lauantai 23. tammikuuta 2016

Lapissa #7 - The Final Countdown



Viikko sitten palasimme Lapista ja arki on jo kovaa vauhtia käynnissä. Talvilomalta sain paljon uutta energiaa, villejä ideoita ja uutta tarmoa suunnitelmiini. Koska ensimmäinen Lappi-teksti käsitteli ajatuksia reissun alusta, kokoan tähän vielä muutaman ajatuksen, jotka ovat tulleet reissun aikana tai sen jälkeen.

Koirien ruokinta - jatkossakin reippaasti ruokaa mukaan, koska kulutus näyttäisi olevan selvästi korkeampaa tällaisella reissulla. Napsujen lisäksi tuoretta lihaa. Levillä ostin marketista ihan poistolihoja ja kuppiin humahti fileitä sekä paisteja useana päivänä.

Tein virheen ja tilasin ruokaa liian myöhään ennen reissua eivätkä meidän tutut ruoat ehtineet mukaan. Nappasin kuitenkin eläintarvikeliikkeestä lähes kopioksi tietämääni ruokaa. Noooh, Titolle ruoka ei tuottanut mitään ongelmia. Totin kanssa BOOOM!


Totin etutassut räjähtivät loppureissusta niin pahasti, että se repi ulkona verisiä jääpaakkuja hampaillaan anturoiden välistä. Great! Kuvassa tassut ovat jo vähän paremmat, koska on päästy kotiin ja saatu tuttua ruokaa naamaan sekä Basibact-jauhetta ja pihkaöljyä tassuihin. Nyt viikon jälkeen tuota mustaa möhnää on enää vain tuon märän kohdan ympärillä ja tassut näyttäisivät olevan selvästi parantumaan päin.


Koirien palautuminen - Tähän minun tulee oikein erikseen keskittyä ja muistaa, että koirat tarvitsevat lepoa, vaikka olisinkin kovin innoissani esim. niistä vetopuuhista. Nyt pojat saivat muutamankin päivän perätysten käydä ulkona vain pissatuksilla tai kävelemässä pientä lenkkiä ilman kovaa riehumista. Bot-loimet heitin pidempien lenkkien jälkeen niskaan ja pojat saivat nukkua isossa kylppärissä, jossa oli lattialämmitys. Muualla mökissä olisivat muuten maanneet vain paikoissa, joissa lämpötilat alkoivat miinusmerkillä.


Tassut, kylmyys ja paakkuuntuva lumi - Netissä pyöri paljonkin uutinen, jossa kehotettiin välttämään "pakkasövereitä" koirien kanssa ja suositeltiin kovilla pakkasilla vain vartin ulkoiluja kerrallaan. Öh? Eipä noita koiria voi yleistää yhdeksi eläimeksi, joka pärjää vain tietyllä tavalla ulkona pakkasilla. Osa kestää kylmää paremmin kuin toiset. Osa koirista löytää sisäisen pentunsa vasta, kun pakkasta on edes se -15 astetta. Niille siunaantuu jostain tarhalaisen verran energiaa ja vaikuttaisivat hurraavan siedettävien ulkoilusäiden vihdoin saavuttua. Ja sitten on yksilöitä, jotka joutuu kiskomaan lähimmälle puskalle tekemään tarpeitaan, koska ne haluavat mahdollisimman nopeasti takaisin sisään.


En näe mitään syytä haudata koiriani neljän seinän sisään, jos ne näyttävät tykkäävän ja pärjäävän ulkona varsin hyvin. Pakkasilla ulkoillaan ja koirien kuntoa seurataan.

Tassuja huolsin reissussa epäsäännöllisesti. Tassusalvaa olin ottanut mukaan ja sitä hieroin useampana iltana koirien tassuihin. Samalla tarkistin kynnet, anturoiden ja raajojen kunnon muutenkin. Oli muun muassa havaittavissa, että umpihangessa rämpiminen oli tehnyt muutaman naarmun poikien vähäkarvaisiin nivusiin. Sipaisin niihinkin tassusalvaa.

Kynnet olin leikannut juuri ennen reissua, mutta eihän se nyt riittänytkään ja näyttivät jo puolessa välissä mielestäni liian pitkiltä. Suht' lyhyinä tykkään kynsiä yleensä pitää ja toisinaan viitsin niitä jopa viilailla niin lyhyeksi kuin ydin antaa myöten. En ollut tajunnut ottaa kynsisaksia mukaan, joten marketista ostettiin uudet. Onko teilläkin viidet kynsisakset?




Lumi paakkuuntui lenkeillä nopeasti tassuihin. Aina, kun pojilla oli tekemistä eli puiden kaatamista, juoksemista tai lelujen kanssa leikkimistä, paakut eivät olisi vähempää voineet niitä kiinnostaa. Hetken seisahdus ja O-M-G, paakut olivat ainoa asia maailmassa. Onneksi molemmat tulevat näissäkin totutusti pyydettäessä luokse ja antavat ottaa paakut pois. Ajattelin, että parempi minun on niitä repiä, koska kavereiden oma kuola vasta karvoihin jäätyykin...

Paakkujako?
Tassukarvojen leikkaaminen on aina ollut mielestäni hankala aihe. Tuntuu, että niistä tulee leikattaessa pehmeämmät ja pidemmät. Yksi puhelu riitti kuitenkin vakuuttamaan minutkin ja nips naps karvat lyhenivät. Tiedättehän ihmistyypin, joka voi sanoa teille mitä vain ja opetuslapsen tavoin uskotte kaiken. Reijo Jääskeläinen oli sellainen jo 14 vuotta sitten eikä teräsmies ole yhtään vähempää tänä päivänäkään. Pari puhelua ja käynti hänen luonaan vakuuttivat tämän pikkutytön jälleen kerran.

Reissulelut - kannattaa valita järkevästi. Mukaan sellaisia, jotka saavat kadota esim. lumihankeen. Meillä jäi Titon lemppari eli Kong Bounzer eräälle öiselle tähtitaivaslenkille. Sitä etsittiin ja etsittiin, mutta niin vain kävi, että hanget korkeat nietokset imaisivat lelun sisäänsä. Ei auttanut puolen tunnin kompurointi otsalampun kanssa.

 
Vetovarusteet - Mukaan kannattaa ottaa kaikki, mitä löytyy. Tilanteet muuttuivat meillä joka kerta! Sparkin ohjaustangon jääminen mäntyyn ei ollut harkittua, mutta sen lisäksi liinojen kanssa oli monenlaisia ratkaisuja. Ensin halusin saman liinaratkaisun kuin Titolla ja Totilla oli muistini mukaan viime talvena meidän harjoitellessa vetoja. Eli Tito edellä ja Totti takana. Niin, ettei Totilla ole seisinkiä. Jälkimmäinen, jotta voin seurata Totin jaksamista erikseen. Se on vetänyt niin vähän, että vaikka intoa on, päätä ja kuntoa ei kyllä senkään vertaa.

Sitten halusin kokeilla molemmilla saman mittaisia eli menivät "viuhkana", mutta edelleen ilman seisinkiä. Sitten kokeiltiin samaa, mutta koirien ollessa lähempänä kelkkaa. Ja lopuksi koirat seisingillä vierekkäin ja pidemmällä kelkasta. Meillä ei ole kovin montaa pätkää liinoja, mutta tarvittavat näköjään löytyivät. Tosin meidän seisinki on naurettavan pitkä ja laitoin sen tuplaksi. Kerron näistä ratkaisuista myöhemmin lisää ja muun muassa siitä, mitä Totista ilmeni viimeisellä vedolla. Aina se hullu yllättää...

Ai niin, vetovaljaat kannattaa ottaa sisään yöksi. Helpompi pukea koirien päälle kuin sellaisia jäisiä koppuroita. Ihan vain mainintana, jos joku sattuu olemaan yhtä lahjakas pahvi kuin minä.

Vetovaljaisiin lisäsin myös valot niskaan ja taluttimiin heijastinta. Pohjoisessa oli pimeää.

Mökkihöperöt - Ensin Totti kiinnostui yläkertaan menevistä rappusista. Me emme käyttäneet yläkertaa, koska makuuhuone löytyi alakerrastakin. Tästä huolimatta Totti löytyi yhä useammin rappusten yläpäästä. Tito jäi aina alas seuraamaan, mitä pikkuveikka puuhastelee. Loppupäivinä Titokin ajatteli käydä kurkkaamassa näkymiä rappusilta. Ongelmaksi muodostui portti, joka oli sijoitettu rappusten yläpäähän. Tito päätti vähän oikaista portin vierestä. Oh well... Tito jäi takakontista kiinni! Sitä täytyi todella auttaa, jotta karvapeppu saatiin samalle puolelle muun koiran kanssa. 

Lopuksi vielä sekalaisia talvilomakuvia!









torstai 21. tammikuuta 2016

Veto! - Next level stuff

Katsokaa, mitä löysin! Olen kyllä lautaillut moottorikelkan perässä jäällä, mutta tätä täytyy kokeilla!

tiistai 19. tammikuuta 2016

Koira#1 ja koira#2


Kuva iltalenkiltä ja saatetekstinä lainaus Facebook-kommentistani:

Tähän tarvitaan kaksi koiraa.

Koira#1, joka osaa vähän kaikenlaista, muttei mitään kunnolla. Se osaa siis yllättää ja keksiä omiakin, koska on tottunu kriteerien epäjohdonmukaisuuteen. Ja tätä ominaisuutta palkitaan - epäjohdonmukaisesti tiet
ysti. Koira#1 on myös tottunut epätasaisiin alustoihin, koska trust me, koira#2 on _epätasainen_.

Koira#2, joka ei osaa mitään. Se on mm. tämänkin tempun salainen ase. Koira#2 ei voi tehdä mitään, koska se ei osaa! Joten se vain istuu, seisoo tai makaa, eikä edes turhaudu. Koska? Koska siltä ei ole koskaan vaadittu mitään eli se ei voi turhautua pohtiessaan, mitä siltä nyt halutaan. Koira#2 on myös hyvin yksinkertainen palkkautumisen suhteen. Kun kehutaan koiraa#1, tämä koira kokee olevansa erinomainen ja tekevänsä hyvää työtä.

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Lapissa #6 - Joskus epätarkin kuva on paras!

Toisiksi viimeisenä päivänä oli pakko, aivan pakko, käydä vielä kerran vetolenkillä. Vetolenkki ei ollut tällä kertaa se oleellinen asia, vaan tämä vetojen jälkeen otettu epätarkka ja tärähtänyt kuva.


keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Lapissa #5 - Miten varustautua kylmiin pakkasiin?


Erityisesti Mari halusi kuulla, miten täällä Lapissa on vaatetuksen ja varustelun laita ollut. Pakkanen on vaihdellut aika reippahasti ja välillä on tuntunut lähes lämpimältä, kun pakkasta on ollut vain kymmenisen astetta. Nyt pari päivää on ollut taas noin -30 eli ihan kirpakkaa.

Uutisissa on näkynyt, miten koirat saisivat olla vain vartin kerrallaan ulkona eikä saisi tehdä "pakkasövereitä". Noh, nyt puhutaan ihmiselle, joka on luullut elämänsä aikana useamman kerran kuolevansa kylmyyteen saariolosuhteissa. Järkyttävissä pakkasissa on koiran kanssa liikuttu ennenkin ja kyllä, pidempään kuin vartti. Jos tuulee kovaa ja on pirskatin kylmä, alkaa tässäkin päässä järki jotain sanoa. Ei ehkä vielä vartin jälkeen, mutta jossain vaiheessa kuitenkin. Seisova pakkanen ei tunnu kuitenkaan ihan niin helposti. Siinähän ehtii ottaa käden pois hanskasta, huutaa seuraavaksi kaikki tunnetut kirosanat, laittaa käden nopeasti kainaloon ja sen lämmettyä vielä takaisin hanskaan. Mutta ei vielä mikään syy olla ulkoilematta!

Kainaloniksin opin kerran muksuna, kun silloisen koirani kanssa seikkailin jäällä hiihtolomaviikolla. Kävin aina juttelemassa pilkkijöille ja niin silläkin kerralla. Mutta sitten näin miehen ja naisen, joilla oli sekarotuinen pystykorva mukanaan. Menin Rami-koirani kanssa sinne ja juttu alkoi luistaa. Pariskunta oli laittamassa napakassa pakkasessa verkkoja. Koirat leikkivät vieressä, kun minä seurasin, miten pitkä riuku työnnettiin jään alle pienestä reiästä ja työnnettiin, kunnes se näkyi kauempana seuraavassa reiässä. Näin tehtiin muutaman aukon verran ja lopulta riu'ussa olleeseen naruun laitettiin verkko kiinni ja ansa tiputettiin viimeisestä jääaukosta syvyyksiin. Narua vetämärrä verrko avautui jään alle. Mutta voitte kuvitella, miten kylmä tuota riukua oli siellä vedessä työntää! Ja tämän vuoksi mies, joka työtä teki, laittoi aina välillä kätensä kainaloihin. Koska kuulemma siellä on aina lämmin. Ja näinhän se on. Näppärä kikka!

Sitten siihen pukeutumiseen. Nämä ovat ajatuksia ja huomioita, joita minä olen todennut. Joku tarvitsee enemmän ja joku pärjää varmasti vähemmälläkin. Nämä ovat yleiset varusteeni, kun on oikeasti kylmä. Aletaan katsella elohopeaa siinä -30 asteen paikkeilla ja nenän ulos tuikatessa todetaan tuulenkin käyvän.






















Ylä- ja alaosan kerrastot
* Lähes joka päivä alin paita on ollut merinovillainen aluspaita. Ne ovat lämmittäviä niin kosteina kuin kuivinakin! Onhan noita tekokuituisiakin, mutta ne ovat enemmän hien siirtämiseen kuin lämmittämiseen. En siis kovemmilla pakkasilla laita ihoa vasten.
* Aluspaidan päälle laitan yleensä fleecen. Niitä löytyy ohuempia ja paksumpia eli pakkasen mukaan. Välikerrastoissa suosin niitä, joissa kaulassa kulkee vetoketju. Ei tarvitse olla fleecetakki, jossa vetoketju alas asti, mutta on kiva, jos esim. kovan puuskutuksen jälkeen saa välipaitojakin vähän avattua.
* Jos ihan kamala pakkanen paukkuu, heitän päälle vielä joko toisen fleecen tai rehellisen paksun villapaidan.
* Housuissa toimii sama linja kuin paidoissakin. Erityisen suureen arvoon ovat päässeet kunnon mummopöksyt eli punaiset Pyry-villahousut, joissa on vielä jalkalenkit. Siis ne lenkit, jotka varmistavat, ettei lahje nouse ylös, kun pukee päälihousuja. So smart.


Ylä- ja alaosan kuori
* Takkeina olen käyttänyt vain laskettelutakkeja. Tykkään lumilukoista, avattavista kainaloista, isoista hupuista, tuulenpitävyydestä, hyvästä istuvuudesta ja kestävistä materiaaleista. Erityisesti olen oppinut arvostamaan toimivia vetoketjuja ja siitä syystä mm. yksi mansikoita maksanut takki lähti muutama päivä sitten roskikseen. Älkää hyvät ihmiset ostako takkeja, joissa puolet hinnasta koostuu laminoiduista vetoketjuista. Ainakin minulla on mennyt jo pari takkia laminoitujen vetoketjujen vuoksi roskiin. Kyseiset takit ovat toki olleet aktiivisessa käytössäkin.
* Takki saa olla itsessään lämmittävä eli jotain paksuutta voi olla. Ihan puhtaita kuoritakkeja löytyy, mutta ovat enemmän kevään, kesän ja syksyn juttuja. Talvella alle saa laittaa muuten niin holtittoman paljon tavaraa.
* Housuissa kaipaan vedenpitävyyttä tai vahvistettuja polvia ja takakonttia. Ihan sen vuoksi, että koirien kanssa tulee rämmittyä ties minkälaisissa olosuhteissa. Eilen etsittiin lelua yhdessä hangesta, jota oli vyötäröön asti. Ja sinnehän upposi - eli konttasin, jotta pysyin paremmin pinnalla.
* Housujen en halua olla kovin tönköt ja oloni pökkelöksi tekevät. Ei siis liian topattuja, jotta jalkaa jaksaa laittaa toisen eteen useamman tunnin.





















Jalkoihin
* Kengät - vähemmille pakkasille olen hankkinut Sorelin lyhyemmät talvikengät. Ne eivät ole millään tavalla hc-talvikengät vaan enemmänkin helpot ja lämpöiset jalkaan sujauttaa. Mutta sitten, ne OIKEASTI lämpöiset talvikengät ovat - ratatatatatatataaaa - Moon Bootit! Aivan kamalan näköiset, hassut jalassa, mutta niin lämpimät, että ovat pelastaneet jo monena pakkaspäivänä. Miinuksena vain pohja, joka ei ole omiaan esim. liukkaissa ylämäissä. Tosin eipä sellaisessa pärjää kuin raudoilla tai Ice Bugeilla.
* Sukat - olen käyttänyt vain laskettelusukkia. Sekä villasekoitesukkia että tekokuituisia. Näissä en ole suuren suurta eroa huomannut. Villa on miellyttävämmän tuntuinen.

Päähän
* Kauluri - kyllä! Yhtään kaulaliinaa en ole mukaan tälle reissulle ottanut. Kaulureita sitäkin enemmän. On fleeceä, villaa ja perinteistä ohuempaa buffia/tuubia. Miksi ei kaulaliinaa? Koska en jaksa taiteilla sen kanssa ja todeta, ettei takin vetoketju mene ylös asti kiinni, koska kaulaliinaa on niin saakutisti kaulan ympärillä. Ja aina se tuuli jostain kolosta menee läpi. Kaulurit ovat tasaisesti joka puolella ja niitä saa nostamalla nenän ylikin ilman, että kaula on heti paljas. Eniten olen käyttänyt fleecestä tehtyä, koska se pysyy parhaiten paikoillaan.
* Kypärämyssy - on ollut käytössä joka päivä. Löytyy silkkinen ja villainen, mutta myös yksi tuulenpitävä, jossa hengitysreiät ja nenän päälle tuleva suoja. Jälkimmäinen on kovilla pakkasilla ollut aika pelastus. Tavallisen malliset huput toimivat loistavasti, mutta pidemmällä ajalla keräävät jäätä ja märkää suun eteen.
* Pipo - samalla pipolla olen mennyt koko ajan. Paksu neulottu pipo, jossa sisällä fleecevahvistus. Pipo ei ole ollut oleellinen, vaan sen alle tuleva huppu. Muksuna käytin nahkaista karvalakkia, mutta sen jäi tietysti pieneksi. Oli huikean hyvä päähine, kun ei tuulikaan päässyt mistään läpi.

Käytetyin kauluri

Käsiin
* Alussormikkaat - erityisesti tuulella aivan must. Mutta kovalla pakkasellakin niistä tulee varsin kiitolliseksi. Idea siis on, että kun ottaa hanskan pois kädestä, kylmä ilma ei pääse heti iholle. Tilanne tuttu, kun niistää, tekee jotain lukkojen kanssa, avaa solmuja, vastaa puhelimeen, ottaa kuvia tai vaikka irrottaa lumipaakkuja anturoiden välistä. Minulla käytössä silkkisormikkaat, olleet jo useamman vuoden. Nyt huomasin yhden sormikkaan kaipaavan parsintaa, joten ostin toisen parin lisäksi. Nämä vievät niin vähän tilaa, että helppo pitää toinen pari mukanakin, jos meinaa pitkän tovin olla ulkona ja pääsevät kastumaan.
* Suojaava hansikas saa olla ihan kunnon hanska. Tumppumalli on lämpimämpi, mutta jos pakkasta ei kuolemaksi asti ole, menee hyvin sormellisillakin. Minulla käytössä merkittömät GTX-tumput, Marmotin GTX-hanskat ja kovemmille pakkasille vielä Hestran perinteiset. Viimeisimmissä etuna, että sisällä on hanska, jonka saa erikseen kuivumaan tarvittaessa. Eipä noista ole vielä kosteus läpi päässyt, mutta who knows. Aina ei tarvitse olla parempaa seppälää ja sentin venytyksessä päätyisin merkittömiin hanskoihin, jotka maksoivat muistaakseni 20 € - 30 €. Ne ovat jo palvelleet jo viitisen vuotta. Kyllä nyt huomaan, että sisällä oleva fleece on painunut vähän kasaan eikä ole niin puffi enää. Mutta sitäkin varten on se alushanska!

Laatukuva...

Muuta
* Kasvot - kasvoihin toimii perhanan hyvin vauvojen säävoide, tarkemmin vielä Weledan Calendula Weather Protection Cream. Erittäin hyvä niin kovaan pakkaseen kuin tuuleen ja sateeseenkin. Lapsilla on herkkä iho, mutta kaipaa aikuisenkin naama suojaa. Tätä olen käyttänyt pari vuotta. Ensimmäisen tuubin omin vanhemmiltani ja sittemmin olen ostanut toisen jo varalle, ettei pääse loppumaan. Erittäin riittoisaa tuo on, koska koostumus on kuin paksua geeliä.
* Lämmittimet - koska niitä ilman on vaikea elää. Olen käyttänyt lämmittimiä kengissä ja lapasissa, mutta Kepon hartioista saatiin myös lihasjumi pois, kun laitettiin pari tarrallista lämmitintä pahimman jumin kohdalle. Valitettavasti kertakäyttöisiä, mutta kovilla pakkasilla siunaus. Olen laittanut suoraan iholle, vaikka sitä ei suositella. Eri merkit toimivat vähän eri pituisen ajan - yleensä 4-8h. Kun lämmittimisen huomaa hyytyneen, se kannattaa ottaa heti pois. Koska se ei tehon loppuessa tosiaan lämmitä enää. Olen harkinnut keitettäviä eli uudestaan käytettäviäkin, mutta niistä ei ole vielä kokemusta. Jos jollain lukijalla on, kuulisin mielelläni!
* Otsalamppu - koska on niin paljon helpompaa tehdä yhtään mitään, kun molemmat kädet ovat vapaina.

Näin olen toiminut lukuisat talvet, mutta lähes joka vuosi tulee jotain uutta ja jotain saattaa jäädä pois. Vaatteet ja varusteet vaihtuvat käytännöllisyyden ja tarpeen mukaan. Tänä talvena uusin on ollut Kari Traan merinovilla-aluspaita, joka on aivan super. Ensin vierastin nappeja kaula-aukossa totuttujen vetoketjujen sijaan, mutta harvemmin sitä alinta paitaa tulee avanneeksikaan.

Ehkä joku sai jotain vinkkejä, ehkä oli tuttua ja turvallista. Pitäkää itsenne lämpimänä ja nauttikaa talvesta!

sunnuntai 10. tammikuuta 2016

Lapissa #4 - The lenkki eli ensimmäinen vetolenkki!


Tekisi mieli räiskiä ilotulituksia ja serpentiiniä pitkin ruutua tässä kirjoitellessa. Tai saisinko niitä teille välitettyä, jotta pääsette samaan mielentilaan? Koska voi hyvän tähden sentään, miten olen ylpeä Titosta ja Totista. Varmasti kaikilla koirallisilla (eiköhän kultakalankin omistaminen aja saman asian) on joskus hetkiä, jolloin meinaa pakahtua ylpeydestä, ilosta ja onnesta. Ehkä jokin pitkään hinkattu liike kokee valtavan harppauksen oikeaan suuntaan, ehkä ensimmäinen nolla agilityssa, ehkä erityisen hyvin mennyt ohitus lenkillä tai vaikka pennun kanssa hyvin sujunut yksinolo.

Aloitetaanpa nyt melkein alusta. Muistatteko sen lumisen pätkän, joka oli kerta kaikkiaan täydellinen. Ajettu lyhyt pätkä, mutta sellainen, ettei varmasti tulisi sanomista, jos siinä koiran kanssa menisi. Siinä oli pienen pientä töyssyä ja notkahdusta ja lopussa pätkä kaartui vielä vasemmalle. Yritän tässä saada sen sadan metrin pätkän kuulostamaan mielenkiintoiselta...

Mutta ei se loppunutkaan siihen, vaikka siltä näytti. Selvisi nimittäin, että kyseinen polkunen, joka oli jo nähdyltä pätkältä noin parin metrin levyinen, jatkui moottorikelkan levyisenä metsään. Tämähän vei suunnitelmat aivan uusille urille - kirjaimellisesti. Joten tiistaina pakkasen kiristyessä kahdenkymmenen yli kohti kolmeakymmentä, otettiin sparkit ja lähdettiin katsomaan, mitä Levillä oli meille annettavaa.

Kylmä oli. Mutta hei, seuraavaksi päiväksi oli luvattu kylmempää, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Jos koirat pysyisivät liikkeessä, me selviäisimme kyllä. Kaksi sparkkia oli mukana, koska äidillä on punainen ja me saimme sen mukaan. Meidän oma on sininen, tietysti.


Sinisessä on pehmustetta edessä, liukujalakset(kapeammat) ja etukulmista kiinnitetty vetoliina, joka sujahtaa vetoadapterin kautta eteen. Adapteri auttaa liinoja pysymään oikeissa paikoissa, jotta eivät pääsisi niin helposti kulkeutumaan jalaksien alle liinojen ollessa löysällä. Niitä tilanteita tulee joskus. On käännöksiä, lähtösolmuja, pysähdyksiä ja muuta. Liikkeelle on kivempi lähteä, kun liinoja ei tarvitse selvitellä jalaksien alta.

Ajatus oli alkujaan, että menemme yhteistuumin käymään Levikeskuksessa kaupassa. Suuntavaisto sanoi, että suuntaan Y ja jossain vaiheessa ollaan perillä. Sen suhteen olimme oikeassa. Mutta matka ei alkuunkaan taittunut niin kuin ajattelimme. Kepo potkutteli punaisella sparkilla ja minä ajattelin ottaa vähän vetoa poikien kanssa. Tulisimme välillä takaisin ja menisimme ees-taas sitä reittiä pitkin. Ei voinut Kepoa jättää yksin potkimaan. Ai niin, olimme ihan itse päätelleet, että se kapeaksi muuttuva polkunen päättyy varmaankin sinne määränpäähämme. Miten todennäköistä?

Asiaan, laitoin pojat asemiin sparkin eteen ja täytyy sanoa, että jännitti. Titon suusta kuuluvat ulvahtelut kertoivat, että eiköhän päästä ainakin liikkeelle. Mutta vieressä oli Totti the kooma. Se seisoi tai istui ja nytkähti aina Titon ulvahtaessa. Titolla pariin kertaan vähän pakka hajosi ja se iiiiihan pikkaisen kokeili, josko jo pääsisi menemään. SEEIS! Ja pojilta mulkaisuja. Minä olen sellainen ilonpilaaja, että huudan pelin poikki, jos en ole esimerkiksi vielä edes jalaksilla. Sorry, pojat.

Ja sitten mentiin. JUOSTAAN! Ja niin lähtivät pojat Titon älähdyksen saattelemana matkaan. Pidin kiinni ja pätkän kaartuessa vasempaan nojasin vasempaan. Pidin polvet koukussa ja hihkuin ilosta. Niin hyvältä se tuntui! Tulimme kohtaan, jossa meidän tiemme lähti oikealle ja kapeni ehkä metrin levyiseksi metsän sisään häviäväksi poluksi. OIKEEE! Tito lähti oikealle ja Totti seurasi johtajaa. Ennen kuin ehdin ajatella, rytyytimme jo mutkaista polkua menemään. Oksien väistelyä ja kyydissä pysymistä. Sitä se oli.

Tulimme risteykseen ja tässä vaiheessa takana oli ei-minkään pituinen matka. Joten päätettiin käydä katsomassa, missä se Kepo menee. Kelkan ja koirien kääntäminen, sekä uusi kehotus lähteä vetämään. Mutta heti tuli mutka vastaan. Ja mutkassa oli mänty. Ja sen jälkeen mutkassa oli mänty, ohjaustangon sarvi sekä minä. Hölmistyneet koirat ja kelkka (ilman ohjaustangon toista sarvea) olivat kymmenisen metriä edellä. Totti lösähti syömään lunta ja Tito seisoi erittäin syyttävä ilme naamallaan. Miten olet tuossa tilanteessa?


Huutonauruni kerättyäni päästin pojat vapaiksi ja annoin luvan leikkimään. Katsoin onnetonta sparkkia ja lähdin sen kanssa potkuttelemaan kohti Kepoa. Hätähän ei ollut tämän näköinen. Koska meillä oli kaksi sparkkia!!! Vaihdettiin punaisesta kelkasta ohjaustanko siniseen ja Kepo lähti vajaalla pelillä takaisin mökille. Se siitä kauppareissusta. Minä sen sijaan lähdin takaisin sinne, mistä olimme juuri tulleet. Vielä varmistus, että mukana on puhelin ja siinä hyvin akkua. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tulimme pian siihen aikaisempaan risteykseen. Tai ei se ollut ehkä risteys. Siinä meni oikea, hienosti ajettu ja valaistu latu ja meidän polkumme sattui jatkumaan ladun toisella puolella. Muutama hiihtäjä näkyi, mutta he olivat kaukana oikealla ja vasemmalla. Yli siis ja pojille käskyä, että matka jatkuu. Mutta ei meillä ole näitä tilanteita oikein koskaan. Siis sellaisia, että on erittäin selkeä tie ja sen jälkeen vain minun silmiini näkyvä polku toisella puolella. Joten Tito lähti vasempaan, ehkä koska sinne oli alamäki ja täten mukavan kevyttä vetoa. SEIS! ja jotain viittomista sekä erinäisiä käskyjä. Tito katsoi kieroon, mutta liikahtaessaan oikeaan suuntaan, sai sellaiset kehut, että tajusi lähteä sinne enemmänkin. Kiitos, positiivinen vahvistaminen, kiitos!

Ylitimme siis leveän ladun ja suuntasimme metsään. Ei ihmisiä ja vain vähän valoa, koska kaamos. Valoa on tällä hetkellä päivällä jonkun verran, mutta kuvailisin sitä ennemmin sanalla kajastus. Jostain horisontista tulee valoa, mutta aurinkoa täällä ei ole. Ensi viikolla saatetaan saada hetkeksi ihan säteitäkin. Niitä odotellessa!

Nyt olimme siis metsässä. Huomasin kyltin, jossa oli maastopyörän kuva. Lumen vuoksi pyöräilijöitä ei tietenkään näkynyt ja reitti oli selvästi harvakseltaan moottorikelkkailijoiden käytössä. Pohja oli siis tamppaantunut, muttei kova tai jäinen. Kyltti jäi jo kauas taakse enkä ehtinyt sitä polun pohjaakaan jäädä ihailemaan, koska tajusin jotain ihan muuta. Nyt siirryttiin urheilun puolelle!

En ole koskaan ollut sellaisessa kyydissä kuin nyt. Oikea, vasen, ylös, oikea, vasenvasen, alas ja samalla oikealle, melkein u-käännös, oikea, vasen, tiukka oikea, vasen, pidempi melkeinsuora eli täysiä ja taas alas niin, että saa jarruttaa molemmat jalat maassa seisten. Tätä hullua menoa jatkui ja jatkui. Vauhti hidastui oikeastaan vain ylämäissä, joissa yritin pinkoa minkä jaloistani pääsin. Muuten tuntui, että sai pitää toista jalkaa koko ajan jarruna maassa ja heittää omaa ruhoa oikealle ja vasemmalle mutkissa pystyssä pysymiseksi.


Jos joku olisi kysynyt minulta sijaintiamme, olisin sanonut laajalla käsitteellä "Levi" tai ehkä "vitosen ja eturinteen välissä", koska siellä jossain me olimme. Metsässä keskellä ei-mitään. Mutta huolta ei tarvinnut kantaa eksymisestä, koska tiesin erinäisten latujen risteilevän tunturin ympärillä. Sellaiselle päätyisi aina aikanaan. Niin nytkin, kun tovin jälkeen tulimme ihmisten ilmoille ja totta tosiaan, Levikeskuksen reunalle. Sinne, missä kauppa sijaitsi!

Mutta kaupasta viis, oli jo hämärää ja meillä matkaa takaisin. Annoin poikien pyöriä vapaana lumessa jonkin aikaa ja kehuin ne aivan piloille tehdystä työstä. Pulppusin onnea ja iloa, rutistelin poikia ja heitin niille nauraen lunta. Titolle enemmän lunta ja Totille enemmän haleja. Katseltiin siinä vielä hetki rinteitä alas laskevia ihmisiä, ohi lampsivia lumikenkäilijöitä ja muutamaa hiihtäjää.

Sitten sparkki ja koirat paikoilleen. Oli aika lähteä "kotiin". Matka taittui ihmeellisessä huurussa. Oli jo kovin hämärää, hiljainen metsä, kohinaa ja rahinaa jalaksien alla, poikien huuruava hengitys, minun satunnaisesti kajahtelevat suuntakäskyt - eikä muuta. Vain me. Kiidimme läpi metsän ja minusta tuntui siltä kuin olisimme voineet matkata minne vain. Pojissa oli voimaa, minä olin löytänyt jonkinlaisen tekniikan mukana pysymiseen ja me olimme me.


Kun vihdoin tulimme sille kaiken alulle laittaneelle suoralle lähelle mökkiämme, huusin SEEEEIS! ja pojat pysähtyivät. Kutsuin molemmat luokseni halattavaksi ja hihkuin kilpaa niiden läähätyksen kanssa. Sekä Tito että Totti näyttivät kaikkensa antaneilta. En olisi voinut mitään enempää niiltä toivoa. En olisi ikinä uskonut, että vain harvat vedot tehnyt Totti jaksaisi ja osaisi niin hienosti. En olisi ikinä uskonut, että Tito lähtisi aina vaan ulvahtaen liikkeelle. Senkin jälkeen, kun takana oli jo kilometrejä. Aina se lähti liikkeelle intoa puhkuen ja yritti toisinaan vähän varaslähtöäkin. Viimeksi olemme tehneet vetoja viime talvena muutaman kerran. Siitä on vuosi!

Päästin pojat vapaiksi ja ne syöksyivät lumeen kierimään. Heitin niille lunta ja käytin viimeisetkin kehusanat, mitä saatoin keksiä. Oli kuningasta, mestaria ja parhainta koiraa. Ja nekin sanat tuntuivat latteilta. Koska olisin halunnut kertoa pojille, että olin juuri kokenut niiden avulla yhden parhaista kokemuksista koskaanikinä.

Pojat saivat vielä ravailla ja kävellä loppumatkan mökille. Sisällä laitoin pojille nappulat ja lihat tulemaan kuuman veden kera. Lisäämällä ruokaan reippaasti vettä, pojat joisivat "vahingossa" eikä haittaisi, vaikka sen muuten unohtaisivat. Sitten vähän venyttelyjä ja tassutarkastus. Totilla yhdestä kynnestä puuttui ydintä suojaava osa pieneltä alueelta yhdestä etutassun kynnestä ja Titolla tuli pienesti verta kahdesta kohdasta kynsien vierestä. Noo, mitä pienistä. Anturat täysin kunnossa ja kynsiä sentään oikea määrä vielä jäljellä.

Mökki, jossa asustelemme, on rakennettu päättelymme mukaan enemmän kesäkäyttöön. Ulko-oven reunoista ja ikkunoiden vierestä puhaltaa kylmää ja lunta tulee sisälle. Siitäkin huolimatta, että möksä on uuden näköinen ja samanlainen kuin moni muukin täällä. Jalkalistojen vieressä on siis erittäin kylmää, mikä tarkoittaa, että kaksi mustavalkoista hakeutuvat aina niihin kohtiin nukkumaan. Se ei kuitenkaan käy, koska lihakset. Mökissä on lattialämmitys ja takka lämmittää mukavasti. Mutta ei auta, reunoilla on kylmä ja siellä ovat pojat. Joten siirsin pojat nukkumaan isoon kylpyhuoneeseen vedon jälkeen, jotta ne pysyisivät ison rasituksen jälkeen jotenkin vetreinä. Ei auta venyttely tai muu, jos ottaa pidemmät unet kylmässä viimassa kuitenkin. Ruoka maistui ja niin teki unikin.

Kun kääntelin karttaa ja koetin hahmottaa meidän kulkemaa reittiä, elin hetkiä uudestaan ja uudestaan. Sen, kun minä ja pojat väistimme puita kilpaa hämärtyvän päivän kanssa. Sen, kun pojat odottivat jännittyneinä lupaa singota matkaan - aina uudestaan ja uudestaan. Sen, kun katsoin poikia kelkan kyydistä ja mietin, miten upeita ne ovat. Ja samalla hymyilin takan lämmittäessä selkääni. Hymyilin ja mietin aikaa, jolloin olin 13-vuotias ja ensimmäistä kertaa ajamassa omalla koiravaljakolla näillä samoilla seuduilla. Se oli silloin unelmieni täyttymys. Ja niin oli tämäkin.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Lapissa #3 - Ensimmäinen lenkki

Toverit, toverit! Nyt on kuulkaas semmoi juttu, että tahon jäädä tänne. Lapissa kävin ensimmäisen kerran 13-vuotiaana äidiltä saadun joululahjan puitteissa. Viikko Kittilän Polar Speed -retkien kanssa vierähti sukkelaan. Käteen jäivät hyiset pakkaset, karvalakki, hernekeitto, huskypennut, oma valjakko, koirien ruokkiminen, valjaiden tekemisen opettelu ja revontulet rahisevasta pulkasta katsottuna. Yksi parhaimpia lahjoja, mitä olen ikuna saanut.


Nyt menneenä jouluna isä löysi vanhasta videokamerasta kasetin, jota innoissani ahnehdin toinen silmä ummessa. Mustavalkoista säksätystä, ei ääniä - mutta tunnelmaa sitäkin enemmän. Vaikka kuvaa ei saanut esimerkiksi tietokoneelle tai televisioon, keksittiin "kuvata" kännykän kameralla antiikkista videokameraa. Näin modernilla säätämisellä sai laadukkaita still-kuviakin. How smart?







Lukion jälkeen tulin uudemman kerran Lappiin - silloin töihin Ylläkselle. Hieno kokemus, mutta koska olin autoton (tai siis ajokortiton), en päässyt tunturilta kauhean pitkälle. Työpäivän jälkeen olikin tapana kivuta huipulle ihailemaan maisemia tai käydä lumikenkäilemässä. Paremmalla ajalla ehti kiskaista lumilaudankin alleen.

Nyt olen täällä kolmannen kerran. Kahden viikon visiittiin on tarkoitus sisällyttää lumilautailun lisäksi pitkiä lenkkejä koirien kanssa, sparkkailua, lumiskoottereita, avantoa, kylpylää, saunomista ja vaikka mitä muuta. Suunniteltiinpa ihan taivaan alla nukkumistakin jo!

Ensimmäinen pidempi lenkki

Ensimmäisenä päivänä nukuttiin pitkään ja pojat kävivät vain pissatuksilla pihalla. Päivällä puettiin vaatetta kolmen kerroksen verran päälle ja ujutettiin vielä lämmittimet hanskoihin. Kepo laittoin kenkiinkin. Oli minua viisaampi.


Lähdettiin tutustumaan lähimaastoihin ja löydettiin nopeasti täydellinen, siis TÄYDELLINEN vetopaikka minulle ja pojille. Ainakin sillä hetkellä vaikutti täydelliseltä. Ajattella, että olin iloinen jostain sadan metrin pätkästä, joka ei ollut umpihankea, muttei myöskään valaistu turistilatu. Hyvillä mielin siis, koska olin niin ahnaasti halunnut löytää jonkun vetopaikan. 



Meillä oli jalkapallosta tuttu tekniikkapallo mukana ja pistin pojat juoksemaan tuon hienon vetopaikkapätkän päästä päähän. Totti satutti itsensä siinä hötäkässä ja tuli ontuen takaisin. Ai jai, verta kynnen vieressä ja suru pienellä pojalla. Pallo siis huppuun ja menoksi. Ontuminen kesti hetken ja koska jalan venyttely sekä painelu eivät tuottaneet sen kummempia reaktioita, en kantanut jalasta suurta huolta.


Jatkettiin lenkkiä ei-mihinkään ja päädyttiin suljetulle rinteelle. Levi-tunturilla on monia rinteitä, mutta kaikki eivät aina ole käytössä. Erityisesti tämä meidän mökkiä lähimpänä oleva oli ollut selvästi pidempään pimeänä. Siitä siis matka ylös. Kiivettiin ja kiivettiin. Välillä heitettiin pojille lumipaakkuja ja otettiin kuvia. Mitä ylemmäksi päästiin, sitä lyhyemmän ajan pystyi olemaan ilman käsineitä. Sormet olivat valmiita katkottavaksi heti hetken paljaina oltuaan. Ja se on kuulkaas kylmä, kun käsiin sattuu niin, että huutaa kuolemaansa.

Päästiin ylös ja siellä oli kaffila. Kepo kävi kysymässä, saisiko koiria tuoda sisään, mutta punaista valoa näyttivät. Höh, olisi lämmin kuppi teetä tai kaakaota tuntunut varmaan hyvältä. Eipä mittään, jatkettiin sitten matkaa ja päätettiin lähteä toista kautta takaisin kohti mökkiä. Mentiin hissireittiä alas ja oli kuulkaas jyrkkä mäki siinä. Pulkalla, liukurilla tai sparkilla olisi ollut todennäköinen itsemurha, mutta onneksi oli Kepon liukas takki ja päästiin liukumaan sen avulla. Koirat juoksivat mukana ja meidän nauru saattoi raikua Ylläkselle asti. Lopulta päästiin mökille ja kyllä maistui ruoka ja sauna sen jälkeen! Tito ja Totti söivät hyvällä ruokahalulla ja hävisivät jonnekin nukkumaan.

Ja se Totin kynsiaccident näytti olevan taputeltu, kun kotona asiaa tutkailin.


Kysymys teille!
Kiinnostaako ketään huomioni omasta pukeutumisestani näillä pakkasilla?
Tänään oli mittarissa asteita -35.