Lapissa #4 - The lenkki eli ensimmäinen vetolenkki!

Tekisi mieli räiskiä ilotulituksia ja serpentiiniä pitkin ruutua tässä kirjoitellessa. Tai saisinko niitä teille välitettyä, jotta pääsette samaan mielentilaan? Koska voi hyvän tähden sentään, miten olen ylpeä Titosta ja Totista. Varmasti kaikilla koirallisilla (eiköhän kultakalankin omistaminen aja saman asian) on joskus hetkiä, jolloin meinaa pakahtua ylpeydestä, ilosta ja onnesta. Ehkä jokin pitkään hinkattu liike kokee valtavan harppauksen oikeaan suuntaan, ehkä ensimmäinen nolla agilityssa, ehkä erityisen hyvin mennyt ohitus lenkillä tai vaikka pennun kanssa hyvin sujunut yksinolo.

Aloitetaanpa nyt melkein alusta. Muistatteko sen lumisen pätkän, joka oli kerta kaikkiaan täydellinen. Ajettu lyhyt pätkä, mutta sellainen, ettei varmasti tulisi sanomista, jos siinä koiran kanssa menisi. Siinä oli pienen pientä töyssyä ja notkahdusta ja lopussa pätkä kaartui vielä vasemmalle. Yritän tässä saada sen sadan metrin pätkän kuulostamaan mielenkiintoiselta...

Mutta ei se loppunutkaan siihen, vaikka siltä näytti. Selvisi nimittäin, että kyseinen polkunen, joka oli jo nähdyltä pätkältä noin parin metrin levyinen, jatkui moottorikelkan levyisenä metsään. Tämähän vei suunnitelmat aivan uusille urille - kirjaimellisesti. Joten tiistaina pakkasen kiristyessä kahdenkymmenen yli kohti kolmeakymmentä, otettiin sparkit ja lähdettiin katsomaan, mitä Levillä oli meille annettavaa.

Kylmä oli. Mutta hei, seuraavaksi päiväksi oli luvattu kylmempää, joten asiat voisivat olla huonomminkin. Jos koirat pysyisivät liikkeessä, me selviäisimme kyllä. Kaksi sparkkia oli mukana, koska äidillä on punainen ja me saimme sen mukaan. Meidän oma on sininen, tietysti.

Sinisessä on pehmustetta edessä, liukujalakset(kapeammat) ja etukulmista kiinnitetty vetoliina, joka sujahtaa vetoadapterin kautta eteen. Adapteri auttaa liinoja pysymään oikeissa paikoissa, jotta eivät pääsisi niin helposti kulkeutumaan jalaksien alle liinojen ollessa löysällä. Niitä tilanteita tulee joskus. On käännöksiä, lähtösolmuja, pysähdyksiä ja muuta. Liikkeelle on kivempi lähteä, kun liinoja ei tarvitse selvitellä jalaksien alta.

Ajatus oli alkujaan, että menemme yhteistuumin käymään Levikeskuksessa kaupassa. Suuntavaisto sanoi, että suuntaan Y ja jossain vaiheessa ollaan perillä. Sen suhteen olimme oikeassa. Mutta matka ei alkuunkaan taittunut niin kuin ajattelimme. Kepo potkutteli punaisella sparkilla ja minä ajattelin ottaa vähän vetoa poikien kanssa. Tulisimme välillä takaisin ja menisimme ees-taas sitä reittiä pitkin. Ei voinut Kepoa jättää yksin potkimaan. Ai niin, olimme ihan itse päätelleet, että se kapeaksi muuttuva polkunen päättyy varmaankin sinne määränpäähämme. Miten todennäköistä?

Asiaan, laitoin pojat asemiin sparkin eteen ja täytyy sanoa, että jännitti. Titon suusta kuuluvat ulvahtelut kertoivat, että eiköhän päästä ainakin liikkeelle. Mutta vieressä oli Totti the kooma. Se seisoi tai istui ja nytkähti aina Titon ulvahtaessa. Titolla pariin kertaan vähän pakka hajosi ja se iiiiihan pikkaisen kokeili, josko jo pääsisi menemään. SEEIS! Ja pojilta mulkaisuja. Minä olen sellainen ilonpilaaja, että huudan pelin poikki, jos en ole esimerkiksi vielä edes jalaksilla. Sorry, pojat.

Ja sitten mentiin. JUOSTAAN! Ja niin lähtivät pojat Titon älähdyksen saattelemana matkaan. Pidin kiinni ja pätkän kaartuessa vasempaan nojasin vasempaan. Pidin polvet koukussa ja hihkuin ilosta. Niin hyvältä se tuntui! Tulimme kohtaan, jossa meidän tiemme lähti oikealle ja kapeni ehkä metrin levyiseksi metsän sisään häviäväksi poluksi. OIKEEE! Tito lähti oikealle ja Totti seurasi johtajaa. Ennen kuin ehdin ajatella, rytyytimme jo mutkaista polkua menemään. Oksien väistelyä ja kyydissä pysymistä. Sitä se oli.

Tulimme risteykseen ja tässä vaiheessa takana oli ei-minkään pituinen matka. Joten päätettiin käydä katsomassa, missä se Kepo menee. Kelkan ja koirien kääntäminen, sekä uusi kehotus lähteä vetämään. Mutta heti tuli mutka vastaan. Ja mutkassa oli mänty. Ja sen jälkeen mutkassa oli mänty, ohjaustangon sarvi sekä minä. Hölmistyneet koirat ja kelkka (ilman ohjaustangon toista sarvea) olivat kymmenisen metriä edellä. Totti lösähti syömään lunta ja Tito seisoi erittäin syyttävä ilme naamallaan. Miten olet tuossa tilanteessa?

Huutonauruni kerättyäni päästin pojat vapaiksi ja annoin luvan leikkimään. Katsoin onnetonta sparkkia ja lähdin sen kanssa potkuttelemaan kohti Kepoa. Hätähän ei ollut tämän näköinen. Koska meillä oli kaksi sparkkia!!! Vaihdettiin punaisesta kelkasta ohjaustanko siniseen ja Kepo lähti vajaalla pelillä takaisin mökille. Se siitä kauppareissusta. Minä sen sijaan lähdin takaisin sinne, mistä olimme juuri tulleet. Vielä varmistus, että mukana on puhelin ja siinä hyvin akkua. Ihan vain varmuuden vuoksi.

Tulimme pian siihen aikaisempaan risteykseen. Tai ei se ollut ehkä risteys. Siinä meni oikea, hienosti ajettu ja valaistu latu ja meidän polkumme sattui jatkumaan ladun toisella puolella. Muutama hiihtäjä näkyi, mutta he olivat kaukana oikealla ja vasemmalla. Yli siis ja pojille käskyä, että matka jatkuu. Mutta ei meillä ole näitä tilanteita oikein koskaan. Siis sellaisia, että on erittäin selkeä tie ja sen jälkeen vain minun silmiini näkyvä polku toisella puolella. Joten Tito lähti vasempaan, ehkä koska sinne oli alamäki ja täten mukavan kevyttä vetoa. SEIS! ja jotain viittomista sekä erinäisiä käskyjä. Tito katsoi kieroon, mutta liikahtaessaan oikeaan suuntaan, sai sellaiset kehut, että tajusi lähteä sinne enemmänkin. Kiitos, positiivinen vahvistaminen, kiitos!

Ylitimme siis leveän ladun ja suuntasimme metsään. Ei ihmisiä ja vain vähän valoa, koska kaamos. Valoa on tällä hetkellä päivällä jonkun verran, mutta kuvailisin sitä ennemmin sanalla kajastus. Jostain horisontista tulee valoa, mutta aurinkoa täällä ei ole. Ensi viikolla saatetaan saada hetkeksi ihan säteitäkin. Niitä odotellessa!

Nyt olimme siis metsässä. Huomasin kyltin, jossa oli maastopyörän kuva. Lumen vuoksi pyöräilijöitä ei tietenkään näkynyt ja reitti oli selvästi harvakseltaan moottorikelkkailijoiden käytössä. Pohja oli siis tamppaantunut, muttei kova tai jäinen. Kyltti jäi jo kauas taakse enkä ehtinyt sitä polun pohjaakaan jäädä ihailemaan, koska tajusin jotain ihan muuta. Nyt siirryttiin urheilun puolelle!

En ole koskaan ollut sellaisessa kyydissä kuin nyt. Oikea, vasen, ylös, oikea, vasenvasen, alas ja samalla oikealle, melkein u-käännös, oikea, vasen, tiukka oikea, vasen, pidempi melkeinsuora eli täysiä ja taas alas niin, että saa jarruttaa molemmat jalat maassa seisten. Tätä hullua menoa jatkui ja jatkui. Vauhti hidastui oikeastaan vain ylämäissä, joissa yritin pinkoa minkä jaloistani pääsin. Muuten tuntui, että sai pitää toista jalkaa koko ajan jarruna maassa ja heittää omaa ruhoa oikealle ja vasemmalle mutkissa pystyssä pysymiseksi.

Jos joku olisi kysynyt minulta sijaintiamme, olisin sanonut laajalla käsitteellä "Levi" tai ehkä "vitosen ja eturinteen välissä", koska siellä jossain me olimme. Metsässä keskellä ei-mitään. Mutta huolta ei tarvinnut kantaa eksymisestä, koska tiesin erinäisten latujen risteilevän tunturin ympärillä. Sellaiselle päätyisi aina aikanaan. Niin nytkin, kun tovin jälkeen tulimme ihmisten ilmoille ja totta tosiaan, Levikeskuksen reunalle. Sinne, missä kauppa sijaitsi!

Mutta kaupasta viis, oli jo hämärää ja meillä matkaa takaisin. Annoin poikien pyöriä vapaana lumessa jonkin aikaa ja kehuin ne aivan piloille tehdystä työstä. Pulppusin onnea ja iloa, rutistelin poikia ja heitin niille nauraen lunta. Titolle enemmän lunta ja Totille enemmän haleja. Katseltiin siinä vielä hetki rinteitä alas laskevia ihmisiä, ohi lampsivia lumikenkäilijöitä ja muutamaa hiihtäjää.

Sitten sparkki ja koirat paikoilleen. Oli aika lähteä "kotiin". Matka taittui ihmeellisessä huurussa. Oli jo kovin hämärää, hiljainen metsä, kohinaa ja rahinaa jalaksien alla, poikien huuruava hengitys, minun satunnaisesti kajahtelevat suuntakäskyt - eikä muuta. Vain me. Kiidimme läpi metsän ja minusta tuntui siltä kuin olisimme voineet matkata minne vain. Pojissa oli voimaa, minä olin löytänyt jonkinlaisen tekniikan mukana pysymiseen ja me olimme me.

Kun vihdoin tulimme sille kaiken alulle laittaneelle suoralle lähelle mökkiämme, huusin SEEEEIS! ja pojat pysähtyivät. Kutsuin molemmat luokseni halattavaksi ja hihkuin kilpaa niiden läähätyksen kanssa. Sekä Tito että Totti näyttivät kaikkensa antaneilta. En olisi voinut mitään enempää niiltä toivoa. En olisi ikinä uskonut, että vain harvat vedot tehnyt Totti jaksaisi ja osaisi niin hienosti. En olisi ikinä uskonut, että Tito lähtisi aina vaan ulvahtaen liikkeelle. Senkin jälkeen, kun takana oli jo kilometrejä. Aina se lähti liikkeelle intoa puhkuen ja yritti toisinaan vähän varaslähtöäkin. Viimeksi olemme tehneet vetoja viime talvena muutaman kerran. Siitä on vuosi!

Päästin pojat vapaiksi ja ne syöksyivät lumeen kierimään. Heitin niille lunta ja käytin viimeisetkin kehusanat, mitä saatoin keksiä. Oli kuningasta, mestaria ja parhainta koiraa. Ja nekin sanat tuntuivat latteilta. Koska olisin halunnut kertoa pojille, että olin juuri kokenut niiden avulla yhden parhaista kokemuksista koskaanikinä.

Pojat saivat vielä ravailla ja kävellä loppumatkan mökille. Sisällä laitoin pojille nappulat ja lihat tulemaan kuuman veden kera. Lisäämällä ruokaan reippaasti vettä, pojat joisivat "vahingossa" eikä haittaisi, vaikka sen muuten unohtaisivat. Sitten vähän venyttelyjä ja tassutarkastus. Totilla yhdestä kynnestä puuttui ydintä suojaava osa pieneltä alueelta yhdestä etutassun kynnestä ja Titolla tuli pienesti verta kahdesta kohdasta kynsien vierestä. Noo, mitä pienistä. Anturat täysin kunnossa ja kynsiä sentään oikea määrä vielä jäljellä.

Mökki, jossa asustelemme, on rakennettu päättelymme mukaan enemmän kesäkäyttöön. Ulko-oven reunoista ja ikkunoiden vierestä puhaltaa kylmää ja lunta tulee sisälle. Siitäkin huolimatta, että möksä on uuden näköinen ja samanlainen kuin moni muukin täällä. Jalkalistojen vieressä on siis erittäin kylmää, mikä tarkoittaa, että kaksi mustavalkoista hakeutuvat aina niihin kohtiin nukkumaan. Se ei kuitenkaan käy, koska lihakset. Mökissä on lattialämmitys ja takka lämmittää mukavasti. Mutta ei auta, reunoilla on kylmä ja siellä ovat pojat. Joten siirsin pojat nukkumaan isoon kylpyhuoneeseen vedon jälkeen, jotta ne pysyisivät ison rasituksen jälkeen jotenkin vetreinä. Ei auta venyttely tai muu, jos ottaa pidemmät unet kylmässä viimassa kuitenkin. Ruoka maistui ja niin teki unikin.

Kun kääntelin karttaa ja koetin hahmottaa meidän kulkemaa reittiä, elin hetkiä uudestaan ja uudestaan. Sen, kun minä ja pojat väistimme puita kilpaa hämärtyvän päivän kanssa. Sen, kun pojat odottivat jännittyneinä lupaa singota matkaan - aina uudestaan ja uudestaan. Sen, kun katsoin poikia kelkan kyydistä ja mietin, miten upeita ne ovat. Ja samalla hymyilin takan lämmittäessä selkääni. Hymyilin ja mietin aikaa, jolloin olin 13-vuotias ja ensimmäistä kertaa ajamassa omalla koiravaljakolla näillä samoilla seuduilla. Se oli silloin unelmieni täyttymys. Ja niin oli tämäkin.