maanantai 4. heinäkuuta 2016

Iso onnistuminen ja sisarustreffit

Tiedättekö sen tunteen, kun jokin asia ei vain onnistu, kehity, etene tai yksinkertaisesti muutu miksikään? Minulla se on ollut esimerkiksi tammikuun ensimmäisestä päivästä lähtien jatkuvasti treenattu käsiseisonta. Olen tehnyt tähän mennessä jo satoja ja taas satoja nousuja ja kymmeniä erilaisia harjoituksia. Olen vahvistanut ja avannut olkia, tehnyt tunnollisesti venyttelyt, rullailut ja roikkumiset. On harjoiteltu keppien päässä, montun reunalla, seinää vasten ja spottaajien kanssa. Ranteita on pyöritelty, venytelty ja vahvistettu. You name it - I've done it. Mutta ei, vieläkään en pysy käsiseisonnassa niin pitkään kuin haluan. Edistyminen on hidasta ja joskus täysin olematonta. Ei auta, harjoitukset jatkuvat.

Tämä tarina toimii siis alustuksena sille, että olen kevään ajan harjoitellut sitä, että pojat kävelisivät vapaana oikealla puolellani. Molemmat osaavat seurata jollain mittapuulla mitattuna, mutta sitä en tässä hae. Haluan niiden kävelevän "mukana". Niin kuin hienot koirat kävelevät kisoissa liikkeiden välit ohjaajansa vieressä. Eivät kontaktissa, vaan siinä vieressä. Kuulolla, mutta eivät hikoilevan jännittyneinä ja sinkoiluherkkinä.

Tätä on harjoiteltu. Metri metriltä aina ennen kuin päästän pojat juoksemaan vapaana. Välillä askel, välillä pari metriä ja toisinaan pidempiä matkoja. Joskus annan luvan lähteä vauhdista eli vapautan kesken kävelyn. Joskus pysähdyn ja poikien tulee istua ennen vapautusta. Joskus keksin jotain muuta ja haastan poikien osaamista.

Ihan kiva, mutta on tätä aivan hirveästi tehty ja väännetty. Aina toinen edistää ties kuinka pitkälle, hyppää minun toiselle puolelle, jää seisomaan minun jo kävellessä tai jotain muuta mielikuvituksellista. Monen monta kertaa olen ollut sitä mieltä, että taso ei ole noussut lainkaan. Samaa jojoilua ja rauhattomuutta kuin alussa.

Mutta eilen se tapahtui. Iso edistyminen ja kertaheitolla kahdella hienolla tavalla. Kuljimme pellon laidalla olevaa hiekkatietä reippaat 50 metriä ja siinä ne tallustivat vieressäni vapaina ja juuri niin kuin olen toivonut ja koettanut saada koirat ymmärtämään. Pari pysähdystä tarvittiin, mutta oleellista on menon jatkuminen rauhallisena, kun lähdimme liikkeelle. Eikä siinä vielä kaikki, me ohitimme keskikokoisen koiran sillä hiekkatiellä ja pojat pysyivät edelleen nätisti vieressä. Edes Tito ei jäänyt haikailemaan ohitetun perään. Olin tästä valtavan iloinen! Me olemme edistyneet, pojat osasivat ainakin tuon hetken toimia merkittävästi paremmin kuin aikaisemmin. Ah, tätä harvinaisuutta jäämme muistelemaan, kun taas jatkamme harjoittelemista ja pään seinään hakkaamista.

Palkinnoksi pojat pääsivät juoksemaan siskojensa kanssa. Anja oli tullut hakemaan meiltä viilennyslointa ja samaan syssyyn sovittiin tärskyt. Harvinainen hetki, tällä kokoonpanolla ei ole juostu koskaan aikaisemmin. Oli hassua nähdä ristiin meneviä ominaisuuksia. Totilla on äitinsä kieli, Tito näyttää välillä aivan siskoltaan, Totti on oman siskonsa kanssa nopea ja vähän hullu... Ihania koiria kaikki ja hyvin erilaisia, vaikka samoja piirteitä löytyikin. Totin sisko on esimerkiksi agilityssa aika professori ja tarkka tekemisistään, toisin kuin Totti, joka jälkiviisaana muistelee, oliko rimoja tai mistähän olisi pitänyt mennä. Oma rata, paras rata...

Näin onnistuneita ja kivoja treffejä lisää - kiitos Anjalle!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti