torstai 28. helmikuuta 2013

tiistai 26. helmikuuta 2013

Belgialainen ja skotlantilainen menivät saunaan.

Kumpi tuli ensin ulos?
Skotlantilainen tietysti, koska sille tuli raja vastaan.

Sen lisäksi, että tuo vitsi on aivan säälittävän huono, joudun kertomaan, että keksin sen juuri itse.

Viime viikolla oli tosiaan belgialainen vahvistus mukana arjessa. Koiruus tuli, koska omistaja kysyi, josko voisin viedä sen vetohommiin. Tokihan tuo onnistui, mutta päätin heti ottaa koiran muutamaksi päiväksi, jotta saisimme ainakin pari vetolenkkiä tehtyä ja löytäisimme ehkä yhteisen sävelen. Olen lenkittänyt samaista koiraa ennenkin ja se on aina ollut mielestäni ärsyttävä. Ärsyttävä siksi, että koira on aina ylpeä kuin kuningatar eikä sitä voisi vähempää kiinnostaa, huutaako joku, käskeekö joku tai onko muita yksinkertaisesti olemassa. Muistan hyvin, kun vein pari belgiä ja pari sakemannia pellolle lenkille. Kun kutsu kävi, kolme koiraa oli jo jaloissa. Tämä yksi ylhäisyys tuli, kun kerkesi. Tulihan se sieltä, muttei missään nimessä kiirettä pitäen.

Nyt olikin mielenkiintoista nähdä, olisiko koira ärsyttävä niin kuin aina ennenkin vai saisinko siihen jopa jonkinlaisen kontaktin. Lähtiessäni töistä tämän neiti C:n kanssa sain todeta, että hajujen perään se on kuin uros konsanaan ja nostaa jalkaakin yhtä korkealle. Bussissa yritti kokeilla, josko voisi päättää, millä pysäkillä jäämme. Kerroin sitten tiukalla otteella, että minä päätän meidän matkan pituudesta. Tämä koira on tottistellut vähän pentuaikoina, mutta asunut muuten niin sanotusti pellossa. Viimeisen puoli vuotta aivan kirjaimellisesti eli maalla vailla huolen häivää. Neljä vuotiaan C:n ilme olikin ihan näkemisen arvoinen, kun en varsinaisesti neuvotellut asioista.

Vein neidin kotiin, jossa odotti Tito ansansa kanssa. Titolla on toisinaan ollut tapana tehdä kotiin tulemisesta riemastuttavaa potkimalla maton ryttyyn oven toiselle puolelle. En siis pääse kotiin ennen kuin olen pujottanut käteni pienestä raosta sisään ja vähitellen suoristanut maton. Tällä kertaa en meinannut saada ovea niinkään paljon auki, että saisin käteni sisäpuolelle eli tässä meni tovi. Tito kuikuili jo siitä pienestä rakosesta ja otti hajuja uudesta tulokkaasta. Eipähän ollut liian nopea tutustuttaminen, kun sisään pääseminen vei aikansa.

Saatuani oven vihdoin auki, jätin C:n käytävälle ja käskin Titon mennä pedilleen odottamaan. Titolta tulvahti kasa vastalauseita suusta, mutta meni sukkelasti odottamaan. Panta ja talutin Titolle ja molempien koirien kanssa ulos. Tito olisi halunnut enemmän keskieurooppalaisen tutustumisen, mutta pilasin sen toiveikkaat yritykset osoittamalla, että energia on parempi hillitä toistaiseksi ja säästää illan vetolenkkiä varten. Jälkimmäistä osuutta en tosin osannut kertoa. Vähän huonosti tuo ymmärtää sellaisen vihjailun tunnin kuluttua tapahtuvasta treenistä. Johtunee iästä...

Kun koiruuksien kanssa käveleminen oli jonkun aikaa sujunut ilman Titon poskipusuyritelmiä, päästin koirat vapaaksi. Olin itse haukkana ja seurasin, mitä kolmas pyörä tekee. Tito yritti pari kertaa pyytää toista leikkimään, mutta luovutti saadessaan nyrpeän vastaanoton. C vaikutti välinpitämättömältä, mutta sitten näinkin jo sen, minkä olen nähnyt ennenkin, kun koira bongaa toisen koiran ajatuksella, että kohta pöllyää. C ehti päästä Titon komeaan kaulukseen kiinni, mutta lopetti sillä sekunnilla, kun kuuli minun aavistuksen korotetun ääneni. Sen jälkeen keskeytin jokaisen tuijotuksen ja päätin, että vetotreeneihin otetaan koppa mukaan.

Kotiin vaihtamaan vaatteita, täydentämään omia energiavarastoja ja hakemaan kelkkaa. Lähdin koirien kanssa tutulle ladulle ja kiinnitin koirat vierekkäin. C:lle koppa päähän, koska riskejä en halunnut ottaa. Haivenella ei ollut lähdöstä minkäänlaista käsitystä, mutta Tito pysyi hyvin kuono eteenpäin suunnattuna. Pääsimme kuitenkin lähtemään ja seuraavaksi tapahtui paljon ja nopeasti. Tito lähti hyvin ja belgi meinasi jäädä kelkan alle, mutta juoksi sitten aisaparin kiinni. Kun sanon kiinni, tarkoitan sitä tässä kirjaimellisesti. Belgi hyökkäsi äristen suoraan Titon kaulaan kiinni. Yritti monen monta kertaa päästä kauluksesta läpi, mutta koppa ei antanut periksi. Tito piti pintansa ja jatkoi suoraan juoksemista, vaikka toinen taklasi nordlundmaisesti kerta toisensa jälkeen.

Pysäytin kelkan ja kehuin Titoa. Samalla mietin kuumeisesti, mitä tekisin. Lopulta päädyin virittelemään mukana olleet liinat ja taluttimet niin, että Tito pääsi yksin kapteeniksi ja C konehuoneeseen heittämään hiiliä uuniin. Valjakko siis piteni, kun Tito sai juosta edellä yksin ja Cumma jäi taas kelkan poljettavaksi Titon taakse. Tämä yhdistelmä toimi erinomaisesti! Tito sai lisää harjoitusta johtajana olemista ja C:tä ketutti selvästi, kun toinen sai juosta edellä. Tällä yhdistelmällä tehtiin noin viiden kilometrin lenkki hyvällä vauhdilla.

Kotona haiven pöhisi rappujen äänille ja murisi Titolle pöydän alta. Huomasin ärsyyntyväni pöhisemisestä hävettävän paljon, vaikka kyse ei ollut edes omasta koirasta. Tito ei tajunnut lainkaan, mistä oli kyse. Makoili vain ja heilutti häntäänsä, jos C sattui kävelemään ohi. Koska neiti oli niin tarkka omasta makuupaikastaan, päädyin tekemään harjoituksia, joissa vein Titon aivan C:n kylkeen kiinni syöttäen neidille samalla ruokaa. Tämä tuotti muutamassa päivässä selvästi hyvää tulosta, eikä Titon läsnäolo ollut enää niin kamalaa.

Tiistai alkoi huonosti, koska heräsin pöhinään. Mikä aloitus! Koirat aamulenkille, joka olikin sitten oikein onnistunut. C oli jo aivan toinen koira, kun eleilläni näytin, että rynniminen paikasta toiseen ei ole meidän tapa toimia. Tito sai ovien luona hyvää harjoitusta, kun kutsuin C:n aina ensin ulos aivan Titon kyljestä. Tito ei mennyt lankaan kertaakaan, vaikka vedin vielä tehostukseksi sen taluttimesta samalla, kun kutsuin vieruskaveria. Lenkillä pidin koirat suurimman osan ajasta vapaana. Pitämällä huolen, ettei C pääse liikaa olemaan omissa maailmoissaan, se alkoi olla ajoittain jopa kiva koiruus.

Tiistai-iltana tehtiin kelkkalenkki Sannin kanssa. Minä ja Sanni siis kelkan kyydissä ja koirat vetojuhtina. Paras järjestys oli edelleen erottaa kapteeni eteen ja neiti konehuoneeseen. Painavampi kuorma sai haivenen jossain vaiheessa jo vähän piiputtamaan, joten teimme kevennyksen eli kävin vetämässä yhden etapin yksin koirien kanssa. Takaisin tullessa annettiin koirien olla vapaana. Belgi oli nyt jo varsin cummallinen. Siinä se oli kuin jalkaani liimautuneena. Ajoittain eteni vähän edelle, mutta tuli sitten takaisin jalan viereen kävelemään. Tämä ei ollut missään nimessä vaatimukseni, mutta en sitä siitä lähtenyt hätistelemäänkään. Oma koira pörräsi ympärillämme ja vieras koira jalassa kiinni. C:n ilme oli kaiken lisäksi vielä oikein leppoisa. Ei missään nimessä paineistunut tai epävarmuuden lannistama.

Lenkin loppupuolella otin Titon kiinni ja seisoin kelkan päällä. Tito lähti vähitellen vetämään ja Sanni hyppäsi kyytiin. Hämmästyin suuresti, kun mustavalkoinen vain kiihdytti ja kiihdytti. Siinä se laukkasi vetäen yli kuusinkertaisesti painonsa. Kaheli koira.

Keskiviikon aalunlenkki oli yhtä pientä sattumusta lukuun ottamatta oikein hyvä. Ikävä kohtaaminen saatiin kyllä , kun vastaan tuli pari haukkuvaa kultaistanoutajaa, jotka saartoivat meidät aivan penkkaan. Minulla nousi pulssi, koska mies ei siirtänyt koiriaan pyynnöistäni huolimatta. Titolla petti lopulta hermot ja se älähti intoa ja energiaa täynnä olevan haukahduksen. Keräsin ajatukseni ja saarnasin itselleni, että tällainen hermostuminen on todella typerää. Seuraavasta vaanivasta ja murisevasta saksanpaimenesta mentiinkin sitten kontaktilla ohi. Parempi lopetus aamulenkille.

Ilta sisälsikin sitten reippaan parin tunnin remmilenkin, koska halusin saada mahdollisimman monta ohitusta - ihan vain treeninä Titolle (ja minulle). Vähän siis meni muiden koirakkojen kiusaamiseksi, kun saarroimme kaikki, jotka vain sattuivat näköpiiriini. Kiitos ja anteeksi!

Torstaiaamuna aloin jo aidosti pitää cummallisesta paimenesta. Pöhinät olivat jo vähentyneet huomattavasti, koska päätin ärsyyntymisen sijasta palkita Titoa ja terapeuttisesti silitellä sitä, kun vieressä pöhisee yksi pahvipää. Tuhahtelija taisi huomata, ettei ketään voisi vähempää kiinnostaa sen mielipiteet rapusta tulevista äänistä. Toki olimme namitelleet rappujen ääniä istumalla käytävällä ja eteisessä niitä kuuntelemassa. Joka tapauksessa kaikki yhdessä näytti näin pika-analyysin pohjalta toimivan. Minä olin rennompi ja niin olivat koiratkin. Ei ehkä uusinta tiedettä, mutta parempi aina, kun voi itse todeta toimivaksi.

Muutaman päivän koiralainaus teki lopulta oikein hyvää niin minulle kuin Titollekin. Hyvä kokeilla uusia asioita ja pitää mieli virkeänä.


perjantai 22. helmikuuta 2013

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Belgialainen vahvistus

Otin muutamaksi päiväksi maanantaista torstaihin belgialaisen paimenen. Koiruus tuli töiden kautta vetohommiin eli parina päivänä kurvailtiin pitkin lumisia latuja. Koska sain todella törpöt kuvat otettua äsken, laitan ne jo esille, vaikken enempää vielä kirjoitakaan. Syntyneistä hajatuksista muutaman päivän ajalta kirjoittelen, jahka saan huomiset löylyt ensin heitettyä eli luvassa on saunailta.

"Otan teistä kuvan, näyttäkää paras ilmeenne!"




maanantai 11. helmikuuta 2013

Ask First!


Sosiaalisen median sopukoista

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Helppoa juoksutusta

Viikonloppu hurahti saaressa. Jokainen tietää, että tämä viikonloppu on sisältänyt lumen lisäksi - noh, lunta. Eilen Tito sai juosta jäämatkan saareen ja tarkoitus oli mennä juoksuttamaan lisää, mutta äidin lammaspata oli valmiina, joten juoksutus jäi tasan siihen. Isä teki vielä jälkiruokaa, minkä jälkeen ajatus moottoroidun kelkan selkään mönkimisestä ei houkutellut.

Titolla oli kuitenkin valtavasti tarmoa ja se purettiin jo vuosia käytössä olleella tavalla - isolla pahvilaatikolla. Titohan menee aivan sekaisin saadessaan luvan repiä pahvin riekaleiksi. Se heittäytyy myös laatikon uumeniin pyörimään ja potkimaan. Hirvittävä meteli ja sotku, mutta puulämmitteisessä talossa pahvin voi kerätä ja heittää takkaan.

Kun keittiö alkoi näyttää siltä, että siellä on räjähtänyt pahvilaatikko, siirryttiin katsomaan muutama hauska video netistä. Tito tarkisti samalla kotia kissojen varalta, hyvin laihoin tuloksin. Sinnikäs kaveri. Seuraavaksi vähän temppuiltiin ja hassuteltiin. Isäni on kutiavaa sorttia, ja voitte kuvitella, kuinka käy Titon yrittäessä vetää häneltä villasukkia pois jaloista! Tehtiin myös kuonokosketusleikkiä eli vuorollaan äiti, isä tai minä nosti pyssysormet esiin ja minä sanoin "touch". Tito sitten bongasi sormet ja liikkui sukkelasti sormilta sormille. Kyllä, just for fun.

Ilta ja yö jatkuivat Titon nukkuessa ja minun pelatessa isäni kanssa yhtä maailman typerimmistä peleistä. Yhdeksän luukku, kaksi noppaa ja kaksi pelaajaa. Toinen pelaaja sulkee luukkuja, toinen avaa. Noppien silmäluvut tai niiden summa kertoo, mihin luukkuihin saa kajota. Kysesssä oli siis muutaman tunnin peli, jota kumpikaan ei voittanut. Huikean hauska ilta kuitenkin.

Tito nukkui yön lähes yhtä sikeästi kuin minä ja nukuimmekin pitkään. Titon piti kuitenkin saada aamu(päivä)lenkki ja lähdin juoksuttamaan sitä saareen tulleen veljeni kanssa. Emme me jalkaisin viitsineet kähteä urakoimaan, kun pihassa oli moottorikelkka. Alkuun lämmittelyä ja sitten menoksi. Koska jäällä oli paljon lunta, piti ajaa niin, että Tito sai juosta viereen ajetulla uralla. Ajoimme saareen pohjoispuolelle, teimme sinne niin ison lumipallon kuin pystyimme ja ajoimme takaisin hieman pidempää reittiä. Tito sai siis juosta hyvin eikä se senkään jälkeen ollutkummemmin väsynyt. Kyllä se heittäytyi juoksemisen jälkeen lumeen vilvoittelemaan, mutta lähti innoissaan jäähdyttelemään.

Kotona odotti lämpimän maidon saartama laskiaispulla. Herkullisen pullan jälkeen olikin jo aika lähteä takaisin mantereelle ja jälleen pääsi Tito juoksemaan. Omaan kotiini päästyämme Tito sai verkkoloimen päälleen ja ruokaa naamaansa. Eihän se ruoka maistunut, mutta hätä on keksinyt keinot ja kummasti se ruoka katoaa naamariin, kun sen jälkeen saa lelun. Surullista? Ehkä juu, mutta minä en katsele koiraa, joka ei suostu järjettömän pinkomisen jälkeen syömään.

Kuva: S. Louhimies

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

Energiaa!

Jälleen löytyi aivan ihana video, josta välittyy erittäin hyvin se, mikä pitää minut nyt ja varmasti pitkälle tulevaisuudessakin kiinni tässä rodussa. Energiaa pursuilevat ja kuitenkin valtavaa iloa täynnä olevat suoritukset ovat minun mielestäni näyttäviä. Nauttikaa ja poimikaa hauskoja temppuideoita!
Ps. Jos temppuilu ei kiinnosta, kannattaa video katsoa kuitenkin. Video on toteutettu laadukkaasti ja ajatuksella.

perjantai 1. helmikuuta 2013

The art of living is more like wrestling than dancing.

Tiedättekö, mikä on kovin vaikeaa vetopuuhissa? Koirien yhdistäminen.

Kovin eri kokoisten koirien yhdistäminen ei toimi yleensä ihan jo sen takia, että pienemmät koirat joutuvat tekemään huomattavasti suuremman työn pysyäkseen mukana - etenkin, kun vaatimus on pitää liinat kireinä.

Toisaalta samaa kokoluokaa olevienkaan koirien yhdistäminen ei ole ihan pala kakkua.
Jos juoksutyylit poikkeavat toisistaan paljon, yhteisen rytmin löytäminen voi olla kiven alla. Rytmin löytämisen avuksi voi säätää vetoliinojen ja seisinkien pituuksia, mutta aina sekään ei auta.

Pariksi ei kannata yhdistää ihan heti myöskään koiria, jotka eivät tule toistensa kanssa toimeen. Etenkään, jos  koirat kuumuvat suhteettoman paljon vedosta ja tuppaavat kääntämään sen lähimpään kohteeseen. Toki koirien korkea työmoraali ja tehtävän ymmärtäminen voivat mahdollistaa yhdessä vetämisen. Veto voi sujua erittäin hyvin, kun koirilla on yhtä hyvä käsitys siitä, mitä ollaan tekemässä.

Tahot, jotka treenaavat koiria ihan kunnon valjakoihin, antavat kokeneiden koirien hoitaa nuorien koirien koulutuksen. Kun nuori koira isketään konkareiden matkaan, oppi menee nopeasti perille. Eihän sitä viitsi innokkaiden, vanhempien koirien kanssa maleksia. Into tarttuu ja käskyt tulevat tutuiksi kertaheitolla. Kun omistaa yhden tai pari koiraa ja aloittaa vetoharrastuksen aivan alkutekijöistä, edellä mainittu ei ole kovin usein mahdollista. Tokihan oman koiran voi lykätä jonkun tutun valjakkoon, mutta löytyykö kaikilta tuttuja, joilla on huskyfarmi takapihalla?

Pääsemme siis siihen, että opetamme oman keltakuonomme itse vetämään. Jos emme keksi itse keinoja, etsimme tarvittavan tiedon käsiimme tai lähdemme kokeilemisen kautta liikkeelle. Yksi vie lelun tai namikipon tien päähän, toinen juoksee koiran vierellä kannustaen vetämään, kolmas yrittää saada jonkun muun houkuttelemaan, neljäs käyttää hyväkseen sheippaamista, viides heittää koiralle houkuttimia, kuudes valjastaa koiransa ja toivoo parasta. Ja näiden kuuden jälkeen tule korillinen muita keinoja. Osa toimii, osa ei. Toisilla toimii, toisilla ei.

Jossain vaiheessa tulee tarve tai halu yhdistää koiria. Naapurin Sesse harrastaa vetohommia myös, joten eiköhän yhdistetä. Pian selviää, että Sessellä on aivan eri käskyt kuin omalla koiralla. Se on opetettu odottamaan lähtöä aivan eri tavalla kuin oma koira. Sessen kanssa ei olla ehkä koskaan tehty ohituksia vedossa. Sesse ei ole välttämättä ihan varma tehtävästä ja saattaa alkuintonsa jälkeen laukan sijaan siirtyä löntystelylinjalle. Kun täysin eri tavoin opetetut koirat yhdistetään, ei lopputulos ole välttämättä toivottu. Koirat jaksavat yhdessä vetää paljon enemmän, mutta jos opitut tavat hämmentävät koiria sen sijaan, että ne löytäisivät yhteisen sävelen, ei yhdistäminen ole välttämättä viisasta.

Koirat oppivat uudet käskyt nopeasti, se tuottaa harvemmin ongelmia. Pulmakohdat syntyvät, kun koirilla on erilainen käsitys ohituksista, vetonopeudesta tai vierekkäin juoksemisesta. Jos tavoite ei ole menestyä maailmalla, onko ohituksien oltava "täydellisiä"? Jos aikomus ei ole seistä parin viikon välein korkeimmalla korokkeella, tarvitseeko liinojen olla koko ajan kireät? Minun vastaukseni ovat kyllä ja kyllä. Onkin iso itsetutkiskelun paikka, kun oma koira ei voi vetää halutulla tempolla omistajaansa kovin pitkiä matkoja yksin. Jos haluaa yhdistää oman koiransa toisten koirien kanssa, jostain täytyy ehkä luopua.

Tito ei ole täydellinen, sen kaikki ohitukset eivät ole täydellisiä ja se saattaa tiputtaa laukkansa raviin hetkeksi, vaikkakin hyvin harvoin. Aisapariksi tarvitaan siis koira, joka on joko varmempi ja kokeneempi tai samalla tasolla Titon kanssa. Kun pariksi laittaa koiran, joka vetää vastahakoisesti, käy kaulaan kiinni, taklaa ohituksissa penkkaan, ei osaa käskyjä lainkaan tai tiputtaa laukan raviin alkuinnon laannuttua, Tito ei pysty oikein tekemään asialle mitään. Eikä sen täydykään.

Minun pitäisi itse päättää, mitä haluan tältäkin lajilta. Työstänkö koiraani yksin ja nautin lyhyemmistä, mutta luonnollisesti myös hitaammista matkoista vai laskenko hieman omaa vaatimustasoani, jotta se pääsee juoksemaan muiden kanssa?