Then vs. Now: Koiran ruokinta

Sain ensimmäisen koirani, kun olin kuusivuotias. Se oli paras asia maailmassa. Oma mustavalkoinen kippurahäntä, jonka kanssa voisin seikkailla silloisessa kotisaaressa. Rami oli sellainen koira, jonka turkkiin halusi haudata kasvonsa. Se tuoksui aina hyvältä, vaikka sitä ei koskaan pesty. Sillä oli paksu turkki ja pikimusta lakunenä.

Ramin ollessa pentu, olin valmis kuuluttamaan koko maailmalle, että The Koira on saapunut. Olin niin haltioissani tuosta pennusta. Muistan, miten leuka pystyssä ja posket ylpeydestä hehkuen kannoin ruokakaupassa Pedigreen Puppy -koiranruokaa kassalle. Se oli minun tehtävä - hakea koiralle ruoka kaupan takanurkasta, kun vanhemmat keräsivät muita ostoksia. Suoritin tehtävän innolla, koska silloin pääsin katselemaan taluttimia, ruokakuppeja ja kaikenlaisia herkkuja. Joskus sain ottaa Ramille herkkujakin. Valitsin lähes aina Pedigree Markies -paketin, koska siinä oli koira(bordercollie), joka näytti eniten Ramilta. 

Mutta se ruokapussin kantaminen kassalle. Muistan, miten kiertelin ja kaartelin sen keltaisen pussin kanssa. Halusin kaikkien näkevän ruokapussin, joka kertoi että MEILLÄ ON KOIRA. Eikä mikä tahansa koira, vaan KOIRANPENTU!

Rami eli monta vuotta pääosin Pedigreellä. Kirjavia nappuloita täynnä vitamiineja ja muutenkin kaikki, mitä koira vain saattoi tarvita. Vanhemmilleni eikä tietenkään minulle tullut mieleenkään, että se ruoka ei olisi oikeasti koiralle parasta mahdollista. Siinähän herran jestas sanottiin, että se on täysravintoa. Ja niitä pusseja oli hyllyittäin. Moneen eri elämänvaiheeseen ja tarkoitukseen. Pussien kyljissä oli onnellisen näköisiä koiria. Ne vetosivat ja lujaa. Rami söi "oikeaa" koiranruokaa.

Vuosien edetessä törmäsin koirakirjaan, jossa sanottiin, että koiralle voisi tehdä puuroa. Siinä olisi paljon kuitua ja hiilihydraatteja energiaa antamaan. Joten ei muuta kuin puuroa tekemään sateenkaarinappuloiden kaveriksi! Hain ostoskärryihin myös leseitä ja hiutaleita Ramia varten. Paketeissa kuitenkin luki, että ne sisältävät "runsaasti kuitua". Ei huono, vai mitä? Rami tykkäsi myös näkkileivästä, joten sitäkin annettiin. Temppuja tehtiin ihan näkkileivän voimalla. Niin, ja porkkanan. Siitäkin Rami tykkäsi.

Jossain vaiheessa häivähdys järkeä tuli mukaan Ramin ruokintaan. Luin jostain, että kananmunat voisivat olla hyvä juttu. Joten tein puurosta, leseistä, nappuloista ja kananmunista soosia, jonka tarjoilin Ramille.

Tietoisuus koirien ruokinnasta parani vähitellen ja Rami sai kananmuniakin yhä useammin. Edes jotain järkevää niiden värinappuloiden kanssa. Ramin ollessa 14-vuotias, siirsin sen raakaruoalle kertaheitolla. Koirista parhain eli vielä puolitoista vuotta sen jälkeen. Hoikistuikin viimeisten vuosien aikana! Ehkä ruokavalion pieni pintaremontti auttoi asiaan...

Sateenkaarinappuloista siirtyminen raakaruokaan tapahtui aggressiivisesti. Uusi uskonto oli löytynyt. Hyvin nopeasti kaikki mahdolliset nappulat olivat silmissäni punaisia vaatteita. Miten joku saattoi niitä syöttää? Eikö kukaan viitsinyt lukea pussien kyljistä, mitä roskaa koirilleen ammensivat? Ja puuroakin vielä. Ihmiset maksoivat erikseen euroja ostaakseen koirille tehtyä puurosekoitusta. Ei hyvää päivää sentään!

Titokin oli tässä muutosvaiheessa asettunut taloksi. Pennun ruokkiminen oli kaameaa. Ensinnäkin en osannut tehdä Titosta ruokaa himoitsevaa koiraa eli se ei nähnyt ruokaa kovin suuressa arvossa ja söi silloin tällöin. Toiseksi törmäsin jatkuvasti uusiin väitteisiin, miten kaikki oli oikeastaan vaaraksi pennulle. Niin nappulat, raakaruoat kuin kaikki kotiruokasekoitusmössötkin.

Tiedot lisääntyivät ja koin itseni tuskaisen tyhmäksi. Miten koiran ruokkiminen oli niin vaikeaa? Ramihan oli kasvanut käytännössä vehnällä ja väriaineilla kiiltäväturkkiseksi ja vanhaksi koiraksi. Mutta Pedigreehen ei ollut paluuta. En voinut uskoa, että sellaista saastaa todella myydään koiranruokana. Tosin ero ihmisten valmisruokiin ja "jauhelihoihin" ei ole kovin suuri tänä päivänä...

Koulutuksellisista syistä päädyin lopulta yhdistämään nappulan ja raakaruoan. Sain kyllä pahoja katseita tästä, mutta naksuttelehan pentusi kanssa lapaten aina jauhelihaa sen nokkaan. Voi olla, että huomio menee pian epäoleellisiin seikkoihin kuten käsiä pitkin valuvaan lihasnesteeseen. Nappulan suhteen päädyin Acanaan ja Orijeen, jotka ovat pysyneet siitä asti matkassa mukana. Joskus väliin on eksynyt joku muu pussi, mutta aina on palattu Kanadan tuonteihin. Meillä toimivat ja maistuvat. Säkkien kyljet kestävät kiitettävästi päivänvaloakin. En alleviivaa jokaista raaka-ainetta tarpeellisten joukkoon, mutta olkoot sinimailaset ja keijupölyt mukana.

Kuinka kävi sen raakaruokapuolen? No sehän meni aivan taiteen puolelle. Ei riittänytkään enää vain raa'an lihan syöttäminen. Lihojen piti tulla kaikesta mahdollisesta. Oli tavalliset naudat, siat ja broilerit. Lisäksi tietysti riista, koska se kuulostaa hienolta. Niin kuin lammaskin kuulostaa. Heppa, koska niillä on ehkä ollut parempi elämä kuin esimerkiksi lehmuilla, broilerista puhumattakaan. Kalaa, koska omegat. Joskus spesiaalina ankkaa, koska monipuolisuus.

Luiden suhteen piti ajatella sekä virikkeellisyyttä, sulavuutta että kalkkia. Rusto ei ole mikään kalkin suuresiintymä, mutta naudan ydinluita koirat eivät syö kuin hiljakseen vuosien mittaan järsien. Kylkiluutikkuja, koska ne ovat helppoja. Riistaa, koska se on vieläkin hienoa. Mutta aikas sälöileleviä luita. Riistaluut jäivät. Niin kuin isot kylkiluutkin. Nekin pirstoutuivat vaarallisen oloisiksi neuloiksi. Vain pienemmät kylkiluut kelpasivat. Juonioripossun luut ovat aina joustavampia. Broilerilta luita tietysti myös. Ihan kiva, mutta ravintoarvot siivissä ja kauloissa eivät päätä huimaa. Lopulta luiksi jäivät pääosin lammakset, notkeat kylkiluut, lihaisat rintarustopalat ja broilerilta koipireidet. Joskus annan kovempia luita puuhaksi. Silloin esimerkiksi selkärangat ja häntäluut toimivat hyvin.

Mutta ei lihaa ja luita ilman lisäravinnepainajaista! Vaikka tiesin nappuloistakin tulevan vitamiineja, löysin itseni pullojen, purkkien, jauheiden, tablettien ja öljyjen pyörteistä. Tuota tuon verran, tätä näin usein ja tuota seitsemättä pari kertaa viikossa. Arkiruokien lisäksi tietysti myös elektrolyytit kuumille päiville ja raskaampiin suorituksiin. Ja palautteluakin piti miettiä. Ei, sitä piti stressata. Niin kuin jokaista vitamiinia ja rasvojen laatua. Oliko sinkki parhaiten imeytyvässä muodossa? Säilytinkö öljyt oikein?

Ajat muuttuivat. Samalla, kun lukko koirien koulutuksen suhteen alkoi aueta, löysin myös jonkinlaisen tasapainon koirien ruokkimiseen. Nykyään Tito ja Totti syövät nappuloita lähes päivittäin. Nappulat tulevat joko taskusta lenkillä, temppuillessa tai lattialle levitettynä. Lihaa menee kuppiin toisinaan joka päivä ja joskus taukoa voi olla parikin viikkoa. Raakoja luita saavat harvakseltaan parvekepuuhaksi. Lisäravinnepurkit ovat vähentyneet reippaasti, mutta yleensä lisäilen jotain. Ei, en laske laskimella vitamiineja, saati huolestu sinkin loputtua hetkeksi. Lihat ovat suurimmaksi osaksi ihmisille tarkoitettuja monestakin syystä. Usein kippoon heilahtaa pihvi, kotletti tai jopa filepötkylä. Ja joskus Tito ja Totti saavat kokonaiset porkkanat - koska tykkäävät niistä.