Ensimmäinen koirani, Rami, oli terve kuin pukki. Sillä todettiin sydämessä jokin sivuääni, kun ikää oli kuusi vuotta. Tuomio oli loppuelämä hihnassa, ei juoksemista ja rauhallisesti piti ottaa. Rami jatkoi elämää niin kuin oli siihenkin asti elänyt. Vapaana, juosten pitkin metsiä ja talvisin kilpaa moottorikelkan vieressä. Päätimme jo silloin perheen kanssa, että jos juokseminen tuon koiran tappaa, niin sitten se saa tapahtua. Mutta hihnaan sitä koiraa ei laitettu tai juoksemista rajoitettu.
Ramin ollessa reilut 15 vuotta vanha, sillä pettivät jalat alta. Se ei päässyt niin helposti enää lattialta joka kerta ylös ja rappuset tuottivat ongelmia. Viikon kuluttua lähdimme viemään Ramia lopetettavaksi. Eläinlääkäri kertoi, että koiraa voisi tutkia. Me totesimme, että niin ei tehtäisi. Päätös oli samalla helppo ja vaikea. Helppo, koska meidän perheessä se nähtiin ainoana vaihtoehtona. Vaikea, koska hyvästien jättäminen on vaikeaa. 15 yhteistä vuotta sisältää paljon.
Heinäkuun lopulla Tito ja Totti törmäsivät, kovaa. Törmäyksen jälkeen Titon tila näytti epätoivoisen pahalta. Verta tuli niin paljon, että Kepon paikalle saapuminen tuntui kestävän ikuisuuden. Ja sen ikuisuuden aikana päätin, että jos Titon ala- tai yläleuka on murjoutunut pahasti palasiksi, sitä ei korjata, jos toimenpide ja toipuminen olisivat luokkaa "aletaan rakentaa leukaa uusiksi, leikit on leikitty ja loppuelämä velliä ravintona". Minä en lähde siihen. Tokihan näitä on helpompi sanoa nyrkkiä pöytään takoen, kun koiran lopettamisesta ei tarvitse juuri tällä hetkellä päättää.
Koira saa olla vanha, kuuroutua ja näkö heikentyä. Sen niveliä saa kolotella, kun ikää tulee ja askel saa olla hitaampi. Ne seikat kuuluvat asiaan.
Mutta nuorta hyvässä iässä olevaa koiraa en laita eläkkeelle kaikesta toiminnasta ja ajattele, että ainakin se saa elää. Ja voinhan silitellä sitä seuraavat kymmenen vuotta... Minulle on tärkeää, että se eläminen on elämisen arvoista. Samalla, kun me omistajat olemme vastuussa koiriemme hyvinvoinnista, meidän velvollisuutemme on myös arvioida, minkä arvoista elämää tarjoamme koirillemme. Minulla se raja menee kohdassa, jossa koira on häkissä kuukausia toipuakseen leikkauksesta tai muusta toimenpiteestä. Raja ylittyy, kun koira ei saa enää juosta tai juokseminen kielletään pitkäksi ajaksi. Raja ylittyy, kun koira on kivuissa ilman lääkitystä. Raja ylittyy, kun koiralla on henkisesti tai fyysisesti "hyviä päiviä" selkeästi vähemmän kuin "huonoja päiviä".
Näitä tulee mietittyä, kun omille koirille sattuu jotain. Ne hetket ovat harvinaisen paskamaisia. Ne hetket tuntuvat painajaisilta, joista ei voi herätä. Ne hetket muistuttavat meidän omistajien vastuusta koiriamme kohtaan. Miksikö mietin asiaa juuri nyt? Koska tänään sattui Titolle. Ja nyt mietitään, mitä tehdään.
Aihe ei ole helppo. Olen saanut kuvitteellisesti korvilleni useamman kerran, kun olen ollut sitä mieltä, että koira jos toinenkin olisi aika lähettää vehreämmille laitumille. Joskus olen kysynyt harrastajalta, onkohan laji ihan oikea hänen koiralleen. Olen myös ehdottanut, että joku koira vaihtaisi kotia. Koska joskus se on molemmille osapuolille paras vaihtoehto. Niin, joskus niitä kipeitäkin asioita on hyvä sanoa ääneen.
Niin samaa mieltä! Kesän kauhuskenaarioiden jälkeen luotan vielä enemmän omaan tuntemukseen, ja yksikään koira ei päätä elämäänsä enää sellaisissa kivuissa. Niin rumasti, ilman diagnoosia ja olalle taputtelulla "kyllä tämä auttaa". Kun joskus ei vaan auta ja se kurja totuus on hyvä nähdä.
VastaaPoistaJuuri näin. Minäkään en halua, että viimeiset vuoden koiran kanssa on ravattu erilaisissa hoidoissa, syöty sitä ja tätä lääkettä, toivottu "hyviä päiviä" ja muutenkin eletty kaikkea muuta kuin normaalia elämää koiran kanssa. En sano, että ensimmäisestä kolhusta koira laitetaan monttuun. Totti on kolhinut itseään niin monesti, että sitä ei enää olisikaan sellaisella ajattelutavalla... Mutta en halua pitkittää ja antaa oman silmän tottua tai sokeutua koiran vaivoille. Sitä helposti tottuu siihen, että koira vähän linkuttaa, ärisee johonkin kohtaan koskettaessa ja on "aina ollut vähän kipeä".
PoistaTitolle paranemisia! Ja niin tuttuja ajatuksia, voin hyvin samaistua. Ne hetket kun omille koirille sattuu jotain ovat niin kamalia ja itse oon kyllä sellainen pessimisti että ajattelen kaikki aina pahimman kautta. Se on se vastuu mihin jokainen meistä sitoutuu kun koiran (tai muun lemmikin) hankkii, varmistaa että elämä on elämisen arvoista ja jos näin ei enää ole tehdä se viimeinen palvelus sille parhaalle ystävälle.
VastaaPoistaKiitos! <3
Poista"Elämä on elämisen arvoista ja jos näin ei enää ole tehdä se viimeinen palvelus sille parhaalle ystävälle."
Ei lisättävää. :)
"Minulla se raja menee kohdassa, jossa koira on häkissä kuukausia toipuakseen leikkauksesta tai muusta toimenpiteestä. Raja ylittyy, kun koira ei saa enää juosta tai juokseminen kielletään pitkäksi ajaksi. Raja ylittyy, kun koira on kivuissa ilman lääkitystä. Raja ylittyy, kun koiralla on henkisesti tai fyysisesti "hyviä päiviä" selkeästi vähemmän kuin "huonoja päiviä"."
VastaaPoistaAamen. Oon sun kanssa täysin samoilla linjoilla. Se on surullista, miten monet pitää koiriaan (ja eläimiään ylipäätään) hengissä, vaikka reilumpaa olisi päästää irti. On suorastaan helvetin itsekästä ajatella, että kunhan siinä nyt henki pihisee, niin se riittää.
"On suorastaan helvetin itsekästä ajatella, että kunhan siinä nyt henki pihisee, niin se riittää."
PoistaItsekästä, sitä se on. Mutta se on hurjan helppo peittää seikkoihin kuten "koirasta huolehtimiseen". Siihen, että pitää huolta koirastaan, vie sitä hoitoihin ja hei, tänään sillä on hyvä päivä.
Jos joku päivä löydän itseni sanomasta, että koirallani on tänään hyvä päivä, tiedän menneeni liian pitkälle.
Juuri näin, tässä on muutama kuukausi menty miettien tuota. Tällä hetkellä näyttää hyvältä. Agilitya ei enää ikinä mennä tosissaan ja toisen kanssa juoksemista suitsitaan pahimmissa maastoissa, kropan hallinta ei vain ole sillä tasolla. Mutta nyt lähdemme vapaapäiväkunniaksi pyörälenkille metsään, ei vetäen mutta vapaana juosten.
VastaaPoistaMä arvostan kovasti sitä, että oot vaihtanut lajeja paljonkin sun koirien mukaan.
PoistaPakkohan se on, ei ole olemassa vaihtoehtoja. Viime sunnuntaina appiukkoni mökillä mietin jopa hetken toista vaihtoehtoa. Roni oli appiukkoni kainalossa, tykkäävät toisistaan ihan hulluna. Heiltä jouduttiin lopettamaan sheltti jokin aika sitten. Mietin josko 1+1, eläkeläisille olisi seuraa ja ronille olisi huolehtiva ja paljon ulkoileva koti. Mutta ei, en voi kuvitella tilannetta jotta antaisin koirani asumaan muualle. Vaikka se voisi oikeasti olla jopa hyvä ratkaisu. Mutta en voisi sairasta koiraa antaa toisille riesaksi.
PoistaMitä Titolla nyt? :( <3
VastaaPoistaTuo on tosi vaikea kysymys ja moni uskoo, että heillä on siihen "varma" vastaus. Tositilanteen kohdatessa näin kuitenkaan harvemmin on. Se ei ole mikään helppo paikka, kun seisoo isojen päätösten edessä. Ei sitä varmasti osaa kuvitella, ennen kuin se on oikeasti käsillä, nenän edessä.
Itse olen varmaan valmis tekemään aika paljon, mutta ennusteen on oltava hyvä. Pitää pystyä elämään normaalia elämää, ja myös harrastamaan, jos koira on sellainen, että kaipaa harrastamista/"kunnon" tekemistä. Pitää miettiä mitä kuntoutuminen vaatii koiralta, etenkin henkisesti - onko juuri tästä yksilöstä siihen? Tälläkin on iso merkitys.
Kirjoittelen Titosta myöhemmin, jos siitä selviää jotain. Nyt vaikuttaa täysin normaalilta Titolta ja voi hyvin. :)
PoistaOlet oikeassa, näitä on helppo päättää etukäteen, mutta tositilanteessa irti päästäminen ja omassa aikaisemmin tehdyssä päätöksessä voi olla hyvin vaikea pysyä.
Hyvä pointti, että se toipuminen vaatii paljon eikä se kaikille koirille sovi. Toisten pää kestää paremmin toipumisen, harrastusten tauon, hihnalenkit ja muut seikat, joita toipuminen saattaa sisältää.
Oi helpotus, että Tito vaikuttaa normaalilta!
PoistaKuntouttamiseen kuluva aika, raha ja vaiva ei varmasti käy kaikkien mielessä. Puhumattakaan siitä, miten kyseinen koira suhtautuu kuntoutukseen.