vielä sivussa harjoittelemassa sokkarihelvettiä. Olen nähnyt monta videota, joissa välistävedot tehdään kuin itsestään perättäisillä sokkareilla. Joten minäkin halusin! Kolme aitaa rinnakkain ja tekemään. Tehtiin, pohdin, tehtiin, pohdin, tehtiin, onnistuttiin, pohdin, tehtiin, onnistuttiin, tehtiin, onnistuttiin ja monta kertaa uudestaan. Harjoiteltiin molemmista suunnista, jotta kuvio olisi todella hallussa kokonaan eikä vain puoliksi. Hei, me osataan niin kuin muutkin! Kateellinen itsensä vertaaminen muihin kunniaan, kun se tuottaa tulosta!

Jee jee, yksi sokkarimörkö selätetty ja siitä jopa innostuttu.






sunnuntai 4. joulukuuta 2016

So close

Ajattelin, että pihalla olevien lamppujen valossa saisin näkyvää kuvaa Totin seuraamisesta. Niinpä niin. Akkuakin oli onneksi vain muutama prosentti jäljellä, joten ei tullut ainakaan liikaa kuvattua!