sunnuntai 31. heinäkuuta 2016

Seuraa blogiani Bloglovinin avulla <- klick="" nbsp="" p="">

torstai 28. heinäkuuta 2016

Titon aamuposki

Turvotus alkaa vähitellen pienentyä ja suu näyttää vekin kohdalta mielestäni hyvältä. Vältän suun venyttelyä, jotta haava saisi parantua rauhassa.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tappelivatko? Putosivatko? Mitä tapahtui?

Kiitos kaikille ihanille, jotka ovat lähettäneet tsemppiterveisiä, kyselleet Titon ja Totin vointia sekä antaneet paljon neuvoja ja suosituksia, miten toimia. Tähän sydän.

Moni on myös kysynyt, mitä oikein kävi iltahämärissä lenkillä. On veikattu toisten koirien hyökkäyksen kohteeksi tulemista, Titon ja Totin välistä välien kuumentumista ja tappelua ja putoamista jostain korkealta.

Noh, onneksi mitään tällaista ei ole tapahtunut. Ei ole rähisty, ei ole tiputtu. Sattui erittäin ikävä vahinko - omistajan puolesta. Heittelin pojille tuttuun tapaan pellolla heinätuppoja. Niitä ruohon ajamisesta syntyviä kerääntymiä. Olen aina heitellyt. Niin kuin talvisin heitän lunta. Heitän yhden oikealla, toisen vasemmalle. Selkeästi aina toiselle koiralle ja sitten toiselle. Nyt kävi niin, että oletin Titon sijainnin aivan väärin. Luulin sen olevan kauempana selkäni takana. Heitin Totille ruohomytyn ilmaan, se juoksi, ponnisti ja samassa näin, miten vastakkaisesta suunnasta Tito teki saman. Syöksyi kohti, hyppäsi, kita auki ja rysähdys. Niin hirveä ääni, että henkeni meinasi salpautua.

Hiljaisuus laskeutui samaan aikaan, kun koirat laskeutuivat maahan. Molemmat pysähtyivät. Olivat vain. Totti maiskutteli suutaan ja vaikutti vähän hölmistyneeltä. Näin hämärässä, että sen suupielissä oli vähän verta. Mutta sen hölmistynyt ilme kertoi, että pahemminkin olisi voinut käydä.

Tito sen sijaan seisoi, huojui ja katsoi minua vaikeana. Se näytti siltä, että on outo olo. Ja sitten se avasi suunsa. Sieltä hulahti verta sellainen määrä, että hätäännyin. Otin koirat kiinni hihnoihin ja soitin Kepolle. Kyynelten valuessa sopersin puhelimeen, että Kepo tulisi autolla paikkaan X, joka olisi lähin parkkipaikka. Sanoin, että pelkään Titon leukojen murtuneen. Tarvittiin pyyhkeitä. Nopeasti.

Kun lopetin puhelun, oloni oli avuton. Mitä nyt? Voiko Tito kävellä? Se vain seisoi ja sen suusta valui verta kuin vesihanasta. Totti kävi haistelemassa Titoa ja nuolaisi Titon tassua. Lähdin viemään poikia parkkipaikalle ja tuin Titoa kaulapannasta. Verta valui norona koko meidän kävelemän reitin matkalle.

Onneksi parkkipaikalle oli lyhyehkö matka. Kello oli noin yksitoista ja ihmisiä vähän liikkeellä. Olin kyykyssä koirien vieressä ja koetin saada Titonkin makaamaan. Ajattelin, että se jotenkin auttaisi. Ei se tosin liikkunut muutenkaan. Mutta Tito ei halunnut maata. Ei, koska suusta valui koko ajan verta. Nyt näin, että sen suusta roikkui ihoa. Jonkinlainen riekale. Avasin Titon suuta, mutta vastaan tuli vain annos verta. En nähnyt suun yksityiskohtia eikä minulla ollut tietoakaan, mistä se riekale oli peräisin. Vaihdoimme välillä paikkaa, koska Titon tassut uivat verilammikoissa, jotka muodostuivat sen eteen. Totilla oli verta vähän tassuissa, kaulalla ja suupielissä, mutta se vaikutti olevan ihan rauhallisesti ja "kunnossa".

Kepo saapui paikalle ja auton valoissa katsoimme tarkemmin, mikä Titon tilanne oli. Riekale irtosi samalla, kun kuivasimme ja pyyhimme Titon suupieliä. Samassa vuotokin lakkasi. Aivan tuosta noin vain. Kaadoimme Titon suuhun vettä pullosta ja perään avasimme varovasti hampaita. Ensin ei näkynyt mitään ihmeellistä ja sen jälkeen huomasimme, että ylhäällä ikenien vieressä on iso aukko. Sinne olisi voinut työntää vaikka sormen. Ihan reipas vekki, joka ei onneksi ollut mennyt läpi eli tullut kuonon sivusta ulos. Painelin samalla Titon leukoja ja hampaita. Ei sanonut mitään. Pieni helpotus tästä eli vaikutti siltä, ettei isku ollut ainakaan sitä leukaa murjonut niin kuin ensin pelkäsin.

Kotona puhdistin Titon suuta enemmän. Sain noukittua ruohot ja liat pois haavasta pumpulipuikolla. Siinä samalla ajattelin vilkaista Totin suuhun. Nostin sen huulia ja näin heti, että hampaat olivat lohjenneet/murtuneet. Yläkulmuri oikealta ja viereinen etuhammas. (Jonka vieressä oleva etuhammas on mennyt jo kauan sitten Totin ollessa pentu.) Uusissa lohjenneissa hampaissa näkyi ytimet ja kulmurista vuosi verta hiljakseen. Totti ei ollut moksiskaan, mutta hammas oli kosketusarka. Haljennutta pintaa koskiessa se pyristeli pois.

Eilen Titon suu näytti yllättävän hyvältä aamulla. Poski oli vähän turvonnut, mutta jos sitä kevyesti paineli, Tito ei reagoinut mitenkään. Totilla kaikki kuten illallakin. Yllätin pojat leikkimästä hurjia vetoleikkejäkin, mutta olin ilonpilaaja eli lelut menivät kirstuun. Lenkille laitoin kuonokopat, jotta pojat jättäisivät kepit rauhaan. Iltalenkillä ei käyttänyt koppia, koska käytiin vain pissalenkillä metsissä kulkemisen sijaan.

Ruoat olen antanut liotettuina nappuloina, joissa muutamia lisäravinteita. Ruokailun jälkeen olen huuhdellut Titon suuta käsisuihkulla ja lopuksi vielä vanulapulla haavakohdan.

Tänään Titon suu oli samanlainen kuin eilenkin. Ei siis ainakaan pahentunut. Oikeastaan haavakohta on parempikin jo. Jotenkin se lerpattaa vähemmän eikä ole enää ammottava aukko niin kuin tapahtumailtana. Totin kulmahampaaseen sattuu, jos siihen ytimeen koskeen.

Päädyinkin soittamaan eläinlääkäreitä läpi ja nyt on pk-seudun lekurit syynätt. Hinta-arvio kolmen hampaan poistamiseen on 450-800 €. Great. Sopii hyvin samaan kuukauteen Totin luustokuvien ja minun omien hampaiden operoimisen kanssa. Sujuu kuin tanssi! Hetken mietin, että vakuutus olisi ollut kiva juttu, mutta saman summan olisin jo ehtinyt maksaa kuitenkin tähän päivään mennessä vakuutusmaksuja, joten antaapi olla. Jossittelu ei tuo lottovoittoa.

Hampaat ajattelin poistattaa, jotta vältyttäisiin jatkossa tulehduksilta, juurihoidoilta ja muilta ongelmilta. Vaikka se yksi vanha etuhammas on ollut oireeton, sen voisi poistaa tässä samassa. En keksi syytä jättääkään.

Näin epäonnisesti kävi. Tyhmästä omistajasta kärsii koko lauma? No ei, mutta tällä kertaa oli liikaa huonoa onnea matkassa ja joku planeettakin vähän väärässä paikassa.

Totin hampaat tänään. 
Titon poskiturvotus tänään.

Aamulla tänään.

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Still alive!

Pahimmasta on selvitty ja uusi päivä koittanut. Tito oli oksentanut yön aikana kahdesti. Veikkaan ainakin Titoksi, koska se oli onnistunut siinä lenkin päätöksessä nielemään verta jonkun verran. Muistan, miten se sitä puklasi ja pärski verta parkkipaikalla, kun odotettiin Kepon saapumista.

Koirat ovat voimissaan ja menevät täysiä. Pari tuntia oltiin ulkona ja molemmilla kopat päässä, jotta eivät söisi ja kantaisi keppejä. Noissa vinttarikopissa on onneksi paljon tilaa läähättää, joten koirat selvisivät paahteisesta lenkistä hyvin.

Titon edestä katsottuna oikea ylähuuli on sisältä ottanut osumaa ja sieltä löytyy syvä, isohko vekki. Sitä olen huuhdellut käsisuihkulla ja välillä ottanut irtoavia "osia" vanulapulla pois.

Totilla on kaksi hammasta murtunut/lohjennut. Eivät onneksi ikeneen asti, joten hätä ei ole valtava. Ikeneen asti haljenneet täytynee poistaa heti, koska tulehtuvat niin nopeasti. Nyt Totilla onkin sitten kolme vajakkihammasta vierekkäin. Yksi meni jo pentuna, kun hampaat olivat vaihtuneet ja kasvaneet. Heti murjoi pienen etuhampaan johonkin. Se on ollut täysin oireeton eikä ole missään vaiheessa ruvennut haisemaan, mikä kielisi lääkärireissua.

Katsotaan, kuinka käy. Hieman turhauttaa, kun tietää, että on eläinlääkäreitä, jotka hoitavat tarpeellisen verran ja sitten on niitä dollarin kuvat silmissä kaiken keksimänsä hoidon suorittavia valkotakkeja. Haluan vain jonkun koirien purukalustoa tuntevan sanomaan, tuleeko esim. kulmahammas poistaa vai meneekö ihan näin - ehkä pienellä nätiksi viilaamisella. 

Jos teillä lukijoilla on suositella osaavia eläinten hammastohtoreita, let me know.




Kymmenen kirosanaa

Iltalenkin nopea ja yllättävä käänne. Titon ja Totin törmääminen iltahämärässä päättyi verilammikoihin, katkenneisiin hampaisiin ja suusta irtoileviin ihoriekaleisiin. Katsotaan aamulla, miten maailma makaa. Paska.









torstai 21. heinäkuuta 2016

Koirasta vegaani?



Noin kuukausi takaperin saattoi joku jos toinenkin törmätä juttuun koskien vegaaneja koiria. Koirilla oli todettu terveydellisiä ongelmia johtuen omistajien hienosta ajatuksesta toteuttaa omaa vegaaniuttaan ihan koirankin tasolla. Iltalehden kirjoittamassa jutussa ei tosin mainittu, mitä kyseisille koirille on syötetty - mikä minua olisi kiinnostanut paljonkin. Ovatko koirat olleet kaurapuuron, pastan ja salaatin suurkuluttajia vai onko niille edes yritetty toteuttaa monipuolisempaa ruokavaliota?

Minä vegaani, sinä lihansyöjä

Minulla ei ole tietoa, voisiko koira olla vegaani. Vaikka jätinkin omasta ruokavaliostani kaiken eläinperäisen pois vuoden alusta, ei mieleeni ole tullut kertaakaan-koskaan-ikinä, että lähtisin toteuttamaan samaista ruokavaliota Titolle ja Totille.

Syitä omien tottumusteni muuttamiseksi nykyiseksi on ollut useampia. Ajatus vanhaan palaamisesta tuntuu vastenmieliseltä, mutta here is the thing, lihan syöttäminen koirilleni ei tunnu pahalta. Minä en tarvitse pihviä lautaselleni, mutta koirani tarvitsevat.


Omia valintojani ohjaa yhä enenevissä määrin hyvä olo ja hyvän tekeminen minulle itselle. Kokisin itsekkääksi toiminnaksi Titon ja Totin siirtämisen vegaaneiksi vain sen vuoksi, että minulla olisi puhtoinen mieli ja ajatus niin eläimien kuin koko planeetan - ehkä jopa universumin - pelastamisesta. Olisinko valmis tekemään kahdesta minun vastuullani olevasta luontokappaleesta koekaniineja näin itsekkäistä syistä? En.

Turvallisesti laput silmillä

Mitä koiran tai vaikka kissan omistaja voi sitten tehdä, kun iskee se kaamea hetki? Hetki, jolloin laput silmien edessä hieman aukeavat ja alkaa ymmärtää, miten vinksallaan maailma makaa eläimiin kohdistuvan teollisuuden vuoksi? Olivat syyt sitten eettiset, ekologiset tai mitkä vain, tieto lisää tuskaa. Kyllä minä toisinaan kaipaan sitä aikaa, jolloin saatoin heittää lautaselle purkin rahkaa ja todeta, että "kyl mä tiedän, että joku lehmu jossain on joutunut kokemaan tämän vuoksi kovia". Hetki oli lyhyt, jos sitä edes tuli. Useinhan ei ajatuskaan liikahtanut eläinten suuntaan. Saati planeetan. Liian isoja asioita ymmärrettäväksi. Sehän oli rahkaa. Minulle hyväksi. Tietysti. Koska jostain olin joskus niin lukenutkin. But those were the days.


Samalla tavalla kuin omalle lautaselle läsähti purkki valkoista sen ajan elämän eliksiiriä, koirien ruokakippoihin kolahti lihakimpale tai hampaissa rasahteli pala luuta. Maailma muuttui, niin minäkin. Omat ajatukset ovat kulkeneet sivureittejä pitkin tietoa etsien. On mietiskelty ja kokeiltu. On jaettu ajatuksia muiden kanssa, jottei omassa kuplassa kietoutuisi hätäisiin kehäpäätelmiin. Mitä on pohdittu? Niitä eettisiä ja ekologisia kysymyksiä koiran ruokavalion kannalta tietysti!

Mihin ja miten voin vaikuttaa?

Minulle on selvä asia, että koirat syövät lihaa. Nyt ja jatkossakin. Vaikka kuinka koettaisin heilutella sädekehääni tai heinähattuani, en tohtisi esimerksi lähteä lisäilemään puuroa lihan joukkoon säästääkseni senttejä tai aatteellisista syistä. Paitsi, jos aate olisi lisätä merkittävästi kuitua vikaan menneen luumäärän arvioinnin jälkeen.

Tässä tekstissä kirjoitin, miten Pedigreestä tuli siirryttyä raakaruokaan, josta puolestaan tuli tehtyä tarpeettoman vaikeaa. Mikä johtikin lopulta oman tavan ja rentouden löytymiseen koko ruokinta-asiaan.

Pitkään ollaan siis menty nappulalla ja lihalla - sekä vaihtelevilla lisillä ja luumäärillä. Seuraavassa asioita, jotka vaikuttavat tällä hetkellä valintoihini.


Haluan antaa koirilleni lihaa, joka on mahdollisimman paljon lihaa. En jauhettua rustoa, nahkaa, suolta, roippeita ja muuta ravinnearvoltaan yhtä lähellä nollaa olevia sekoituksia. Koen eduksi, jos paketin sisältö on jotenkin tunnistettavissa. Harmahtavan mössön syöttäminen ei houkuta. Tämän vuoksi Tito ja Totti ovat syöneet paljon pihvejä, potkia, paisteja, kokonaisia koipia ja fileitä. Jauhelihoja kupista löytyy myös usein. Ne kuitenkin lähes poikkeuksetta samaisista ruokakaupoista. Poikkeuksen marketeista ostettuihin pihveihin ja koipiin ovat tehneet Taikamuonalta tilatut lihat ja luut. Lihaa olen ostanut tältä toimittajalta, koska liha on vaikuttanut hyvältä. Ei liikaa välikäsiä tuotantoprosessissa eli omistajat, Jari ja Era, tietävät pakkaamiensa lihojen alkuperän, tuoreuden ja laadun. Hevosta ja lammasta on tullut syötettyä sekä erilaisia luita. Lihoihin en kaipaa mitään valmissekoituksia, joten sen vuoksi erilaiset "Karskit" ovat ajaneet loistavasti asian.


Haluan antaa koirilleni monipuolisesti lihoja - kuitenkaan liioittelematta. Joskus koin olevani sitä parempi omistaja, mitä enemmän koiran ruokaympyrästä löytyi eläinlajeja... Nyt ajattelen, että iso kimpale possua on parempi kuin esimerkiksi muussattu, epämääräinen porosotku. Laatu on korvannut monipuolisuuden. Kun lopulta vielä maksan isosta lihakimpaleesta puolet siihen porosotkuun nähden, en edes harkitse jälkimmäisen ostamista. Ei siis ole enää oleellista, onko koko Noan arkki käyty läpi viikon tai kahden aikana, vaan panostan eri osiin ja siihen, että osa lihasta on selvästi pureskeltavassa muodossa. Puolen kilon paistin syömiseen menee tovi ja se vaatii koirilta muutakin kuin vähän kupin nuolemista. Tarvitaan leukoja, tekniikkaa ja ennen kaikkea aikaa. Ei voi koko palaa yrittääkään nielaista kerralla.


Haluan antaa koirilleni lihoja, joiden hinta on järkevä. Jokaisen lompakko on paksuudeltaan erilainen, ja oman rahapussini paksuus vaihtelee toisinaan paljonkin. Hammaslääkärin, sirkusleirin ja koiran luustokuvauksien tyrkkääminen pariin viikkoon tietää ihan kiitettävää kevennystä lompakkoon. Mikä on sopiva hinta lihasta tai lihaisasta luusta? Mistä suostun maksamaan enemmän ja mistä vähemmän? Tiedän voivani ostaa pilkkahintaan lihaa Lidlistä. Näin kesäisin broilerin siivetkään eivät maksa mitään juuri missään. Eivät ne toki ravintoarvoillakaan juhli. Halvimmat jauhelihat ovat normaalihintaisina nykyään täysin ostettavissa.

Haluan viestitä tekemilläni valinnoilla. Vaikuttaa johonkin hyvään suuntaan, jos mahdollista. Tähän olen löytänyt hataran ajatusmallin. Hataran siksi, että tämä on täysin oma päätelmäni enkä tiedä, miten esimerkiksi ruokakaupoissa toimitaan lihojen suhteen. Eikä minkä tahansa lihojen - vaan hävikkilihojen. Hävikkilihat ovat nykyään ainoita lihoja (Taikamuonan Karskien lisäksi), joita ostan. Kun filettä, kassleria ja luomu koipia voi syöttää 1-5 €/kg hintaan, maksan mielelläni. Jippohan on käydä ostamassa lihat ja systeemit tietyistä kaupoista klo 21 jälkeen ja maksaa normaalihinnasta -60 %. Luomuista suostun maksamaan hieman enemmän, mutta harvoin olen maksanut yli 5 €/kg mistään. Yleisesti hinnat pyörivät muutamassa eurossa kilolta.


Hävikkiin tarttumisella koetan ihan pikkiriikkisen vaikuttaa. Ehkä kauppa tajuaa tilanneensa lihoja liikaa, koska osa on mennyt hävikkihinnalla. Ehkä kauppa tilaa joku kaunis päivä vähän vähemmän... Kun ostaa hävikkilihoja, niitä ei tulla heittämään sulkemisajan jälkeen roskiin. Koska sinnehän ne päätyvät tässä byrokratian kehdossa. Näin ollen käyn mielihyvin hakemassa omani pois. Ale-lihat ja hävikkilihat ovat asia erikseen. Alennuseriin en halua tarttua, koska ne ovat yleensä markkinointikikka, joka pidemmän päälle on helposti huonompi valinta kuin ne normaalihintaiset.

Ostan hävikistä lihat, jauhelihat, koivet ja siivetkin toisinaan. Maustetut ovat ihan ok, kunhan eivät ole "tulisia". Maustetut huuhtelen ennen pakastusta vedellä saaden ison osan mausteista pois. Makkaroita ja muita ihmeellisiä jalosteita en osta. Ne ovat jo niin kaukana lihasta, että saavat jäädä kauppaan.


Lihojen käsitteleminen

Isot jauhelihamurikat jaan yleensä osiin, samaten leikkaan veitsellä isot lihat paloiksi. Palat pakastan pakkasessa erikseen ja jäätymisen jälkeen kerään palat pussiin. Näin palat pysyvät hyvin erillään ja niitä on helppo antaa myöhemmin.

Hankkiuduin keväällä eroon arkkupakastamisesta. Nyt käytössä on siis kolmella laatikolla varustettu pakastin, joista omat marjat vievät yhden. Kahdella laatikolla on pärjätty loistavasti, koska lihojen kierto on nopea.



Lopuksi

Oma vegaaniuteni ja tietoisuuteni lisääntyminen eivät suinkaan tehneet koiristani vegaaneja. Sen sijaan niiden ruokavalio sisältää nykyään paljon enemmän hyvää lihaa kuin aikaisemmin. Ja näin on hyvä. Ainakin nyt.





maanantai 4. heinäkuuta 2016

Iso onnistuminen ja sisarustreffit

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia ei vain onnistu, kehity, etene tai yksinkertaisesti muutu miksikään? Minulla se on ollut esimerkiksi tammikuun ensimmäisestä päivästä lähtien jatkuvasti treenattu käsiseisonta. Olen tehnyt tähän mennessä jo satoja ja taas satoja nousuja ja kymmeniä erilaisia harjoituksia. Olen vahvistanut ja avannut olkia, tehnyt tunnollisesti venyttelyt, rullailut ja roikkumiset. On harjoiteltu keppien päässä, montun reunalla, seinää vasten ja spottaajien kanssa. Ranteita on pyöritelty, venytelty ja vahvistettu. You name it - I've done it. Mutta ei, vieläkään en pysy käsiseisonnassa niin pitkään kuin haluan. Edistyminen on hidasta ja joskus täysin olematonta. Ei auta, harjoitukset jatkuvat.

Tämä tarina toimii siis alustuksena sille, että olen kevään ajan harjoitellut sitä, että pojat kävelisivät vapaana oikealla puolellani. Molemmat osaavat seurata jollain mittapuulla mitattuna, mutta sitä en tässä hae. Haluan niiden kävelevän "mukana". Niin kuin hienot koirat kävelevät kisoissa liikkeiden välit ohjaajansa vieressä. Eivät kontaktissa, vaan siinä vieressä. Kuulolla, mutta eivät hikoilevan jännittyneinä ja sinkoiluherkkinä.

Tätä on harjoiteltu. Metri metriltä aina ennen kuin päästän pojat juoksemaan vapaana. Välillä askel, välillä pari metriä ja toisinaan pidempiä matkoja. Joskus annan luvan lähteä vauhdista eli vapautan kesken kävelyn. Joskus pysähdyn ja poikien tulee istua ennen vapautusta. Joskus keksin jotain muuta ja haastan poikien osaamista.

Ihan kiva, mutta on tätä aivan hirveästi tehty ja väännetty. Aina toinen edistää ties kuinka pitkälle, hyppää minun toiselle puolelle, jää seisomaan minun jo kävellessä tai jotain muuta mielikuvituksellista. Monen monta kertaa olen ollut sitä mieltä, että taso ei ole noussut lainkaan. Samaa jojoilua ja rauhattomuutta kuin alussa.

Mutta eilen se tapahtui. Iso edistyminen ja kertaheitolla kahdella hienolla tavalla. Kuljimme pellon laidalla olevaa hiekkatietä reippaat 50 metriä ja siinä ne tallustivat vieressäni vapaina ja juuri niin kuin olen toivonut ja koettanut saada koirat ymmärtämään. Pari pysähdystä tarvittiin, mutta oleellista on menon jatkuminen rauhallisena, kun lähdimme liikkeelle. Eikä siinä vielä kaikki, me ohitimme keskikokoisen koiran sillä hiekkatiellä ja pojat pysyivät edelleen nätisti vieressä. Edes Tito ei jäänyt haikailemaan ohitetun perään. Olin tästä valtavan iloinen! Me olemme edistyneet, pojat osasivat ainakin tuon hetken toimia merkittävästi paremmin kuin aikaisemmin. Ah, tätä harvinaisuutta jäämme muistelemaan, kun taas jatkamme harjoittelemista ja pään seinään hakkaamista.

Palkinnoksi pojat pääsivät juoksemaan siskojensa kanssa. Anja oli tullut hakemaan meiltä viilennyslointa ja samaan syssyyn sovittiin tärskyt. Harvinainen hetki, tällä kokoonpanolla ei ole juostu koskaan aikaisemmin. Oli hassua nähdä ristiin meneviä ominaisuuksia. Totilla on äitinsä kieli, Tito näyttää välillä aivan siskoltaan, Totti on oman siskonsa kanssa nopea ja vähän hullu... Ihania koiria kaikki ja hyvin erilaisia, vaikka samoja piirteitä löytyikin. Totin sisko on esimerkiksi agilityssa aika professori ja tarkka tekemisistään, toisin kuin Totti, joka jälkiviisaana muistelee, oliko rimoja tai mistähän olisi pitänyt mennä. Oma rata, paras rata...

Näin onnistuneita ja kivoja treffejä lisää - kiitos Anjalle!