sunnuntai 29. syyskuuta 2013

Eilisen kuvia

Tottelsson täytti eilen 8 viikkoa ja sehän meinasi ... ei mitään! Aamulla tehtiin vajaan parin tunnin lenkki, koska aamuaurinko oli niin kaunis, että siitä piti saada kaikki mahdollinen irti. Nulikat juoksivat onnessaan pitkin maita ja mantuja, koska auringon noustessa kukaan ei ollut vielä liikkeellä. Nautiskeltiin siis kirpakasta aamusta koko trio. Me and my Boys.

Kotosalla Totti sai maistaa ensimmäistä kertaa lampaan luuta ja meinasi äristen viedä koko käteni. Oppi kuitenkin nopeasti, että minä vain autan, kun pidän kylkipalaa paikoillaan. Siinä ne pienet ja samperin terävät legot kävivät ahnaasti kiinni lihaisaan luuhun. Tito katsoi hetken touhua ja totesi, että täytynee se omakin pala syödä. Tito on alkanut syödä jo vähän paremmin, mitä uskalsin hieman toivoakin pennun ottaessani. Kuitenkin tässä on vasta viikko takana eli enköhän minä ehdi saada molemmista nirsoja ja ruokahaluttomia!
Toistaiseksi pentu on kuitenkin syönyt hyvin. Tylsää syöminen ei ole, koska ruoka on syöty varmaankin jo reilusti yli kymmenellä tavalla. Töitä, pentu, töitä!

Vuorossa laadullisesti aivan järkyttäviä kuvia!
Pienen pieni suuren suuressa maailmassa
Kaverikuva
Ihmettelyä ja kummastelua
Kohta kotona
Aamupainit
Noloa...
Syyskuva Titosta

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

"Hän oli paksu kuin kaskelotti, mutta oli hauska hottentotti."

Tatti (äiti nimesi) on ollut talossa vasta alle viikon ja tuntuu kuin se olisi aina ollut täällä. Onhan kaikki uutta niin minulle, Totille kuin Titollekin. Tämä on kuitenkin aivan erilaista kuin Titon kanssa aikoinaan. Koska minulla sattuu olemaan paljon muutakin elämää tällä hetkellä, en ole niin kiinni pennussa. Otan rennommin, nautin pennusta enemmän ja annan asioiden mennä paljon omalla painollaan.

Paljon olemme ehtineet tekemään ja pentu onkin jo oppinut tärkeitä seikkoja. En ole kuitenkaan lähtenyt vielä opettamaan mitään erityistä. Tai noh, jonkun mielestä meidän puuhastelu on varmaan vähintäänkin erityistä, mutta en itse ajattele niin. Teen niin kuin tilanteessa parhaimmaksi näen. Ja tulos on toisinaan varsin erikoinen. Mutta niin olen minäkin ja niin ovat pojatkin.

Ehkä isoin ero Titon ja Totin alkutaipaleissa on omien odotusteni realisointi. Titon kanssa alku oli hyvin kivinen, koska koko muksu oli pettymys. Tein sinnikkäästi töitä tutustuakseni koiraan, joka nykyään on aivan fantastinen. Totin kanssa asiat ovat jo lähtökohtaisesti toisin. Sen sijaan, että lähtisin heti kovasti kouluttamaan ja muuttamaan pentua, haluan ensin tutustua siihen. Haluan ottaa selvää, mitkä ovat sen heikkouksia, joita tulisi vahvistaa, ja toistaalta haluan löytää vahvuudet, joista pidetään kiinni ja joita hyödynnetään.

Lapsi tuntuu olevan aikas hurrrrja ja sen kanssa tullaan varmasti vääntämään vielä kättä. Samalla se on niin mieletön, että sydämeni meinaa pakahtua, kun otan pennun syliin.

Titon ollessa pentu, juttelin Silvia Trkmanin kanssa pennun ensimmäisestä vuodesta.
Hän kirjoitti mm. näin:
When training a puppy, just remember to have fun, don't be in a hurry to teach him anything, but instead enjoy the process:).
Nyt tiedän, mitä hän tarkoitti.


tiistai 24. syyskuuta 2013

maanantai 23. syyskuuta 2013

Mistä on pieni Hottentotti tehty?

Raivoamisesta, repimisestä ja räyhäämisestä.
Loikkimisesta, kiipeilystä ja kirmaamisesta.

Hottis-Tottis on kolmen päivän aikana kertonut mm. seuraavia asioita.

* Portin takana oleminen on aivan syvältä. Samaten kissan kantokopassa oleminen. Jos raivoaminen ei auta, kokeillaan kiroamista ja sen jälkeen nukahdetaan keskisormi pystyssä.
* Matkustaminen bussilla on oikeastaan ihan jees, vaikka ensimmäinen bussimatka suoritettiinkin raivoamisen säestämänä. Kun ketutti niin perkeleesti.
* Ruoka maistuu nurmikolta, kädestä, pullomerestä, esteiden yli rymyten ja autotien vieressä. (Tästä lapsesta tulee vielä ylipainoinen...)
* Isoveikkaa voi mennä nylkyttämään, jos se sattuu jossain makoilemaan. Mutta jos isoveikka sattuu katsomaan kohti, täytyy ottaa jalat alle. Se huomas!!
* Karhunvadelmat maistuvat parhaimmilta suoraan puskasta syötynä.
* Jos ulkoillessa alkaa tassu painaa, voi mennä puremaan ihmisiä lahkeista, jotta ne pysähtyy. Kun ovat pysähtyneet, voi ottaa nokoset siinä keskellä tietä.
* Remmi on typerä keksintö, mutta onneksi siitä voi taluttaa itse itsensä.
* Syksyssä parhainta ovat lentävät lehdet.
* Syksyssä vähän inhottavaa on pimeys ja autojen sokaisevat valot.
* Metallikapulan kantaminen on pop.
* Vinkulelut tulevat iloiseksi, jos niitä vinguttaa. Ja meidän vinkulelut ovat todella iloisia tällä hetkellä...
* Kissat ovat jänniä, mutta eivät pelottavia.
* A:n haaremihousut ovat paras paikka nukkumiselle.
* Piikkipalloa vihataan ja rakastetaan. Se on niin jännä, että sitä tuijottaessa pitää pureskella jotain - ihan mitä vain - lähellä olevaa.
* Lapsen mukana tuli pieni ripaus järkeä ja se osaa arvioida korkeuksia erittäin hyvin. Jos on liian korkea pudotus, täytyy etsiä matalampi laskeutumispaikka.

Paljon on ehtinyt tapahtua parissa-kolmessa päivässä, joten seuraavat päivät otetaan paljon rauhallisemmin. Ei lähdetä esimerkiksi sateeseen ja aallokkoon pienellä moottoriveneellä...


sunnuntai 22. syyskuuta 2013

Voi, Pojat!

Blogia seuranneet varmasti ovatkin jo ymmärtäneet, että eilen kotiutui uusi tulokas, Totti. Pieni poika, johon olen jo syvästi rakastunut. Totin myötä myös blogin osoite muuttui eli siitä tuli dropneusjes.blogspot.fi. Dropneus tarkoittaa hollanniksi lakunenää. Ramia, ensimmäistä koiraani, kutsuttiin sillä nimellä. Nimi toimii kaikkiin koiriin, joilla on märkä, musta kirsu. Kun nimen perään lisää "je"-päätteen, siitä tulee enemmän hellittelynimi ja toisaalta sillä tarkoitetaan jotain pientä ja suloista.

Tässä pientä tiivistelmää eilisestä.
Jonna tuli aamulla hakemaan autolla, joka oli juuri oikea tähän touhuun. Koska Tito tuli mukaan, kotimatkalla olisi jo kaksi koiraa kyydissä. Siis minun mittapuuni mukaan PALJON koiria. Auton piti siis olla iso, semmoinen citymaasturi. Kyllä kelpasikin ajel... istua kyydissä...

En aamulla saanut syötyä mitään, koska juoksin vain paikasta toiseen. Pentua varten olin asentanut kylpyhuoneen ovelle portin ja kitaran vein kellariin. Muuten oli kaikki niin kuin ennenkin. Tämä kertoo hyvin siitä, miten suunniteltu lapsi on kyseessä. Ja lisäripauksen tuo se, että lähetin kasvattajalle varttia vaille saapumistamme viestin, jossa kysyin pennun hintaa... Ja mietittään paikan päällä papereitakin, että mikäs nyt minnekin menee. Ja minä tajusin, että tosiaan, se pitää viedä rokotuksille ja muuta. Tiedoksi, että sählymailan ostaminen olisi helpompaa. Tässä piti jo ihan alkaa miettiä asioita. Onneksi mukana oli maailman parhain Jonna, joka muistutti asioista ja oli aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Ennen paperihommia palloteltiin kaikkia pentuja. Ja aloin tietysti vollottaa, kun kaappasin omani syliin. Kaikki pennut olivat ihania, suloisia ja reippaita, mutta oma on oma. Ja Hottentotti oli minun oma. Se tuntui omalta.

Pentujen pallottelun jälkeen otettiin Hottis-Tottis ulos aitauksesta ja kävin hakemassa Titon. Koska sillä hetkellä pennulla oli suurin turva kasvattajasta, Piia sai pitää pentua, kun minä toin Titon haistelemaan. Tito haisteli, pentu pällisteli ja Tito oli sitä mieltä, että nähty on. Miehet.

Tito otti paikan haltuun heti ja meni omistajan elkein pihalla. Kävi merkkaamassa pentujen (aitauksen) päälle ja häntä pystyssä patsasteli pihalla. Otettiin Titon äitikin pihalle ja Tito oli niin suurta ja mahtavaa. Mutta äidin katsetta oli vähän väistettävä. Ihan hyvä päätös.

Tässäpä poikien tapaaminen ja Titon patsastelua. Tito on kellistetty kyljelleen videolla sen vuoksi, että yksi tyttöpentunen säikähti sitä järjettömän paljon. Tito oli kyljellään maaten vähemmän uhkaava, joten se sai tyytyä tähän järjestelyyn. Näkee, että Tito voisi mieluummin olla jossakin muualla, mutta vaihtoehtoja ei nyt annettu. Hyvin se tuntui kestävän pentujen lääppimisen.

Tito ja Totti - pojat tapaavat ensimmäisen kerran

Jonna leikkasi ja liimasi päivästä videon. Kiitos Jonnalle!

Paikalla oli pari muutakin pentuaan hakevaa ja oli kiva jutella heidänkin kanssaan. Ihan viereen ei tule sisaruksia, mutta kohtuullisen matkan päähän kylläkin. Sitten oli tosiaan paperihommia ja ei muuta kuin nimeä paperiin!



Kahvittelua ja rupattelua, jonka jälkeen tien päälle. Totti jalkatilaan ja Tito takapaksiin. Tito taisi välillä jopa vähän nukkua, mikä on huikeaa. Se ei nuku autossa kirveelläkään, koska on niin kamala olla. Nyt oli vähän parempi näköjään, kun matkalla oli enemmän pituutta.

Totti halusi olla kaikkialla muualla kuin jalkatilassa eli sitä sai työntää alas ja estellä nousemasta koko ajan. Kuola valui ja suupielissä oli kuolakuplia. Tuttu juttu Titon pentureissulta! Mutta sitten loppuivat Totin voimat ja se nukahti. Nukkui jonkun aikaa ja heräsi, koska akut oli jo ladattu. Puklutkin sai aikaan, mutta se oli oma syyni, koska olin pihalla antanut pennuille nameja. Hupsistaa! Oksujen jälkeen uni alkoi taas maistua ja loppumatka menikin välillä nukkuen, välillä toiveikkaasti ylös yrittäen. Voitin nämä ensimmäiset erät.

Kotona Totti kiersi vähän asuntoa, törmäsi naudan nilkkaan ja jäikin sitten siihen. Kun Jonna lähti, syöksyin vielä huutamaan perään, että oliko tuo pentu tänne jäämässä. Kuulemma oli...

Olen elämäni ensimmäistä kertaa virallisesti kahden koiran omistaja. Ja olen tästä erittäin innoissani.

Pojista, sekä Titosta että Totista, tulee myöhemmin esittelyt yläpalkkiin. Itsestänikin saatan jotain runoilla. Ja sitten alkaakin pentupäivittely. Täällä on nimittäin jo raivottu portille, tykitetty kiinni imuriin, tarrattu ohi lentäviin lehtiin ja käyty pyykkituvassa nukkumassa.

lauantai 21. syyskuuta 2013

torstai 19. syyskuuta 2013

keskiviikko 18. syyskuuta 2013

tiistai 17. syyskuuta 2013

maanantai 16. syyskuuta 2013

perjantai 13. syyskuuta 2013

Näytä mulle missä sul on jarrutusraidat, piirrä ne kentälle!

Omassa elämässä on ollut viime aikoina paljon koiratonta ohjelmaa, ja Titon kanssa on tehty sitä sun tätä, kun on ehditty. Välillä on saanut olla koko päivän mukana touhuamassa ja välillä saanut vain lyhyet lenkit eikä kovin paljon muuta. Noh, ehkä ihan hyvä niinkin. Kun lähden kotoa ja Tito on kauimmaisessa nurkassa makaamassa jo melkein unessa, ei tule niin huono omatunto aamun kymmenen minuutin minilenkistä. Tito on tottunut aikatauluttomaan elämään ja osaa elää sen mukaisesti.

Tänään kuitenkin päätettiin iltasella lähteä Ojankoon Marin kanssa ja tajusin, että edellisestä aksakerrasta oli aikaa luvattoman paljon. Enemmän kuin muutama päivä, tai siis viikko, tai siis yli kuukausi! Että huhhuijaa, mutta kun on hyvää seuraa ja riemukasta tekemistä, ei voi olla kuin kotonaan. Ensin Mari tokoili koiriensa kanssa ja minä nauroin katketakseni piristyneelle Sirulle. Varttuneemman koiran ilme oli niin suurenmoinen, että siinä meinasi sydän sulaa. Ja yhdessä hihkuttiin Marin kanssa, kun Kulo näytti oppikirjamaisesti, miten koira oppii uuden asian - noh, heti.

Sitten Titolle aksaa ja tiedättekös mitä? Tehtiin kontakteja!! Mehän ei tehdä niitä koskaan, kun ei tiedetä, mitä tekisimme. Penkki ja puomin alastulo sinne päähän. Tästä hieno viritelmä ja pleksin palanen alastulon päätyyn. Tito penkin päälle ja menoksi. Ensimmäiset yritelmät ihan ok, mutta ei lähelläkään sitä, mitä kotona on väläytelty kerta toisensa jälkeen. Okei, asetelma oli pikkasen erilainen kuin kotona tehty sängynaluslaatikkosysteemi. Lisää vain toistoja ja erilaisia variaatioita. Pohjat nyt ovat selvästi kunnossa, koska Tito tekee niin itsenäisesti ja voin liikkua aika lailla missä vain. Parisen kertaa Titolla oli vauhtia niin paljon, että se pysähtyi kyllä kuin seinään, jäi päättäväisesti odottamaan vapautusta, mutta huomasi sitten, että mikään tassu ei ollutkaan siellä alastulokontaktilla. Tito vähän hämmentyi, kun mitään ei tapahtunut ja käveli sitten luokseni kysymään, että mikä meni väärin. Uutta toistoa ja johan muisti. Tehtiin hyppyjenkin kautta ja oli se hieno. Parhaimmillaan Tito syöksyi jo ihan kunnon vauhtia loppuun ja löi jarrut oikeassa paikassa kiinni niin, että hiekka pöllysi. Hyvä, lapsi!

Saa nähdä, miten ehditään tässä parin viikon aikana vielä touhuamaan. On meinaa pientä muuttujaa luvassa lähiaikoina. Skidistä jännittää, mutta eiköhän tämä tästä.

maanantai 2. syyskuuta 2013

Tito - ei mikä tahansa sählymaila!

Sain edelliseen tekstiini seuraavan kommentin:
Onko tito sinulle vain harrastusväline? Tämmöinen tulee mieleen koska kirjoitat vain treeneistä sekä ei syö kunnolla ja juotat ja syötät energia juomia/jauheita koiralle.. :/


Tästähän lähti sitten paljon keskustelua liikkeelle. Huomasin nopeasti pohtivani, miksi Tito on minulla. Mietin, mitä minä annan Titolle ja mitä Tito antaa minulle. Muistelin meidän kolmea yhteistä vuotta ja yhdessä koettuja asioita. Nauroin ajatellessani meidän onnetonta näyttäytymistä kisoissa. Vielä paremmat naurut sain miettiessäni meidän treenejä. Niin tosissaan, mutta ei totista ollenkaan. Punnitsin meidän tavoitteita ja muistelin niiden muuttumista matkan varrella. Lopulta aloin ajatella, onko Titon elämä mielekästä. Onko se ns. onnellinen?

Lähdetäänpä sitten purkamaan tätä keitosta!

Miksi Tito on minulla?
Otin Titon, koska halusin koiran, jonka kanssa voin tehdä "mitä vain". Bordercollien olin halunnut jo pitkään, koska siinä tiivistyivät minulle tärkeät asiat. Lähtökohtaisesti sosiaalinen, koko päivän mukana jaksava ja hyvillä hoksottimilla varustettu koira. En halunnut isoa koiraa, mutta pienikin olisi jäänyt jalkoihin. Koiran piti olla vähän kaheli, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Eivätkä nämä horrorcolliet ole hassumman näköisiäkään!

Mitä minä annan Titolle ja mitä Tito antaa minulle?
Tito on mahdollistanut useisiin lajeihin tutustumisen. Titon kanssa tekeminen on ollut lähes aina niin hauskaa, että tekisi mieli pitää Titolle puhe. Vollottaen. Haluaisin kiittää sitä niin paljosta, että sanat eivät riittäisi. Joten vollottaisin.

Olen saanut Titon ansiosta kokea onnistumisia ja joskus olen ollut jopa ylpeä siitä, miten hurjan hieno se on. Seuraavana päivänä olen laskenutkin jo leukaani ja todennut nöyränä, että paljon on vielä opittavaa. Tämä nöyrtyminen on kuitenkin saanut aina pyörät pyörimään ja uuden sotasuunnitelman kehitteille.

Tito on tutustuttanut minut uusiin ihmisiin ja osasta on tullut minulle hyviä ystäviä. Niin monet suuria viisauksia sisältävät keskustelut on käyty puistojen, kenttien, hallien ja lenkkipolkujen liepeillä. Ei ole haitannut nälkä tai kylmyys. Eikä ainakaan tuntien valuminen aamuyön puolelle.

Minä olen myös tutustuttanut Titoa mitä kummallisimpiin asioihin. Olen näyttänyt sille suurta ja ihmeellistä maailmaa. Olen kertonut, että maailma on täynnä mahdollisuuksia. Olen rohkaissut sitä ylittämään arvelluttavia kynnyksiä. Olen kertonut, että kaikkea ei tarvitse tehdä yksin, yhdessä olemme vahvempia. Olen kovalla työllä mahdollistanut Titon ulkoilun vapaana. Se saa juosta niin paljon vapaana, että luulisi päätä huimaavan. Olen kertonut Titolle, että minun säännöillä leikkiminen on kannattavampaa. Ja näiden asioiden lisäksi olen hillinnyt Titon tahtoa näsäviisastella, mutta toisinaan katsonut vähän sormien läpi, koska Tito on söpö. 

Mitä kolmen vuoden aikana on tapahtunut?
Voi, miten paljon onkaan mahtunut kolmeen vuoteen! On opittu uimaan 9-viikkoisena, nukuttu ämpärissä, yritetty kävellä veden päällä, jahdattu kissoja ja pupuja, haukuttu ruohonleikkurille ja lattialastalle, katseltu varjoja katossa, seurattu lentokoneita, yritetty leikkiä siilin kanssa, murtauduttu ulos kaikesta mahdollisesta, revitty patjat ja tyynyt palasiksi, kaivettu itseä lattiasta läpi, kiivetty kaikkialle, viihdytetty tuttuja ja tuntemattomia, hävitty yksiöön, yritetty kirjautua omin tassuin tietokoneelle, tuhottu se tietokone lopulta, haukuttu hevosille ja syöksytty päin lampaita, pissattu rullaportaisiin ja opeteltu tietysti maailman hauskin temppu (sano "hei").

Meidän kisailut - ja ne treenit - ja entä ne tavoitteet?
Ai, mitkä? Yhdet epäviralliset hyppelyt ja yhdet vähän virallisemmat kiekkoilut. Hyvin meni molemmissa, mutta ei tätä kisailemiseksi voi sanoa. Kilpailuihin tähtääminen toisi varmasti jonkinlaista rakennetta meidän puuhasteluun, mutta koska meillä on aivan hulvatonta näinkin, en paineista itseäni kilpailuihin tähtäämisellä. Mennään, jos siltä tuntuu.

Tuossa minulle kirjoitetussa kommentissa sanotaan, etten kirjoita kuin treenaamisesta. Se saattaa johtua siitä, että treenaan Titon kanssa ... joka päivä, aina ja koko ajan. Se ei tarkoita kentälle menemistä. Se ei tarkoita kapuloiden ja ruutumerkkien kantamista mukana. Se ei tarkoita tarkkaan suunniteltuja treenejä, joita mennään toteuttamaan. Kun olen Titon kanssa, mietin jatkuvasti, mitä tapahtuu. Mietin ympäristöä ja Titon käyttäytymistä. En tiedä, voiko sitä sitten kuitenkaan sanoa treenaamiseksi...

Otetaan nyt esimerkkinä meidän iltalenkki tänään. Se meni kutakuinkin näin: Menin eteiseen ja sanoin Titolle, että se saa tulla mukaan. Heiluhäntä tuli luokse ja sai taluttimen kiinni pantaansa. Puettuani ulkovaatteet päälleni, siirryin ovelle ja Tito istahti odottamaan oven aukeamista. Avasin oven ja menin käytävään. Sanoin "vapaa" ja kehuin, kun Tito pysyi sisällä. Vedin taluttimella napakasti ja kehuin, kun Tito pisti hanttiin. Sanoin "ovesta" ja huikkasin hyvät, kun Tito kipitti käytävälle. Lähdimme ulko-ovelle ja kehuin, kun Tito edellä mennessään jäi rappujen ylätasanteelle odottamaan. Annoin luvan jatkaa ja menimme ulko-ovelle. Nyt Titon piti istua kurrena päästäkseen ulos. Tämä siksi, ettei se nuokkuisi etujalkojensa varassa röhnöttäen, kun ovi on auki.

Lähdimme kohti lähellä olevaa puistoa. Tito sai painaa suojatienappia ja sai siitä silitykset selkäänsä. Kadun toisella puolella Tito otti niin hanakasti kontaktia, että päästin sen "puskaan" eli tarpeilleen. Lähestyimme puistoa ja päästin Titon hyvissä ajoin vapaaksi. Ohi suhahti pyörä ja kehuin, kun Tito malttoi olla vilkaisematta sitä. Lähdin kävelemään ja Tito hakeutui itse oikealle puolelle "seuraamaan". Hienosta paikasta ja kontaktista vapautin. Tito teki odotetusti ja juoksi puistoon. Teki kunniakierroksen puiston ympäri ja pinkaisi luokseni kysymään, saisiko juosta vielä lisää. No, toki!

Otettiin suuntaharjoituksia ja Tito pääsi juoksemaan oikealle ja vasemmalle viittoilujeni mukaan. Tämän jälkeen vapautin ja Tito meni merkkailemaan ja ravailemaan omiaan. Kunnes löytyi noin 4 metriä pitkä oksa. Sitä piti sitten raahata pitkin puistoa. Kesken kepin silppuamisen huusin "tuu näyttää" ja Tito lähti heti tulemaan oksan kanssa. Tästä vetoleikki palkaksi ja heitin kepin pois. Sanoin samalla "ei oo sulle" ja Tito jätti kepin rauhaan. Sitten kiipesimme kiviaidan yli ja yhden mäen päälle. Siellä oli pari puuta juuri sopivasti ja päädyimme kiertämään niitä muutamalla eri tavalla. Hienosta asenteesta sanoin "ole hyvä" ja Tito sinkosi mäen alas, hyppäsi valtavalla loikalla kivimuurin yli ja juoksi puistoon hakemaan oksaa. Se muistaa aina... Tässä vaiheessa Tito oli noin 50 m:n päässä. Koska käsky oli "ole hyvä", Tito sai jäädä mussuttamaan oksaa. Huusin "tuuppa" ja Tito juoksi ilman keppiä luokseni. Teimme vielä muutaman kierron puiden kanssa ja taas lupa mennä mussuttumaan sitä oksaa. Tämän jälkeen jätettiin keppi puistoon ja lähdettiin kävelemään.

Tito sai kävellä edellä ja meni siinä rennosti jolkotellen. Sanoin pari kertaa "puskaan", koska pojalla on mukamas niin pieni rakko... Sitten tultiin hiekkatieristeykseen ja näin, että oikealta oli tulossa nainen koiran kanssa juosten. Olin ajatellun lähteä vasemmalle, mutta otin treeninä koirakon edestä suoraan menemisen. Tällä valinnalla emme menneet suoraan kohti, mutta koirakko ei jäänyt myöskään takana tulevaksi piinaajaksi. Eli menimme tahtia muuttamatta suoraan ja kehuin Titoa, koska se ei nostanut häntää eikä jumittanut toiseen koiraan hetkeksikään. Jatkoin matkaa, kunnes kuulin kamalaa räksytystä oikealta. Sinne siis. Titolla oli selvästi hyvä mielentila, joten ei muuta kuin uutta matoa koukkuun. Vastaan tulikin flexinsä päässä sinkoileva mäyräkoira. Vähän Titolla nousi häntä ja jumitti hetkeksi, mutta sai kehut, kun lopetti ja käänsi huomionsa pois mäyräkoirasta.

Jonkin ajan kuluttua Tito oli isommilla tarpeillaan tien vieressä, kun ohi tuli kaksi naista hassun näköisen sekarotuisen kanssa. Koira veti Titoa kohti, mutta parin metrin päässä asioitaan vääntävä Tinde katsoi parhaakseen keskittyä omiin asioihinsa. Kehuin rauhallisesti. Sitten lähdimmekin jo kotia kohti. Kotona Titon piti tehdä kuonokosketus käteen ennen kuin pääsi vapaaksi asuntoon. Vielä tehtiin muutamat kierimiset ja salsa-moovit pienen seuraamistreenin lisäksi. Palkkana Serla ja yksi kulahtanut puruluu. Sen jälkeen koiraa ei ole kovin paljon näkynyt.

Meidän lenkit ovat tällaisia. Teemme me ihan "tavallisia" remmilenkkejäkin, mutta silloinkin tarkkailen, miten Tito kävelee tai reagoi asioihin. Lenkit ovat yhteistä aikaa ja haluan sen olevan laadukasta. Haluan meidän lenkkeilevän yhdessä. Olisihan tuo varmasti tohkeissaan, jos saisi mennä vetäen hajulta hajulle ja tehdä oman päänsä mukaan. Minä en olisi kuitenkaan ihan niin tohkeissani.

Eri lajeja treenaamme "koko ajan" eli pienet palaset kuuluvat ihan meidän arkeen. Pitkiä aikoja emme treenaa enää niin kuin ennen. Lyhyesti virsi kaunis, vai miten se meni? Mutta treenaamme kyllä usein. Toisinaan minulla on mieletön ajatus harjoiteltavasta asiasta ja saatan jopa toteuttaa sen. Toisinaan treenin olisikin sitten voinut jättää kokonaan tekemättä. Nykyään en kuitenkaan jää vääntämään ratakiskoa niin kuin aikoinaan. Jos homma ei suju, voin hyvin jättää treenin siihen ja mennä nurkkaan miettimään, mikä meni väärin. Harvoin se vika tuossa koirassa on.

Haluan Titon tekevän opetetut asiat hyvin. Haluan, että sillä on selkeä kuva siitä, mitä milloinkin pyydän. Jälkimmäisessä olen niin huono, että hävettää. Vähän sitä ja tätä, on ollut teemana noin kolmen vuoden ajan. Noh, osaa se sitä suojatienappia painaa!

Ja vielä tuosta ruokintapuolesta - jauheineen.
Tito on tosiaan onneton syömään. Harmittelen sitä usein, koska asia huolettaa. Tito liikkuu paljon ja minä näen sieluni silmin, miten lihakset ovat ensin rasittuneet, mutta eivät saakaan palauttavaa ravintoa rasituksen jälkeen. Siksi Tito syö mm. niitä jauheita. Voin sekoittaa tarvittavat jauheet pieneen vesi- tai rasvamäärään ja olla vähemmän huolissani lihassolujen vaurioitumisesta.

On kausia, jolloin Tito syö paremmin, ja olen itse silloin hurjan iloinen, lähes onnellinen, asiasta. Koiran kunnosta ja jaksamisesta huolehtiminen kertoo siitä, että koira on tärkeä. Sen hyvinvoinnilla on merkitystä. Tuoreen lihan, tuoreiden luiden, öljyjen ja muiden lisien syöttäminen ei tee koirasta vielä sählymailaa. Tai jos tekee, niin minä ainakin nukun sählymailani vieressä lattialla ja nauran sen kanssa kyynelet silmissä. Kannan mailaani mukana, vaikka en ole menossa pelaamaan ja toisinaan otan sen mukaan piknikille.

Onko Tito "Tinde, Titoliini, Karvakorva, Murmeli, Marsu" onnellinen?
En tiedä, mutta veikkaisin, että on.