Sokkarimörkö

Morjestaaa! Eilisistä aksatreeneistä jäi aivan mielettömän hyvä maku suuhun. Siitäkin huolimatta, että ei ihan napannut lähteä pitkän työvuoron jälkeen hallille toiselle puolelle kaupunkia. Kummasti motivaatio kasvoi, kun Kepo lähti peltiratsuineen kuljettajaksi.

Niihin treeneihin. Oli sellainen rata, että sai juosta. Aivan hemmetin paljon! Koko rata ja siitä selviytyminen määräytyivät toisella esteellä. Toinen hyppy oli takaakierto, johon luottokoira Titon sai lähettää onneksi kaukaa. Meidän yksi ylpeys on se, että Tito lukitsee aika näppärästi esteet, jotka suoritetaan eri suuntaan kuin minne minä juoksen. Nytkin sai hypätä vastakkaiseen suuntaan, mutta se ei tuottanut mitään ongelmaa. Totin kanssa repisin hyppyrimalla ranteita auki vastaavassa tilanteessa. Titon kanssa sain muutaman toiston jälkeen jo niin paljon erittäin tarpeellista sekunnin tuhannesosan kestävää etumatkaa, että radan muut osuudet menivät hyvin, kun vain pistin tossua toisen eteen niin kovaa kuin suinkin osasin.

Ensimmäiset pari versiota olivat toki sellaisia, että koin sammuttelevani paniikissa tulipaloja ja pelastavani tilanteita koko ajan sen sijaan, että olisin tehnyt jotain järkevää. Titon kanssa pelastelut vielä menevät, koska se on niin herkkä ohjauksille, on kuuliainen ja ... no ei niin nopea kuin Totti.

Radalla oli tosiaan lähinnä täysiä juoksemista ja siinä ohessa koiran kääntämistä tiukasti, loivasti, spurttisuoran jälkeen takaisin tulosuuntaan, ohi ansojen, putkijarrutellen ja mitäs kaikkea niitä oli. Juokseminen ei ollut vaikeinta. Sehän on juoksemista. Jos juoksen todella niin kovaa kuin ikinä päkijöilläni osaan, on minun turha miettiä kovempaa juoksemista. Sitä voi aina kehittää ja onneksi omiin koirattomiin treeneihin sisältyy noin tsiljoona sprinttiä joka viikko. Radalla en kuitenkaan koskaan mieti, että olisinpa nopeampi. Se nyt olisi ajan ja ajatuksien haaskausta!

Radalla vaikeinta oli kahden sokkarin yhdistelmä. Siis siinähän pitää jo luottaa koiraan! Tämä oli kamalaa ja meinasin jo heittää koko roskan mappi Ö:hön. Tyhmä rata. Keksin kyseiseen kohtaan pari muuta vaihtoehtoa, mutta tiedostin itsekin, että ne olivat hyvien suunnitelmien sijaan lähinnä sokkareiden välttelyä.

Epämukavaa... Eli ei muuta kuin epäonnistumaan! Kehityskaari oli jäätävä kaikista epäluuloistani huolimatta. Kahteen kertaan olin selvästi myöhässä. Kolmannella olin vähän myöhässä ja sitten alkoikin sujua. Lopulta mentiin rata alusta loppuun. Oli ihan nastaa huomata, että ohjaukset tulivat siinä juostessa lähes itsestään, kun rataa oli treenattu kolmessa osassa sitä ennen.

Meidän osuuden jälkeen kävin vielä sivussa harjoittelemassa sokkarihelvettiä. Olen nähnyt monta videota, joissa välistävedot tehdään kuin itsestään perättäisillä sokkareilla. Joten minäkin halusin! Kolme aitaa rinnakkain ja tekemään. Tehtiin, pohdin, tehtiin, pohdin, tehtiin, onnistuttiin, pohdin, tehtiin, onnistuttiin, tehtiin, onnistuttiin ja monta kertaa uudestaan. Harjoiteltiin molemmista suunnista, jotta kuvio olisi todella hallussa kokonaan eikä vain puoliksi. Hei, me osataan niin kuin muutkin! Kateellinen itsensä vertaaminen muihin kunniaan, kun se tuottaa tulosta!

Jee jee, yksi sokkarimörkö selätetty ja siitä jopa innostuttu.