Koska me ollaan edelleen me

Eläinlääkäri kirjoitti Titolle terveisiä.

Tito kävi tänään lekurissa, koska halusin varmistaa, että sen poski on parantunut hyvin. Tito rummutti häntäänsä vasten vastaanoton tiskiä, koska paikalla oli niiiiin ihania ihmisiä. Ja yksi 8-viikkoinen ranskis. Titolla pienesti vaikeuksia pysyä nahoissaan. Vaikka kävi maaten, jatkoi häntä vispaamista kuin hurrikaani.

Poski ja hampaat katsottiin. Hyvältä näytti. Tuntui hölmöltä selittää, että Titolla oli iso halkeama posken sisäpuolella, että sieltä roikkui lihariekaleita ja verta oli kuin isommassakin onnettomuudessa. Nyt meidän piti ihan etsimällä etsiä, missä arpi oikein oli. Kyllä se sieltä löytyi ja sormilla painamalla löytyi sisältä arpikudosta. Jätin kertomatta, että leikkelin poskeen reiän saksilla kotioloissa. Tärkeintä, että koira on kunnossa!

Minä en niin välitä taluttimista, joten Tito sai olla koko kotimatkan vapaana. Sopulitien Eläinlääkäriasemalta voi kävellä montaa reittiä meille kotiin. Valitsimme ison sillan ylityksen, metsän kautta kynnetyn pellon reunaan ja sieltä "niittyjä" pitkin kotiin.

Tito on aivan eri koira, kun olemme kahdestaan liikkeellä. Tai näen sen erilaisena. Se on iloisempi, villimpi, hauskempi ja energisempi. Kun Totti on paikalla, Tito masentuu ja lompsii vain eteenpäin. Myös tämän vuoksi olen ollut innoissani meidän aksatreeneistä, koska Totti ei pääse niihin vielä vähään aikaan. Ne ovat Titon ja minun "me"-aikaa. Ja se tuntuu hurjan hyvältä!

Viisi vuotta sitten...