keskiviikko 23. tammikuuta 2013

You don't get old until you replace dreams with regrets.

Ohhoh ja hohhoijaa, on tässä ollut viikkoa aikamoista takana. Ajatukset kerrassaan pahasti solmussa, mikä ei nyt varsinaisesti ole mikään yllätys - koskas tämä pää nyt olisi Titon housukarvoja selvempi. Ajatukset vetohommista, koirien kouluttamisesta ja monesta muusta ovat pitäneet yöunet lyhyinä. Ensiapua olen jo saanut eli löysin talostamme saunan ja oman saunavuoron. On muuten hauskaa tepastella saunan jälkeen ulkona ja tuntea tukan jäätyvän jääpuikoiksi...

Mikäs tässä nyt on niin suurta, vakavaa ja sekavaa? Jos nyt lähden purkamaan ajatuksiani ja katsotaan taas, minne päädytään.

Vaikka aina ja yleensä sanon, ettei minulle ole minkään suhteita tavoitteita, minulla on kuitenkin jonkinlainen käsitys siitä, miltä haluan suorituksen näyttävän. En välttämättä tiedä tarkalleen, mihin haluan koiran jokaisen karvan osoittavan valmiissa suorituksessa, mutta siitä huolimatta olen aika varma, miten en halua niiden olevan. Kun lähden jotakin työstämään, ajatus lopputuloksesta kehittyy vähitellen. Haluttuun lopputulokseen en voi päästä vain haluamalla eli töitä pitää tehdä. Jos en opeta, ei se voi osatakaan. Tai noh, joskus tuntuu, että voi, mutta sattuma on sattumaa. Tavoitetta muutan tekemisen myötä, koska mukana on aina ihan sellainen pieni liikkuva osa kuin Tito. Tekeminen täytyy sovittaa tuon horror collien mukaan. Sen heikkoudet on hyvä tietää ja vahvuudet samaten. Heikkouksista voi tehdä vahvuuksia ja vahvuuksista voi tulla helposti heikkouksia, jos tuudittautuu ajatuksiin itsestäänselvyyksistä.

Sisälläni asuva pieni rekityttö tiesi Titon hankkiessaan, että karvakorva pääsee vetohommiin, kun ikää on tarpeeksi. Kun lähdimme yli vuosi sitten ensimmäiselle crossilenkille, lähdin liikkeelle ajatuksesta, että Tito ei osaa vetää. Arvasin kyllä, että se saa oikeasta ajatuksesta nopeasti kiinni, mutta siitä huolimatta lähdin opettamaan sille aivan alkeita. Ei minulla ollut tietoakaan, miten koira tulisi opettaa vetämään eli opetustapa muokkautui ja muokkautuu tekemisen myötä. Ramin kanssa tehtiin aikoinaan vetohommia, mutta jossain meni väärin, koska minä juoksin aina esimerkiksi kilometrin päähän viemään ruokakipon, jonka jälkeen takaisin koiran luo, sukset jalkaan ja koiralle lupa mennä syömään. Näin tiivistettynä.
Ei ehkä nopein tapa päästä paikasta A paikkaan B.

Sheippaus, tuo mahtava tapa opettaa eläviä olentoja, osoittautui oikein tehokkaaksi. Minulle vetovyö, koiralle vetovaljaat ja väliin joustava liina. Pallo mukaan ja menoksi. Sen sijaan, että olisin porhaltanut juoksemaan, lähdin kävelemään. En kannustanut, hoputtanut tai käskyttänyt Titoa mitenkään. Kävelin vain ja tuijotin koiraa tarkasti. Kun se suuntasi jonkinlaista ajatusta eteenpäin, pallo ilmestyi kuonon eteen. En sanonut mitään, en naksutellut. Matka jatkui ja joka kerta, kun Tito lähti edelleni, pallo ilmestyi kuonon eteen. Tähän ei tarvitse ratakiskoa ymmärtääkseen, että eteeni siirtyminen oli Titon mielestä pian kannattavaa.

Kun pääsimme vaiheeseen, jossa Tito hakeutui pallon luovuttamisen jälkeen heti edelleni, aloin vaatia enemmän. Ei riittänyt edelläni tepsuttelu, nyt piti ottaa tuntumaa valjaisiin. Tito alkoi nojata valjaisiin, liina alkoi kiristyä ja yhdessä juoksimme eteen ilmestyneen pallon perään. Välillä otin liinan käteen ja päästin siitä irti, kun pallo oli lentänyt. Toisinaan pallo ilmestyi heti, kun tunsin paineen kasvavan, välillä Titon piti vetää pidempiä matkoja saadakseen aikaan pallon ilmestymisen. Tämän jälkeen lisättiin minun juokseminen ja vihje, joka tarkoitti vetämistä.

Varmasti useampi ihminen on sitä mieltä, että nyt on tehty vetämisen opettaminen todella monimutkaiseksi. Tykkäähän tuollainen paimen juosta eli eiköhän se vetäminen tule luonnostaan. Aivan varmasti tulee, mutta minä halusin kertoa Titolle täsmällisemmin, mitä siltä haluan. Nyt harrastamme kelkkailua ja teemme näitä aivan samoja juttuja edelleen kaiken muun lomassa. Tänään tehtiin välillä vain sadan metrin sprinttejä, joissa pääsin vahvistamaan käskyihin reagoimista. Ylämäkien nousun aikana lensi pallo, koska haluan nousujen tapahtuvan hyvällä asenteella. Ohituksien jälkeen lensi pallo, koska tarkoitus on jatkaa ohituksen jälkeen matkaa eikä jäädä ihmettelemään, mitä seuraavaksi tapahtuu. Lähdössä pysymisestä palkkasin monta kertaa. Opetin myös, että vaikka vauhdista pysähtyessä isken jalat maahan, se ei tarkoita hidastamista ellei pysähtymiskäskyä tule. Jalkojen osuminen maahan on siis aivan tavallinen asia. Teimme alamäkiajoa, jossa Titon on pidettävä liina kireällä, vaikka vauhti on päätä huimaava. Teimme suuntia risteyksissä ja kuonon osoittaessa haluttuun suuntaan, sinne lensi pallo.

Minä en laita koiraa kelkan eteen ja odota sen vetävän automaattisesti. Mielestäni on vähintäänkin reilua kertoa sille, mikä on kannattavaa ja mitä haluan sen milloinkin tekevän. Me olemme täysin alkeissa näissä vetopuuhissa ja niin olen myös minä tämän tekstini kanssa. Jatkan löylyjen heittämistä eli pääni selvittelyä tulevina päivinä.


Ps. Epämuodostunut karvakorva kävi sovittamassa valjaita.
Pps. Kevääksi uusi lelu?

4 kommenttia:

  1. Kiitos!

    Oikein järkevältä kuulostaa toi vetämisen opetus, itse en sitä harrasta mutta voin sanoa. Hiihtolenkillä paristi ollut mukana ja aika sinkoilua se muuten on ja sivusuuntaankin vetämistä, jonka jälkeen oli pitkällään. :D

    VastaaPoista
  2. Kiva blogi teillä :-) Todella kiva lukea kelkkailusta. Mulla on haaveissa kelkan hankkiminen jossain vaiheessa, mutta taitaisi jäädä porukoiden luona käytettäväks. En tiedä, missä saisin täällä kelkkailulta kunnolla, kun tuossa läheisellä järvellä on lunta aika paljon ja sitten vain latuja.

    Lämmitteletkö koiraa jotenkin kelkkailussa? Mulla on tällä hetkellä mietteissä, miten saisin Kerttua lämmiteltyä juoksulenkillä. Sehän vetää aika paljon ja lähtee "täyssiiiii" eteenpäin. Silloin itsekin sortuu juoksemaan tosi reippaasti. Alussa tekee pissat ja sitten kun itse lähden juoksemaan, vauhti nousee heti. Sellaista kevyttä hölkkää ei oikein tunneta kuin lenkin lopussa jäähkänä, mutta siinä alkulenkistä pitää mennä kovaa heti. Pitänee hierojalta kysellä, onko nyt jumeja, jotka olisivat voineet tulla juoksemisesta ja onko länppävinkkejä. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka,
      lämmittelen kyllä yleensä aina. Vielä saan ryhdistäytyä ja tehdä lämmittelyn ja jäähdyttelyn paremmin, mutta koko ajan muistan keskittyä niihin enemmän. Yleensä Tito kävelee tai ravaa ensin vieressä ja pääsee sen jälkeen vapaaksi. Silloin tehdään yhdessä purtteja ja Tito saa tehdä vähän temppuja. Ihan kieppejä ja jaloissa pujottelua etu- ja takaperin. Jonkun verran teen venytyksiä, mutta yleensä vasta jäähdyttelyjen jälkeen ennen BOT:in päälle laittamista.

      Kannattaa opettaa koira ravaamaan. Nämä reikäpääpaimenet tuppaavat yleensä menemään täysiä tai pysymään paikoillaan - joko tai. Titolle ravaaminen piti opettaa ihan erikseen, siitä löytyy jonkin verran tekstejäkin. Vähän voisi sitäkin muistutella mieleen, mutta ravaamistreenejä ei olla vähään aikaan enää tehty, koska Tito ravaa nykyään muutenkin enemmän. Sille piti vain kertoa, että sellainen askellaji on olemassa.

      Jos teillä ei löydy kelkkailumahdollisuuksia, miten olisi Kickbike? Eihän sillä talvella tee paljon, mutta kesäkaudella sitäkin enemmän. Itse olen vakavissani harkinnut sellaisen hankkimista. Saadaan vetohommat jatkumaan. Itse en voi selkäni takia kovin paljon juosta, joten crossaaminen ei toistaiseksi oikein käy.

      Poista
  3. Kiitos hyvistä vinkeistä! Etsin teidän blogista tuosta ravaamisesta juttua, koska se on todella vaikeaa Kertulle. Nuorempana varsinkin oli vain peitsaus ja laukka, jos mentiin kovempaa. Nyt olen huomannut, että puhdasta ravia tulee jo vähän, eikä peitsaa enää niin helposti. Hieroja arveli, että Kertulla on peitsaus tapana ja pitäisi sotkea sen askellajia, jotta se ei peitsaisikaan.

    Kickbikea pitää ehdottomasti harkita. Se olisi aika mahtis ;)

    VastaaPoista