keskiviikko 27. syyskuuta 2017

Hotti sai palan taivasta

Titon ja Totin Facebook-sivulla jo mainittukin, mutta täytyy tännekin kertoa. Totin namimaatti on saapunut ja nuorukainen on ottanut sen onnistuneesti käyttöön:


lauantai 23. syyskuuta 2017

Ensimmäistä kertaa samalla kentällä

Paradise has never been about places.
It exists in moments.
In connection.
In flashes across time.

Tälläkin viikolla on painettu kolmesti kentille menemään. Ajattelin, että vedetään nyt ainakin syksy sellaisella tahdilla, että tehdään eri tavoin kuin aikaisemmin. On ollut vuosia, kun kentällä on käyty kaksi kertaa. On ollut parin vuoden täydellinen tauko lajista. On varattu hallista treenivuoroa parina talvena kaveriporukan kanssa. On treenattu kerran vuodessa, kerran kuussa, kerran viikossa ja nyt treenataan kolmesti tai välillä jopa neljästi viikossa. Tavoitteita on ja ei. Kisatavoitteita ei ole, vaikka menin ilmoittautumaan oikeisiin virallisiin. Kun nyt on se lisenssikin hankittuna... Kisoihin on lähinnä ajatus, että mennään tekemään rata, jonka joku toinen on suunnitellut. Katsotaan, miten kaikki tässä parin kuukauden aikana kokoon veivattu toimii uudessa paikassa. That's it.

Tito on harjoitellut samoja asioita koko syksyn niin, että olen heittänyt aina uusia mausteita soppaan. Esimerkiksi keinua ollaan harjoiteltu kolmen putken ja yhden keinun rallituksella. Ihan vain, koska me voidaan tehdä ihan mitä vaan!

Totin kanssa on tapahtunut jotain isoa. Niin isoa, että poistun treenien päätteeksi metsän ja peltojen kautta niin leveästi hymyillen, että vastaantulijat pitävät kylähulluna. Olen alkanut ihan ujosti pääsemään Totin kanssa uudelle tasolle. Sitä tasoa kutsutaan yhteistyöksi.

Meillähän on ollut Totin kanssa aika ... hmm ... erikoinen agilitytaival. Se on ollut kentällä ensimmäisen kerran ihan pienenä. Karannut juoksemaan pitkin puomia, pudonnut keinulta, kiertänyt siivekkeitä hullunkiilto silmissä – se oli ehkä 4 kuukautta vanha silloin. Sitä ei koskaan tarvinnut sytyttää. Sitä ei koskaan tarvinnut erikseen motivoida. Olin tehnyt sen puolen jo kotona. Ja Totti tiesi kentälle päästyään heti, että nyt ollaan ytimessä.

Sen jälkeen Totti on aina tiennyt. Se on huutanut päästäkseen kepeille. Se ei ole pysynyt lähdöissä. Se on karannut kaikille esteille. Se on hypännyt kenttiä rajaavien aitojen yli viereisille kentille monen monta kertaa, koska sielläkin on ollut esteitä. Se on kaatanut siivekkeitä kuin ohikiitävä hurrikaani. Se on juossut rimojen ali, suoraan edessä olevien hyppyjen ohi ja tiputtanut 75 % rimoista, joista se on yrittänyt kompuroida yli. Voisi kuvitella, että nämä olisivat niitä pentuajan juttuja. Mutta ei, nämä ovat ihan tämän syksyn juttuja kaikki! Totti on nyt neljä. Vuotta.

Joten tässä on tehty aikamoista työtä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kaikki, jotka ovat nähneet Totin kentällä, ovat sanoneet sen olevan makea. Samaiset ihmiset ovat toivottaneet hyviä hermoja ja paljon onnea matkaan. Koska on ollut päivän selvää, että olemme rämpimässä sellaisen suon läpi, ettei tosikaan.

Totti on voimaa ja nopeutta. Se niitä niin paljon, että muille ominaisuuksille on jäänyt vähän tilaa. Se antaa kaikkensa heti. Sen kanssa on voinut tehdä muutaman toiston, mutta ei yhtään enempää. Koska Totille ei ole enää annettavaa sen jälkeen. Se on aina 100 % eikä anna anteeksi mitään. Se ei paikkaa. Se ei korjaa. Se on raa'an rehellinen.

Ja sen vuoksi on tehty, kokeiltu, yritetty, todettu asioita huonoiksi, oltu sinnikkäitä, uskottu, toivottu, nöyrrytty, kirottu, melkein luovutettu ja nyt parin kuukauden jälkeen tehtiin neljä settiä (keppejä, kontakteja, keppejä, valsseja) asioita yhdessä.

Hyvänen aika, miltä tuntui tehdä tuon voimapesän kanssa yhdessä! Miltä tuntui viedä ja olla vietävänä samaan aikaan – tasapainoitella kuilun reunalla. Sellaista yhteyttä meillä ei ole koskaan vielä ollut. Kaiken sen nopeuden, voiman ja hulluuden lisäksi oli rauhaa. Totti ei ollut hetkeäkään hitaampi tai vähemmän kuin se on. Mutta se pysyi kasassa. Se pystyi keskittymään ja lukemaan epämääräistä viittomakieltäni, jonka yritin pitää yksinkertaisena ja selkeänä.

Totti ja minä olimme ensimmäistä kertaa samalla kentällä.



maanantai 18. syyskuuta 2017

Mehän ei käydä ohjatuissa ja piste






















Kummallista, ettei tunnu lainkaan oudolta mennä vajaan tunnin matka hallille, treenata 10 minuuttia ja tulla jälleen lähes tunti takaisin kotiin. Kaikkea sitä ihminen... Ja vielä maksankin tästä huvista!

Tänään oli vuorossa ihanan Maijun (ikiTempo) treeneissä kentän laidasta laitaan juostavien pätkien lisäksi vähän pyöritystäkin.

Kootut selitykset tulevat tässä:
  • A, pujottelu ja keinu timanttia! Siistiä, miten keinukin alkaa olla jo aika reipas. Tänään annoin keinulle hyvän käskytyksen ja Titohan tiesi, mitä tehdä. Kuuakausi sitten kontaktit olivat vielä uudehkoja tuttavuuksia eli tässä vielä kerätään Titon rohkeutta ja harjoitellaan keinun erottamista puomista ja A:sta.
  • Juoksin kovaa, en jäänyt odottelemaan – luotin kerrankin koiraan. Edistystä!
  • Muistin käskyttää oleellista ja ajoissa. Kepeille muistin antaa tilaa. Tito myös kesti minun irtoamisen sivusuunnassa. Näin, että vaikeaa oli, mutta Tito teki kepit loppuun.
  • Edelleen on vaikea muistaa näin pitkiä ratoja, kun pitäisi juosta samaan aikaan. Vielä ei ole tarpeeksi kokemusta, joten parissa-kolmessa osassa täytyy tehdä ihan jo muistamisen (tai siis uunohtamisen) vuoksi. Kun muistan, saadaan tehtyä hyviäkin pätkiä! Maiju sanoi tänään, että minulta tulee luonnostaan hyviä ohjauksia. Ja sen vuoksi minun ei kannata suunnitella ohjauksia hakaten niitä kiveen, vaan panostaa radan muistamiseen. Ohjaukset tulevat “luonnollisesti” sitten oikealla hetkellä. Mitä se nyt ikinä sitten tarkoittaakaan... Ehkä sitä, että on tullut luukutettua joskus agilityvideoita netistä ihan huolella!

Kummallistahan on myös se, että nyt jopa harmittaa, että näitä Maijun treenejä on enää yhdet jäljellä. Otin siis neljä ohjattua maanantaitreeniä syyskuulle sen vuoksi, että sellainen paketti sattui osumaan nokkani eteen. Mutta ensi kuusta alkaen ryhmä on täynnä emmekä enää mahdu mukaan. Onneksi voi aina kärkkyä tuurauspaikkoja.

Talvikaudeksi on paikka toisaalle, koska onhan se kiva, kun joku suunnittelee radan puolestani. Muuten ei päästä tarpeeksi usein epämukavuusalueelle. Tai siis onhan aina Totti. Sen kanssa ollaan aina epämukavuusalueella!

(Ja siis sen lisäksi, että mehän emme kilpaile, me emme myöskään käy ohjatuissa treeneissä.)

lauantai 16. syyskuuta 2017

Vaellus – Ensimmäisen päivän epätoivo

Ensimmäinen herääminen teltassa. Tito ja Totti vielä kovin unisia. Ei kiirettä, hiljainen aamu. Teltaan kantautuu vain läheisen, vuorilta tulevan puron lorina.

Kurkistin ovesta ulos ja siirsin heräilevät pojat viereiseen koivuun kiinni. Ajattelin, että voisi olla hyvä pitää koirat kuivina ennen kuin jatkaisimme matkaa. Jos päästäisin vapaaksi, Tito olisi kuiva ja Totti uimassa.




Edellisenä iltana oli tullut selväksi, että lentäviä ötököitä oli riittämiin. Joten puin suosiolla mukaan ottamani verkkotakin, joka peittää koko yläosan päätä ja kasvoja myöten. Kasvojen kohdalla on vetoketju, joten pesiessäni hampaita ujutin hammasharjan vetoketjun kohdalta suuhuni. Miten mahtava keksintö! Kyseinen verkkotakki on hurjan vanha ja oikeasti miehen, mutta sain ottaa sen mukaan. Kaikkeen leirielämään loistava vaate, mutta varsinaisille patikointiosuuksille liian hankala.

Kävin aamupesulla rannassa ja tullessani takaisin teltan luo näin erikoisen näyn. Tito ja Totti hinkkasivat itseään koivuun, maahan ja kiviin. Molemmat uikuttivat ja olivat hermostuneita. Menin niiden luokse ja koirat puskivat syliini kiehnaamaan. Näin kyllä, että oli hyttysiä, mutta onhan niitä ollut ennenkin. Koirat ovat nukkuneet lukuisia öitä mökillä ulkonakin eivätkä hyttyset ole tuollaista reaktiota saaneet aikaiseksi. Mutta sitten tajusin, ettei kyse ollut hyttysistä. Käänsin syliini tunkeneen Titon selälleen ja meinasin parkaista. Näky oli järkyttävä. Koko koira oli täynnä punaisia laikkuja ja tihkusi niistä verta. Nopeasti kävin koiran läpi. Pieniä mustia ötököitä oli kaikkialla. Ne olivat turkin sisällä ja punaiset laikut kattoivat koko koiran. Ainoastaan pää oli säästynyt isoilta hyökkäyksiltä, koska olin laittanut siihen teepuuöljyä karkottamaan hyttysiä.


Molemmat pojat olivat saaneet satoja osumia ja lisää tuli koko ajan. Sillä hetkellä en osannut ajatella muuta kuin että koirat heti veteen, jotta iho vähän rauhottuisi. Ajattelin myös siinä samalla hukuttaa ne tuhmat ötökät, jotka koiriani kiusasivat. Samalla pelasin itselleni tuuminta-aikaa. Mitä ihmettä tekisin? En ollut ajatellutkaan, että pienet ötökät saisivat tuollaista aikaan. En halunnut lähteä heti matkaan, koska repun ja valjaiden laittaminen noin ärtyneen ihon päälle ei tuntunut hyvältä ajatukselta.

Väreilevät suunnitelmani kahden Norjan puoleisen järven löytämiseksi lipuivat pois Titon ja Totin uidessa kauemmaksi. Tiesin, että havittelemani reitti kulkisi niin rehevän seudun läpi, että se olisi pelkkää ötökkää ja kutinaa. Oli aika kääntää seuraava sivu kartasta, jota minulla ei ollut.

Erittäin kummallinen valo pilvien läpi...


Tilanne oli vähän niin ja näin. Oli nälkä, pari kutisevaa koiraa eikä suunnitelmaa. Ei edes pienen pientä. Puhelimeen liittyvien ongelmien vuoksi ei ollut myöskään sen tuomaa apua käytettävissä. Yhdestä asiasta olin kuitenkin varma; ajatus kulkee paremmin maha täynnä!

Otin koirat ja menin läheiselle autiotuvalle. Luin seinässä olevat tupasäännöt huolellisesti ja huokaisin helpotuksesta. Lemmikit sai ottaa sisään, jos ei ollut allergisia toivomassa toisin. Ei ollut muita. Koirat sisään ja teepuuöljyä kaikkialle, mihin suinkin sain laitettua. Tässä vaiheessa muistin unohtaneeni kotiin koirien tassuvoiteen, josta olisi saattanut olla puremienkin kanssa hyötyä. Jätin koirat tupaan nurkkaan kytkettynä ja aloin toimia. Ensin raahasin kaikki omat varusteeni sisään. Oli alkanut sataa, joten oli ihan miellyttävää viedä tavarat suojaan. Luvatonta luksusta... Tuntui melkein huijaamiselta!

Seuraavaksi otin ruokapussin esiin ja aloin kyhäillä aamupalaa, joka tässä vaiheessa oli jo kääntynyt lounaan puolelle. Kaurahiutaleita, rusinoita, pähkinöitä ja kuivattuja banaanilastuja. Vettä sekaan ja tulille. Vuorossa oli ensimmäinen kerta Trangian kanssa. Nestettä polttimoon, tulta, lämmön kokeilu kädellä, syttynyt oli ja ei muuta kuin kulho päälle. Jätin puuron porisemaan ja kävin etsimässä mukaan ottamani kirjan valmiiksi käsille. Tullessani takaisin näin jo kaukaa, että ihan ei mennyt niin kuin olin ajatellut. Puuron pohjaan palamisen voi havaita ja ihan matkan päästä. Ei muuta kuin puuroa pelastamaan. Rusinat olivat vajonneet tietysti pohjaan eikä vettäkään ollut tarpeeksi ison hiutalemäärän turvottamiseen. Fail. Kaadoin toiseen astiaan kaiken, mikä lähti irti ja vein toisen astian likoamaan. 




Huvittavaa oli se, että rinkasta hakemani kirja oli Anna Perhon kirjoittama Anna palaa. Noh, minä annoin palaa heti oikein kunnolla! Pienestä kokkailuerheestä huolimatta puuro oli aivan taivaallisen hyvää. Heitin rusinoita päälle vielä lisää, koska tajusin niiden olevan aikasta painavia kokoonsa nähden. Mikäs sen parempi keino keventää rinkkaa kuin syödä ja paljon!


Syödessäni kuulin, miten Tito ja Totti rapsuttivat ja hampaillaan järsivät ihoaan. Kutina oli ilmeisen kamalaa. Menin istumaan niiden viereen ja aloin nyppiä vielä löytyviä ötököitä turkista. Silittelin ja huomasin olevani itkun partaalla. Juuri ennen kuin hanat aukesivat, kuulin kolinaa eteisestä. Sisään saapui mies, joka tuli syömään lounaan tuvalle. Hän oli päiväretkeilijä pienen repun kanssa. Mies oli hyvin vähäpuheinen, joten emme jutelleet paljon. Vaihdoimme muutaman sanan, mutta hän ei osannut vastata kiperiin kysymyksiini. Olisin kovasti halunnut tietää, mitä löytyisi Ruotsin puolelta. Olisiko se rehevää kasvillisuutta vaiko avaraa tunturia? Kannattaisiko sinne mennä alkuperäisen "suoraan Norjaan"-ajatukseni sijaan?

Luin, kirjoitin päiväkirjaa ja söin raakasuklaalla päällystettyjä pähkinöitä ja marjoja. Annoin ajatuksieni virrata, tunnustelin tunteita ja haaveilin. Minut palautti takaisin todellisuuteen kopina kuistilta. Tuvalle tuli nelihenkinen partiolaisperhe ja vanha pariskunta (he olivat yli 70-vuotiaita).


Päivän tunnelma muuttui heti! Kun oli päästy minun jalkineiden päivittelystä, alkoi tarinoiden jakaminen. Partiolaisperheen isä tunsi Suomen käsivarren kuin omat taskunsa ja vanha mies kirjoitti pieneen muistikirjaansa havaitsemiaan eläimiä. Nauroimme yhdessä muun muassa sille, miten mies oli alkuaikoina halunnut aina itsepintaisesti ottaa painavat kiikarit mukaan eläimiä nähdäkseen, mutta vuosien myötä jättänyt ne pois ihan niiden painon vuoksi.

Aloin saada ratkaisevia vastauksia koskien tulevia päiviäni. Minulla oli nyt tuvassa kanssani kuusi ihmistä, jotka olivat käyneet sillä suunnalla, minne olin vähitellen alkanut kallistua. Toiveikkuuteni heräsi. Sain kuulla, että luvassa olisi avotunturia paljonkin ja ötököitä vain murto-osa siitä, mitä sillä hetkellä pörisi, surisi ja inisi ulkona. Sinne! Sinne olisi päästävä. Kahden kauniin järven löytämisen sijaan halusin löytää ötökkävapaata maastoa. Kriteerini olivat hieman muuttuneet. Koirat mukana, koirien ehdoilla. Otin puhelimellani kuvia pariskunnan hyvästä kartasta ja päätin samalla jatkossa sisällyttää kartat vaellusvarusteisiini.

Iltapäivä ja ilta kuluivat tarinoita jakaessa. Jaettujen kokemuksien kautta elämät kohtasivat ja minä nautin. Kuulin tarinoita eksyneistä vaeltajista, pelastusoperaatioista, toimivista muonaratkaisuista, muiden vaeltajien koirista, vaatteiden toimivuudesta, ensimmäisellä vaelluksella rikkoutuneista vaellussaappaista, pesurutiineista, kalliista tupamaksuista, kauniista maisemista... Kuulin, miten pariskunnan rouva halusi matkata mahdollisimman paljon lakeuksissa ja siellä, missä on tilaa hengittää. Mies taas kertoi kaipaavansa ympärilleen puita, pensaita ja suojaa. Hän olisi mielellään taittanut matkaa vain sademetsämäisissä olosuhteissa. Koska vaelluksia ja avioliittoa oli takana jo kymmeniä vuosia, he olivat ilmeisesti löytäneet jonkinlaisen yhteisymmärryksen vaellusreiteistä ja -kohteista.

Kun ilta alkoi hämärtyä, partiolaisperhe kävi nukkumaan telttoihinsa ja minä jaoin pariskunnan kanssa tuvan ison laverin. Halusin koirien ihon rauhoittuvan kunnolla ennen seuraavaa päivää.

Olin jo kömpinyt makuupussiin ja alkanut lukea, kun kuulin miehen kuiskaten kysyvän, voisiko hän käydä toivottamassa koirille hyvää yötä. Annoin tietysti luvan ja jatkoin lukemista. Mies nousi ja meni tuvan nurkkaan istumaan lattialle koirien viereen. Seurasin hämärässä sivusilmällä, miten Totti kömpi miehen syliin ja Tito painautui hänen jalkaansa vasten. Kuulin miehen kertovan koirille tarinoita muista koirista ja omasta lapsuuden koirastaan. Hän piti pojille rohkaisupuheen siitä, miten ne tulevat selviämään kaikista tulevista haasteista tunturissa ja vuorilla. Pitkän tovin mies höpötteli koirille ja silitti niitä. Kun ikkunasta tuleva päivänvalo ei enää riittänyt lukemiseen, kävi mieskin nukkumaan.


Vaellus yhteistyössä Vaeltajankaupan ja Hurtan kanssa.

The circle of tires

Vaikka bussikortti oli eilisten iltatreenien jälkeen hukkaantunut jonnekin ja ukkoskuuroja tuli tasaiseen tahtiin, tämä lauma lähti liitelemään.

Totti yritti saada selkoa pujottelusta, mutta edelleen se on vahvasti sitä mieltä, että kepit ovat tiellä. Koettaa siis mennä niistä läpi. *huokaus*

Tito harjoitteli pujottelun tiukkoja avokulmia ja opetteli itse tekemään tilaa ensimmäisen keppivälin eteen.

Totti teki toisella setillään renkaita ja monikossa siksi, että laitoin kahden U-putken väliin renkaan molemmin puolin. Tulipahan toistoja! Ensin niin, että renkaat olivat luontevasti putkien välissä ja sen jälkeen aloin liikutella renkaita sisään ja sivuille, jolloin ei voinut enää vain tykittää menemään. Renkaita piti alkaa hakea ja niihin piti keskittyä.

Kun erilaisia ympyröitä oli tehty jonkin verran, aloin kääntää Tottia putkesta tullessa renkaiden välistä uuteen putkeen ja sieltä seuraavaa
n renkaaseen. Lisää haasteita pojalle. Renkaita tehtiin, koska Totti on mennyt tähän päivään asti huomattavati mieluummin kehikosta kuin renkaasta läpi. Tänään ei mennyt kehikosta kertaakaan. Voitto!



Tito teki vielä toisella kentällä (koska kenttiä hyvä vaihdella) muutamia toistoja:
* putken ja puomin erottelua
* putkesta joko edessä olevaan avokulmaiseen pujotteluun tai pujottelun ohi hypylle ja A:lle
* A:ta yksittäisenä – HIENO!
Tuli kyllä erittäin hyvä fiilis, kun kaikki kontaktit olivat hyviä. Pujottelun kanssa oli tekemistä, koska tuo avokulma on vaikea kovasta vauhdista. Pienellä kikkailulla on kuitenkin saatu hommaa nopeasti eteenpäin! Ja eihän se ole kuin viime kuun alusta asti vasta pujotellut näitä oikeita keppejä. Välillä meinaan unohtaa, mutta onneksi meidän maanantainen coach muistuttelee joka kerta.

Totti kokeili viimeisenä vielä uutta hommaa eli agilitya namipalkalla. Olen yrittänyt ennenkin – kerran, mutta siitä ei tullut mitään. Tänään päätin pysyä päätöksessäni. Totti oli kuin tuuliviiri. Se katseli ympärilleen eikä keskittynyt yhtään mihinkään. Jos en käskenyt paikalleen, se spurttaili pitkin kenttää.

Joten ruvettiin hommiin. Ihan äänellä vahvistamalla oikean suuntaista huomiota, mielentilaa ja yhteistyötä. Ei mennyt kauaa, kun Totti luovutti lelun etsimisen suhteen ja totesi namienkin olevan oikeastaan ihan jees. Joten päästiin tekemään vähän toistojakin. Ja kappas keppanaa, koirahan oli varsin etevä, kun mielentila saatiin laskettua reunalla keikkuvasta kupista jonkinlaiseen ymmärtävään tilaan. Ei tippunut rimoja ja Totti tuli ohjauksiin huomattavasti aikaisempaa paremmin.

Olin niin iloinen tästä muutoksesta, että muutamat kontaktitoistotkin tehtiin. Tosin ihan hirveän varmaa suunnitelmaa minulla ei ole vielä Totin kontakteihin. Jotain on tehty, mutta melkein voisi jo kahden vuoden tauon pitää...

keskiviikko 6. syyskuuta 2017

Vaellus – Mallan luonnonpuisto

No niin! Kilpisjärvelle päästy ja matka jatkuu ensimmäisen illan etapilla. Alla kartta, jossa näkyy samalla meidän koko reissu. Ihan viivalleen emme kävelleet tuota, koska välillä teki mieli poiketa sivuun punaisilla täplillä merkityltä reitiltä. Ja välillä ihan vain huomasin, ettemme ole enää kyseisellä reitillä. Hieno tunne, kun keskellä pelkkää kivikkoa ja lunta kadottaa reittimerkit. Aina ne kuitenkin lopulta putkahtivat jostain esiin. Toisinaan poikkesimme reitiltä ihan sen vuoksi, että näin reitin menevän niin pitkän ja märän alueen läpi, että halusin päästä ylemmäksi ja kuivempaa maata jalkojeni alle. Ei sillä ollut niin merkitystä, tuliko matkaan vähän "ylimääräisiä" askelia. Kun on vaeltamassa ilman varsinaista tavoitetta päästä tietyssä ajasta paikasta A paikkaan B, ei ole väliä, vaikka matka pitenisi. Se olisi juuri oikean pituinen joka tapauksessa.

Lähtö tapahtui kartan oikeasta reunasta lilahtavaa viivaa pitkin. Siitä jatkoimme info-laatikossa näkyvässä järjestyksessä päivien mittaan. Keltaiset pallerot ovat telttapaikkoja ja sininen katkoviiva on viimeisen päivän venematka Malla-lautalla takaisin Kilpisjärven retkeilykeskukseen.



Lähdin Titon ja Totin kanssa patikoimaan Mallan luonnonpuiston läpi noin kuudelta illalla. Ihan ensimmäisen kilometrin aikana vastaan tuli ehkä 8 ihmistä, jotka olivat juuri päättämässä päivänsä reissua. Heidän jälkeensä matkalle ei enää osunutkaan muita. Minulla oli Totti reppuineen liinassa ja Tito vapaana. Alkumatkan ihmiset havaitessaan Tito pysähtyi, kutsuin sen luokse ja siirryimme kaikki kolme aina kunnolla sivuun odottamaan, että ihmiset olivat kulkeneet ohitse. Kovasti vastaantulijat kehuivat eri kielillä Titon ja Totin olevan suloisia, mutta myös hyvin koulutettuja. Tämä tuntui huvittavalta, koska jatkaessamme matkaa minulla oli iso työ Totin pitelemisessä. Se ei yksinkertaisesti osannut erottaa vetovaljaita ja reppua toisistaan. Nousut menivät kuin siivillä, vaikka selässäni oli iso rinkka. Totin vetoapua oli suorastaan tervetullut alkun nousuissa, mutta heti alaspäin mentäessä meinasimme olla molemmat kumossa. Pieni mutkitteleva polku kaikkien kitukasvuisten puiden, muun kasvillisuuden ja kivien lomassa ei ollut helppoa kuljettavaa. Etenkään, kun en tajunnut ottaa vaellussauvoja käyttöön. Siinä ne kulkivat rinkan sivussa mukavasti. En ollut aikaisemmin sellaisia käyttänyt, joten eihän niiden mukana olemistakaan voinut muistaa!

Totti tosiaan kantoi reppua alkumatkan. Se puski menemään isojen kivien välistä sellaista kyytiä, että ihan tosissani pelkäsin repun hajoavan. Kuulin vain, miten kangas hinkkasi vasten kiviä. Odotin kauhulla, että repun sisällä olevia nappuloita alkaisi tipahdella repun pohjasta läpi. Koska nuo minun bordercolliet eivät ole mitään bambeja pitkillä raajoilla, Totti jäi välillä kiinni repusta puskiessaan liian kapeista väleistä. Tässä vaiheessa repun kahva oli nerokas, koska menin vain Totin viereen ja nostin koko paketin kapeasta kohdasta yli.

Kun olimme päässeet puu- ja pensasvyöhykkeen läpi, katsoin ensimmäistä kertaa ympärilleni. Olin niin kovasti keskittynyt kenkieni sovittamiseen kivien, juurien ja mutkien mukaan, että olin unohtanut pysähtyä ja avata silmäni kaikelle sille, mitä ympärilläni oli. Nyt pysähdyimme ensimmäistä kertaa. Päästin Totin vapaaksi. Se juoksi Titon kanssa ympärilläni. Kävi juomassa. Molemmat kiipesivät kiville ja katsoivat kauas. Niin tein minäkin. Näin harmaassa illassa järven, paikoin kohoilevan maiseman ja hengitin. Miten hyvältä se tuntuikaan. Oli tilaa. Oli raikasta ja oli rauhallista. Oli puhdasta ja jotain niin aitoa.



Jatkoimme matkaa. Muistin ottaa vihdoin vaellussauvat käyttöön ja ymmärsin heti, että ne ovat maailmanluokan keksintö. Sain veren kiertämään hartioihini, kun kädet alkoivat liikkua. Minun oli helpompi ottaa tukea ja asettaa hankalissa kohdissa askeleni niin, etten olisi nurin ja naama kurassa tai otsa kivessä. Muutamassa kohdassa oli pitkospuut helpottamassa märkien välien ylittämistä.

Ensimmäinen ihan kunnon ylitys tuli noin puolessa välissä. Ensin pysähdyin ihastelemaan vesiputousta ja sen jälkeen mietin, mistä ihmeestä pääsisin yli kuohuvasta vedestä. Virtaus oli ihan kohtalaisen voimakas. Ilman rinkkaa olisin voinut hyppiä kivien ja kallioiden kautta toiselle puolelle. Mutta rinkan kanssa se ei houkutellut. Totti löysi jostain kepin sillä aikaa, kun pohdin ylityksen tekemistä. Totti myös pudotti keppinsä virtaavaan veteen ja oli kovasti hämmentynyt kepin kadottua heti pois näkyvistä. Se meinasi jopa lähteä etsimään keppiä vedestä. Huomasin huikata sen pois vedestä ennen kuin sekä koira että reppu olivat likomärkiä. Tässä vaiheessa luovutin ja otin kengät pois. Kahlasin sauvoja apuna käyttäen toiselle puolelle ja istahdin mättäälle kuivattelemaan jalkojani. Hetken ehdin nurista, miksi en ollut muistanut laittaa pyyhettä heti käsien ulottuville. Päätin kuitenkin, etten ala availla rinkkaa siinä ja kuivasinkin jalkani taitojeni mukaan mättäisiin. Sukat ja kengät jalkaan ja eteenpäin.
  • Koirat vesien ylityksissä ja muutenkin erityisen hankalissa kohdissa irti, jos ovat koulutettuja. Ei saisi, I know. Mutta minä en halua taiteilla rinkan kanssa liukkailla kivillä ja lentää jokeen, kun koira hyppää esimerkiksi vastakkaiselle törmälle kiristäen hihnan.
  • Jos koiraa ei voi päästää vapaaksi, suosittelen ainakin joustavan liinan tai taluttimen käyttämistä. Tällöin nykäisyt ovat huomattavasti mukavampia molemmille.
Merkitty reitti kulki hyvin märkien kohtien kautta. Olin koko ajan etsimättä vaihtoehtoisia polkuja, mättäitä ja kiviä selvitäkseni kuivin jaloin. Kyllä juu, vedenpitävät vaelluskengät olisivat tässä vaiheessa helpottaneet merkittävästi matkan taittamista... Koska kenkäni eivät olleet kumpaakaan, opin nopeasti huomaamaan tarkasti kohdat, joihin saatoin astua kastumatta. Opin myös tunnustelemaan sauvoillani mättäitä ja tuntemaan, milloin ne olivat huijausmättäitä eli sellaisia, jotka menisivät heti kasaan, jos niille laittaisi painoa.

Yksi hienoimpia paikkoja oli mielestäni rakkakivialue, jonka kohdalla oli aika kehno näkyvyys. Täydellinen hiljaisuus teki paikasta aavemaisen. Osa kivistä oli kääntynyt tai todennäköisemmin käännetty niin, että ne muodostivat polun tapaisen kaikkien kivien poikki.



Tässä vaiheessa Tito oli jo päässyt reppumieheksi ja Totti sai pinkoa energiaansa pois. Tito on ollut aina täydellinen reppumies. Se oli aikoinaan konkari jo heti, kun repun laittoi ensimmäisen kerran selkään. Tito pitää liinaan tuntuman, mutta ei kisko kuin käskettäessä. Esimerkiksi ylämäissä voin käskeä sen vetämään ja helpottaa näin omaa kuormaani. Mutta heti, kun pyydän hiljentämään, vauhti tasoittuu rauhallisemmaksi. Se ei poukkoile, hypi tai sinkoile. Harmi, ettei Totti jäänyt viereen katsomaan, miten reppua kannetaan. Olisi ollut opittavaa. Sen sijaan Totti meni koko ajan parikymmentä metriä edellä ja kävi kutsuttaessa luona. On sekin mainio tuossa "hommassaan". Koko ajan vilkuili taakse, missä Tito ja minä tulemme.
  • Minä tykkäsin todella paljon siitä, että vain toisella koirista oli reppu! Toinen koirista teki töitä ja toinen sai liikkua vapaammin. Suosittelen, jos edessä on pitkiä etappeja useana peräkkäisenä päivänä.
  • Jos on menossa esimerkiksi päivän tai kahden reissulle ja lompsii 10 km päivässä, voi hyvin olla kaikilla mukana olevilla koirilla reput.
Meillä käytössä oli Hurtalta yhteistyönä saatu Trail-malli, jossa laukut saa irti valjaista. Molemmilla koirilla oli siis päällään valjaat, joihin sai laukkuosan kiinni. Ensin olin aivan onneton laukkuosan kiinnittämisen kanssa. Edes väkivalloin en saanut kiinnitystä tapahtumaan sutjakasti. Kunnes ihan katsoin, mitä olin tekemässä. Sen jälkeen ei ollut kertaakaan vaikeuksia. Olin siis alussa yrittänyt kiinnittää laukkuja jotenkin nurinkurin. Kun laukkujen irrotus ja kiinnitys sujuivat hyvin, saatoin vaihdella laukkujen kantajaa helposti.

Tito meni vesien ylityksissä sujuvasti repun kanssa kahlaten. Minä puolestani en enää suostunut ottamaan kenkiä pois, koska oli hämärää ja märkää. Joten tein vähän pidempiä lenkkejä ja löysin paikkoja, joista pääsin sauvoja apuna käyttäen taiteilemaan itseni yli.
  • Ne vaelluskengät... Hyvän tähden, miten monesta kohdasta olisi voinut vain kävellä suoraan kiertelemättä ja kaartelematta, jos olisi ollut vedenpitävät kengät. Noh, käänsin ajatuksen joka kerta siihen, että ainakin minulla oli kevyet kengät!
Koska takana oli jo juna- ja bussimatka, pieni väsymys alkoi painaa jossain vaiheessa. En voinut käsittää, miten pitkältä tuntui 12 km. Sain upotettua siihen kokonaista 5 tuntia. Mitä ihmettä?! Vielä en ollut löytänyt sellaista sujuvaa rytmiä etenemiseen ja kaikki oli vähän hakemista.

Hakemista oli myös pysähtyminen. Se täytyi joka kerta erikseen sanoa itselle. "Nyt pysähdy. Katso taaksesi. Katso mistä tulit, jotta tiedät missä olet. Katso vasemmalle laskeutuvaa tunturin seinää. Katso oikealle kohoavaa jylhää ja tummaa tunturia. Nauti ja ole nöyrä." Oli hämmentävää katsoa taaksepäin. Nähdä kuljettua matkaa. Vaikka oli raskasta, me etenimme. Me olimme tulleet jo pitkälle, vaikka olimme vasta aloittaneet.

Lopulta polku kääntyi alaspäin. Edessä oli vielä pitkä tovi laskeutumista. Jylhät maisemat jäivät taakse, kun polku alkoi kiemurrella vehreämmän kasvillisuuden läpi. Kasvillisuuden lisääntyessä lisääntyivät myös sääsket. Jos pysähdyin edes hetkeksi miettimään askeleitani, sääsket olivat heti kimpussani. Niitä oli satoja. Niitä oli niin paljon, että ininä meinasi tehdä hulluksi. Ei voinut pysähtyä. Mietin vain, miksi en ostanut kaupassa näkemääni sääskiverkkopäähinettä. Olisi neljällä eurolla pelastettu aika paljon hermoja.

Ei auttanut pysähtyminen. Vaikka aurinkokin oli taivaalla huomattavan pitkään, se painui vähitellen vuorien taakse. Valoa oli kuitenkin riittävästi niin, että näin jo hyvän matkan päästä aidan, joka on Norjan ja Suomen välillä. Se tuntui hyvältä.

Seurasimme aitaa pitkin ja lopulta päädyimme autiotuvalle. Päätin leiriytyä sen lähelle. Kello oli paljon. Minua väsytti. Nälkä ei ollut. Minua jännitti tuleva viikko niin, ettei nälkä osannut kolkuttaa. Koirille annoin kuitenkin ruokaa. Samalla tutkailin reppua. Olin aivan varma, että sen alaosat olisivat jo kuluneet puhki. Eivät olleet! Kyllä minä näin, mitkä kohda olivat saaneet osumaa, koska ne olivat likaiset. Mutta materiaali oli jollain ihmeen kaupalla kestänyt kiviä ja kalliota vasten raahautumisen pitkin matkaa.

Kun pojat söivät, aloin etsiä telttapaikkaa. Olen nukkunut teltassa ensimmäisen kerran 7-vuotiaana. Sen jälkeen noin kymmenen vuoden ajan joka kesä. Yhden kesän nukuin kolmen kuukauden ajan teltassa, koska uni oli mielestäni parempaa ulkona. Aikuisiällä olen nukkunut teltassa satunnaisesti. Teltta on siis tuttu juttu, vaikken ole tällä tavoin lähtenyt aikaisemmin vaeltamaan ja telttailemaan.

Joka kerta minulla on ollut teltan pystyttämisestä tietynlainen tunne. Telttapaikan etsiminen on aina oma juttunsa. Missä on tasaista, missä ei ole liikaa juuria tai kiviä? Missä maa on sellaista, että teltan saa kiinnitettyä maahan ja ulkoteltan pingotettua?

Kun paikka on löytynyt, mielen valtaa rauha. Se valittu paikka on oma turvapaikka seuraavan yön. Siinä on hyvä. Kun telttaa pystyttää, tulee aivan valtava tarve saada se nopeasti valmiiksi. Koska yksi parhaimpia tunteita on omaan telttaan kömpiminen. Kun kaikki on siinä. Pienessä tilassa on sen hetkinen elämä. Kaikki se, mitä sillä hetkellä tarvitsee. Ja ulkona on koko muu maailma. Se on ihan lähellä, mutta samalla ulkopuolella.



Teltan pystyttämistä olin kerran harjoitellut ennen reissua. Olisin osannut sen pimeässäkin. Vaeltajankaupalta saamani Trimm Himlite-DSL -teltta oli ensimmäisellä kerralla helppo pystyttää ja nyt sen olisi tehnyt vaikka ilman käsiä. Sääskien inistessä yhtenä kuorona ympärilläni pystytin oranssin loimuavan telttani. Nimesin sen Nuotioksi. Levitin makuualustat sisään sekä minulle että koirille. Tungin rinkan teltan perälle ja otin sieltä esiin pesuvälineet. Kävin läheisessä rannassa peseytymässä. Hampaita pestessäni katsoin hiljaa ympärilleni. Tuuli oli hentoa ja viileää. Tunturit ja vuoret valmistautuivat unille. Join järvestä ja nautin kylmän veden kulkemisesta lävitseni. Vesi oli hyvää. Se ei ollut pehmeää ja suussa pyörivää niin kuin vesijohtovesi kaupungissa. Se oli kirkasta, kulmikasta ja terävää. Se oli raikasta. Sen tunsi kehossa sisällä.

Palasin teltalle ja otin sääskien kohteeksi joutuneet koirat mukanani telttaan. Käytin hyvän tovin jokaisen inisijän eliminoimiseen teltasta samalla, kun Tito ja Totti alkoivat nukkua loimet niskassaan. Kun viimeinenkin öttiäinen oli saatettu niska-pers otteella teltasta ulos, tunsin olevani väsynyt. Vaihdoin vaatteet ja kömmin makuupussiini. Kirjoitin otsalampun valossa reissukirjaani, luin hetken ja annoin väsymyksen voittaa. Katsoin hämärässä päällekkäin nukkuvia koiriani ja hymyilin. Nyt oli hyvä.


Vaellus yhteistyössä Vaeltajankaupan ja Hurtan kanssa.

perjantai 1. syyskuuta 2017

You only fail when you stop trying

Syyskuu alkoi kovalla rykäyksellä. Ihan en ole vielä kaikissa voimissani ja hengästyn nopeasti, mutta vapaapäivän ja kohtuullisen hyvän olon vuoksi lähdin kuitenkin kentille katsomaan, millä taidoilla otetaan syksy vastaan.

Titon suhteen on suunnitelmia treenirintamalla. On asioita, joiden kimppuun käydään samalla tavalla kuin elokuussa iskettiin koira alkeista kisoihin lyhyellä varoitusajalla. Silloin ratkaisuja tuli tehtyä nopeasti. Otin Titon lisäksi kentille mukaan liimaa, vahvaa teippiä ja sakset.

Ravistin laukustani kaikki palaset, joita olen Titon kanssa vuosien aikana tehnyt. Pohjia, alkeita ja perusteita. Niitä oli laukullinen. Katsottiin, mitkä tuntuivat oleellisilta. Mitkä palaset olivat oikeastaan turhia ja mitkä taas sellaisia, että niillä lähdetään rakentamaan.

Pujottelusta Titolla oli hyvä käsitys, mutta kiinteitä keppejä se oli tehnyt vain kokeilumielessä talvella pari kertaa. Menestys ei ollut suurta. Tito oli ehtinyt tottua siihen, että kujakepit antavat vähän periksi ja kiinteissä se pysähtyi kuin seinään. Ne eivät antaneet periksi. Ne olivat tiellä ja häiritsivät. Talvella päästiin muutaman kepin kiinteään pujotteluun eli neljä saatiin tehtyä ja sitten tuli jo seinä vastaan. Titolta loppui usko.

Muutama kuukausi myöhemmin elokuussa otettiin härkää sarvista. Täräytettiin kiinteitä ja kujaa sekaisin. Vaihdettiin keppimääriä. Otettiin erilaisia lähestymiskulmia. Yritettiin pitää ajatus mukana. Huomata epävarmuus ajoissa ja olla vahvistamatta sitä. Lopulta se meni. Kiinteitä ja kokonaista 12 kappaletta. Myös muovisia, jotka tuottivat vaikeuksia puisia enemmän. Mutta välillä iski epävarmuus ja Tito pujotteli 10 keppiä. Tai 8. Eikä auttanut uudelleen ottaminen. Oli taas tehtävä korjaussarjaa kujalla. Juostiin kentältä toiselle. Tehtiin töitä. Saatiin koko ajan useampia hyviä toistoja kiinteillä. Kujalle piti palata yhä harvemmin. Tito eteni. Se kehittyi. Kisoissa Tito pujotteli niin hienosti kuin vain osasi. Työ oli tuottanut tulosta.

Kontakteissa tuntui olevan enemmän työmaata. Titon pohjat keinuun olivat kehnoimmat. Oli tehty Bang-leikkiä, oli totuteltu kiikkuvaan alustaan, oli loppuasento. Mutta ei muuta. Vuotta aikaisemmin kokeiltiin parin vuoden tauon jälkeen, mitä kävisi, jos vaan kokeillaan. Tito teki hienosti. Aivan järkyttävän hienosti. Se kokosi palapelin ihan itse. Innostuin. Ja menin myöhemmin toiselle kentälle tekemään keinua uudestaan. Keinu hajosi palasiksi. Tito hyppi pois akselilta, ei halunnut tehdä. Sen koko olemus sanoi, että este on tyhmä. Olin samaa mieltä. Talven aikana palattiin pohjiin. Tehtiin Bang-leikkiä isojen koirien tyylillä. Kasvatettiin Titon itsevarmuutta. Kokonaista keinua ei tehty.

Kunnes elokuussa tulen leimahdettua hännän alla. Otettin pohjat, otettiin keinu ja alettiin tehdä. Valittiin palkkauslelu huolella. Sillä on merkitystä, vaikka koira leikkisi kaikella. Pallo on eri asia kuin vetolelu. Oltiin tarkkoja. Säädettiin keinua ylös ja alas. Ehdittiin heti parin päivän jälkeen vesittää homma kokonaan. Mentiin liian aikaisin ohjattuihin, jossa oli keinu radalla. Tuli liian paljon epäonnistumisia keinulta. Ei, ei vielä. Palattiin takaisin sinne, missä oli hyvä. Haastettiin. Siirrettiin esteitä koko ajan. Liian hyvä ei saanut olla. Piti haastaa koko ajan vähän. Ja keinu alkoi edetä. Tito alkoi saada itsevarmuutta. Se alkoi näyttää siltä, että se tietää. Oli vaihdettu keinun estekäsky paremmin puomista ja A-esteestä erottuvaksi. Tito alkoi tykätä uudesta käskystä. Vahvistettiin ajatusta, että se käsky tarkoittaa jotain siistiä. Jotain uutta, vähän jännää, mutta erityisen siistiä. Isojen poikien juttuja. Sitä se tarkoitti.

A-este oli eniten valmis. Se kaipasi toistoja ja varmuutta, mutta sen Tito teki hyvin. Sitä oli uskallettu tehdä talvella. Ja se näkyi.

Puomi oli pelottava. Tito tutisi puomin päällä ja olisi halunnut ryömiä sen juoksemisen sijaan. Tähän tarvittiin mielikuvitusta. Tiesin, ettei auttanut, vaikka loppuasento olisi priimaa ja palkkaisin siitä. Se ei auta, jos koira tutisee koko esteen läpi. Otettiin itsevarmuuden kohottamisen vilunkikeinot käyttöön. Lelu suuhun ja ilman mitään käskyjä tai vaatimuksia kulkemaan puomia – uudelleen ja uudelleen. Niin kauan, että koiran liike alkoi rentoutua. Niin kauan, että häntä nousi korkeammalle. niin kauan, että koira näytti iloiselta. Tehtiin myös mutkaputkien välistä puomia niin, että Tito sai juosta ihan rauhassa kontaktien yli. Ei huolia kontakteista. Tarvittiin liikettä. Ei estekäskyä. Lisäsin "KOVAA"-käskyllä vauhtia Titoon. Sen se osaa. Silloin mennään kovempaa. Se alkoi rentoutua. Näin koiran muuttuvan. Suunta oli oikea.

Lisättiin esteeseen käsky ja tehtiin vain harkittuja toistoja. Tehtiin ajatuksella. Ei annettu aikaa muistaa epävarmuustekijöitä. Ei ollut aikaa siihen. Puomi alkoi hahmottua. Se ei ollut tykki. Mutta se oli hyvä. Sellainen, josta saadaan vielä oikein erityisen hyvä. Ei ehkä koskaan tykki. Mutta Totti voi ottaa sen osuuden haltuunsa. Jotain kunniaa on oltava pikkuveljellekin valmiina tavoiteltavaksi.

Oli saksittu palasia vielä pienemmiksi paloiksi ja liimattu sen jälkeen isommiksi kokonaisuuksiksi. Oli raavittu kasaan oleellinen ja unohdettu laukun pohjalle jääneet turhuudet. Oli kohdattu epämukavuus ja tehty siitä mansikkapaikka. Oli tehty keskeneräisestä valmiimpi.

---

Tänään sekä Titon että Totin treenit vietiin uudelle tasolle. Titon tekemistä pohdittiin kentälle samaan aikaan osuneen kaverin kanssa. Valvovan silmän kanssa sain selkeän kuvan siitä, miten Titon keppien ja kontaktien kanssa edetään. Miten sitä seuraavaksi haastan, jotta epävarmuuden rippeet saadaan pudisteltua pois.

Totin kanssa tuli koettua sellaiset treenit, etten olisi koskaan uskonut tapahtuvaksi. Se kehujen määrä, minkä Totti sai kaveriltani oli hämmentävää. Mutta vielä hämmentävämpää oli se, miten Totti teki. Se oli aivan eri koira. Se oli upea. Se oli niin hieno, ettei ole koskaan agilityssa ollutkaan. Se ei ole koskaan tehty niin hienoa työtä kuin tänään. Ja saamiensa vuolaiden kehujen vuoksi, Tito otti kentän laidalla nokkiinsa ja teki seuraavaksi nollana koko pitkän radan, josta olimme vain alkua ehtineet harjoitella. Kaikkine kontakteineen ja keppeineen. Ettei Totti vaan pääsisi ylpistymään saamistaan kehuista.



Ostin Titolle uuden lelun kisoista viikko sitten. Koska se oli sen ansainnut.
Ja koska Totti hävitti yhden vähän vastaavan meidän vaelluksella...