Every mistake You make is Progress

Ai jai, miten ovatkin koirien agilityt aikoinaan sutineet paikallaan. Olen aina treenannut jotain uutta, kun olen agilityn parissa puuhannut. Katsonut ratapiirroksia etukäteen, sata videota ja löytänyt jonkun karamelliohjauksen, jonka haluan oppia. Mutta on eri asia treenata jotain, mitä haluaa kuin treenata jotain, mihin ei halua koskea pitkällä tikullakaann. Meidän kohdalla ei ole haluttu kajota kontaktiesteisiin. Ei sitten ollenkaan. Lopulta muutaman asian summana agilityt jäivät pois pariksi vuodeksi. Päässäni löi tyhjää, aloin toistaa tuttuja kuvioita treeneissä, en osannut enää haastaa itseäni ja turhauduin, koska en voinut vain tehdä netistä löytämiäni ratoja. Syynä olivat aina ne kontaktiesteet. Ei niitä hyppyratojakaan ihan helpolla tehty, koska pujottelu.

Kuluneen vuoden aikana ajatusmaailmani on muuttunut monella tavoin – myös koirien kanssa treenaamisesta. Syksyllä tuli ajatus, että voisimme palata agilityn pariin. Kaikki on ollut paluun jälkeen lepooisasti levällään. Siis aivan kaikki. Viime treeneissä katsoin kentällä olevaa pussia ja pituutta huvittuneena. Ai niin, nuokin esteet ovat olemassa. Käytiin sitten nopeasti katsomassa, miten ne tulikaan suorittaa. Kyllähän minä tiesin, että Tito ne menisi. Mutta on eri asia mennä este kuin tykittää se täysiä. Joten varmistin, että heti kättelyssä tulisi oikea ajatus kyseisiin esteisiin.

Tässä syksyn aikana olen viettänyt paljon aikaa epämukavuusalueella. Olen kironnut ja irvistellyt, mutta löytänyt uutta mindsettiä. Pidinpä omien treenieni pikkujouluissa puheenkin aloittamalla sen niin suurella karjaisulla kuin vain osasin. Sen jälkeen eivät kädet enää vapisseet eikä ääni tärissyt. Kokeilkaa joskus huutaa niin kovaa kuin keuhkoista lähtee. Tekee gutaa!

Olen huomannut, että mitä enemmän siellä epämukavuusalueella käy ja viettää aikaa, sitä helpompi sinne on mennä. Siihen jää osittain koukkuunkin, koska ikinä ei tiedä, mihin joutuu. Turvalliset ja tutut vaihtoehdot päätyvät usein jo ennalta arvattavasti, mutta itsensä haastaminen tuo aivan uusia ulottuvuuksia ajatuksiin ja omaan kehittymiseen.

Joten ne kontaktiesteet. Niitä on tehty jossain muodossa melkein kaikissa treeneissä. Puomilla on käyty jo neljällä kerralla ja A-esteellä pari kertaa useammin. Keinulla ehkä kolmesti. Se on tällä hetkellä vaikeinta - minulle. Ja saan sen oman vaikeilun tarttumaan Titoonkin.

A-este on jo aika lähellä sitä, mitä tavoittelen. Vielä on vähän hidas, mutta toisaalta loppupaikka on erittäin varma. Tito ei pohdi ja arvaile, mitä lopussa tulisi tehdä. Se myös onnistuu 99,9 % kerroista eli hyvällä mallilla on. Yhden juoksarin Tito on tehnyt syksyn aikana. Ja ilman mitään palautteita tai muita onnistui seuraavalla kerralla taas niin kuin on opetettukin. Ei siis lähtenyt heti juoksemaan seuraaviakin läpi. Häiriötä Tito kestää hyvin. Voin lähettää pitkältä jääden itse taakse, leikata edessä ja takana tai siirtyä kauas sivulle muiden esteiden taakse. Voin myös vedättää eli juosta edellä ilman, että Tito tulee läpi.

Olen toki iloinen, että kontaktit edistyvät nyt pitkästä aikaa. Onhan se palkitsevaa siirtyä olohuoneen laatikon päällä tehdyistä harjoituksista oikeille harrastajien esteille. Tuntuu kuitenkin suurimmalta voitolta, että olen edes uskaltanut, kyllä uskaltanut, ruveta työstämään näitä viheliäisiä mörköesteitä.

Tällä hetkellä Titon A-este näyttää tältä.